Epävarma, haluanko erota vai en?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja epävarma
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
E

epävarma

Vieras
Laitan tän nyt tännekin, kun muualla ei juuri saanut kommentteja:


Yksin ollessani pohdin eroa jatkuvasti, haaveilen sinkkuelämästä ja yksin elämisestä. Haaveilen siitä, miten saan päättää kaikesta yksin eikä kukaan ole minua vahtimassa (mies vahtii mua aika tarkkaan). Saisin tehdä kotonani ihan mitä vain, ilman että sitä kukaan paheksuu. Saisin katsoa tv:stä mitä haluan eikä kukaan päätä, että katsotaan rakennus- tai moottoriurheilu-ohjelmaa. Ei tarvitsisi katsoa kun mies menee suoraan sängystä tietokoneelle ja istuu siinä kokopäivän ja jää siihen vielä kun menen nukkumaan. Ei tarvitsisi turhaan toivoa, että koskahan tuo suvaitsisi etsiä työpaikan, jossa oikeasti pysyisi. Kaikissa työpaikoissa on joitain vikaa ja hän luulee, että voi oikeasti valita työpaikkansa. Ei tarvitsisi enää jatkuvasti kieltäytyä "seksistä". Voiko sitä enää edes seksiksi sanoa, kun mies vaan tasaisen tappavaan tahtiin tumputtaa itsensä tyhjäksi minua käyttäen? Ei vois enää vähempää kiinnostaa.

Kirjoitin tuossa itselleni kirjeen, jonka luettuani oivalsin, että tarjoan miehelleni kissanpäivät. Saa pelata kaiketpäivät, tulla valmiiseen ruokapöytään, ottaa kaapista puhtaat vaatteet ja pimppaakin saa pari kertaa viikossa. Suunnilleen päätin jo, että nyt loppu. Annas kun pääsin kotiin, enpä taaskaan saanut suutani auki. Olen sitten aina niinkuin mikään ei olisi vialla. Kuitenkin olen kokoajan kireä ja huonolla tuulella, välttelen miehen kosketusta ja läheisyyttä. Läheisyys ei enää tunnu mukavalta, siinä on aina se vihjaus seksiin, jota en halua.

Miehelle olen puhunut hänen koskettamistavastaan, muutti sitä pariksi päiväksi ja senkin veti ihan äärimmilleen ja vitsiksi. Olen jopa sanonut etten halua enää seksiä hänen kanssaan, ei
vaikuttanut millään tavalla (ainakaan niin että se minulle asti näkyisi). Sanoo vaan, että "älä anna sitten". Jos en anna, niin suuttuu tai alkaa painostavalla tavalla kyselemään. Pääsen helpommalla, jos vaan annan välillä vaikka se tuntuukin niin väärältä. Miehen mielestä tässä suhteessa ei ole muuta vikaa kuin tuo seksielämä; sitä on liian vähän ja minä olen liian passiivinen. Haluan kyllä seksiä ja haaveilen siitä, masturboinkin, mutta oman miehen kanssa ei kiinnosta. Enkä ole ihastunut keneekään muuhun.

Jotenkin en saa miehelle sanottua, että haluaisin ehkä erota. Joskus ehdotin asumiseroa ja mies alkoi itkeä ihan kunnolla ja sanoi ettei sitten ainakaan ryhdistäydy,joten peruin sen. Aina siinä käy noin, jos yritän ottaa puheeksi. Mies joko alkaa itkeä tai raivota. Sitten tunnen itseni aina ihan pahaksi ihmiseksi. Meillä on todella huono keskusteluyhteys, kumpikin mieluummin pitää asiat sisällään. Musta tuntuu usein, että olen talutushihnassa, jota mies pitää tiukalla ja itse yritän tempoilla siitä irti. En ole enää oma iloinen itseni.

Musta tuntuu aina, että mun on pakko olla miehen kanssa kun tähän on alettu (8v oltu yhdessä, yksi 4v lapsi). Musta tuntuu, että jätän miehen pulaan, jos jätän hänet. Miten voin lapseltani
viedä perheen? Jos olisin tarpeeksi paha ihminen niin häipyisin vaan lapsen kanssa joku päivä selittämättä. Muttei niinkään voi tehdä. En pääse tästä irti, syyllisyys vaivaa. Usein perustelen itselleni jäämistä sillä, että kyllä se tosta muuttuu kun saa työpaikan. Entä jos ei saakaan? Taitaa olla tekosyy jäädä minultakin, kun ei ole voimia tehdä eropäätöstä.

Eniten tässä tällä hetkellä mietityttää se, että siis yksin ollessani ajattelen eroa ja haluan tehdä sen, mutta kun mies on läsnä, niin en saakaan sitä tehtyä. Enkö siis haluakaan erota vai mistä on kyse? Kyllä mä tuosta miehestä tykkään, onhan se ystävä ja läheinen, muttei enää rakastaja enkä välttämättä elämänkumppaniksi enää häntä halua, ei naimisiin eikä omaa taloa. Ja tuntuisi hyvin vaikealta alkaa tästä rakentaa uudelta pohjalta enää mitään, ei jaksa enää yrittää.
 
Alkuperäinen kirjoittaja epävarma:
Musta tuntuu aina, että mun on pakko olla miehen kanssa kun tähän on alettu (8v oltu yhdessä, yksi 4v lapsi). Musta tuntuu, että jätän miehen pulaan, jos jätän hänet. Miten voin lapseltani
viedä perheen?
Onko lapsella nyt sellainen perhe, jota hänelle toivoisit? Voithan tarjota lapselle hyvän perheen, vaikka eläisitte kaksistaan. Lapsi kyllä huomaa, jos vanhemmat eivät viihdy toistensa seurassa. Mie lapsena aina ihmettelin, miksi vanhemmat ei eroa, kun eivät selvästi tule toimeen keskenään. Melko pienenä hoksasin, etteivät vanhempani eroa, koska äiti ei meidän lasten takia halua. Eli koin huonoa omatuntoa siitä, etteivät vanhempani voineet minun takia erota, vaikka olivat onnettomia (syy oli minussa, lapsessa). Kun lopulta erosivat ja me lapset muutettiin äidin mukana, muuttui kodin ilmapiirikin paljon rennommaksi ja mukavammaksi.

Ja millä tavalla mies jää pulaan, jos et ole paapomassa. Eiköhän aikuinen mies selviä. Olet itse vastuussa omasta onnestasi, älä siksi jää huonoon suhteeseen, kun pelkäät muiden kärsivän. Entä sinun olosi?
 
Alkuperäinen kirjoittaja Hipkukka:
Alkuperäinen kirjoittaja epävarma:
Musta tuntuu aina, että mun on pakko olla miehen kanssa kun tähän on alettu (8v oltu yhdessä, yksi 4v lapsi). Musta tuntuu, että jätän miehen pulaan, jos jätän hänet. Miten voin lapseltani
viedä perheen?
Onko lapsella nyt sellainen perhe, jota hänelle toivoisit? Voithan tarjota lapselle hyvän perheen, vaikka eläisitte kaksistaan. Lapsi kyllä huomaa, jos vanhemmat eivät viihdy toistensa seurassa. Mie lapsena aina ihmettelin, miksi vanhemmat ei eroa, kun eivät selvästi tule toimeen keskenään. Melko pienenä hoksasin, etteivät vanhempani eroa, koska äiti ei meidän lasten takia halua. Eli koin huonoa omatuntoa siitä, etteivät vanhempani voineet minun takia erota, vaikka olivat onnettomia (syy oli minussa, lapsessa). Kun lopulta erosivat ja me lapset muutettiin äidin mukana, muuttui kodin ilmapiirikin paljon rennommaksi ja mukavammaksi.

Ja millä tavalla mies jää pulaan, jos et ole paapomassa. Eiköhän aikuinen mies selviä. Olet itse vastuussa omasta onnestasi, älä siksi jää huonoon suhteeseen, kun pelkäät muiden kärsivän. Entä sinun olosi?

Mun vanhemmat myös pysyivät yhdessä vain lasten takia, kai. Ovat tosin vieläkin yhdessä, mutta usein sain kuulla niitä "jos teitä ei olisi niin, ..." -lauseita ja niistä tuli paha olo.

En halua lapselle tälläistä elämää, enkä halua että lapsestani (poika) tulee samanlainen kuin isästään. Jotenkin mulla vaan on sellainen olo, ettei mulla ole "lupaa" erota. Mies jotenkin pitää mua otteessaan, voi olla että se tunne on vaan mun pään sisällä. Olen ehkä läheisriippuvainen, kärsimys on tuttua ja turvallista, sinkkuus ja onnellisuus ei.

Mies ei kai osaa huolehtia itsestään ja jää sitten ihan yksin, jotenkin säälittää ja tunnen syyllisyyttä siitä, että edes haluan jättää hänet. Pitäisi päästä tästä ajattelutavasta. Miten?
 
Vain aika auttaa, ap... Sinuna lähtisin ja opettelisin elämään sinkkuna. Itse olen sinkkuäiti ja meillä menee hyvin. Vuokra saadaan maksettua ja laskut, vaatteetkin päälle :) ei tarvitse enää hoitaa isoa ja pientä lasta!!! On se varmaan mukavaakin teidän elo joskus, mutta kuullostaa siltä tosiaan kuin olisit miehesi palvelija. Entä perheneuvonta/avioliittoneuvolat, olisiko niistä apua? Tosin ei sekään kai auta jos miehesi suhtautuu asioihin pilkaten ja ivallisesti. Ota elämäsi käsiisi, kerranhan täällä vain ollaan. Ettet sitten murehdi myöhemmin "mitä jos"... (kuten oma mummuni)...
 
Olet itse oman elämäsi herra. Kukaan muu ei elä sinun elämääsi kuin sinä itse. Vain sinä voit päättää, mitä elämälläsi (sillä yhdellä ja ainutkertaisella) haluat tehdä.
Ero an aina vaikea. Vaikka itse olisi aloitteen tekijä. Vuosien aikana rakentunutta kiintymystä on vaikea purkaa, mutta sen sen vaatii, että sinun ( ja lapsesi) olisi mahdollista tulla onnelliseksi.
Ota itseäsi niskasta kiinni. Päätä rauhalisesti etukäteen suunnitelma, miten ero konkreettisesti järjestyy ja sitten toteutat. Helppoa se ei ole, Onneksi. Ihmissuhteet ei ole tarkoitettukaan helpoksi. Mutta onnistuu kyllä ja sinä olet oikeutettu onnellisuuteen, niinkuin jokainen meistä.

Voimia tiellesi!
 
Oonko ite käyny unissani tänne kirjottamassa...? On kyllä kun suoraan mun elämästä. Jo jollain on hyviä vinkkejä rohkeuden keräämiseen, niin mäkin haluan kuulla.
Oon jo muutaman vuoden aina miettiny että lähden pojan kanssa kunhan.... Ja nyt oli että phien jälkeen. Tuntuu vaan ettei mies saa ite hoidettua mitään asioitaan, kun mun kontolla aina on kaikki. Ja jos pojan kans lähetään, niin miten se pärjää talon kanssa yksin...
 
Alkuperäinen kirjoittaja mie vaan:
Oonko ite käyny unissani tänne kirjottamassa...? On kyllä kun suoraan mun elämästä. Jo jollain on hyviä vinkkejä rohkeuden keräämiseen, niin mäkin haluan kuulla.
Oon jo muutaman vuoden aina miettiny että lähden pojan kanssa kunhan.... Ja nyt oli että phien jälkeen. Tuntuu vaan ettei mies saa ite hoidettua mitään asioitaan, kun mun kontolla aina on kaikki. Ja jos pojan kans lähetään, niin miten se pärjää talon kanssa yksin...

No sinä tiedät sen tunteen, että jättää miehen pulaan. Sitä pitäisi jotenkin kylmettää itsensä ihan täysin, että pystyisi miehen jättämään. Eihän se osaa mitään tehdä, eihän se mitään syökään, jos en tee ruokaa. Ymmärrän kyllä, että kyseessä on aikuinen ihminen, tai ainakin "aikuinen", joka on itse vastuussa itsestään mutta... Olisihan se hänellekin vain parhaaksi, jos oppisi huolehtimaan itse itsestään, ja myöskin palvelus seuraavaa kumppania kohtaan. Pelkään tässä sitäkin, että mies ottaa heti itselleen uuden palvelijan ja lapsi saa heti hänestä "äitipuolen". Tai sitten pelkään, ettei mies ota lasta ollenkaan luokseen. Siitä olisi varmaan liikaa vaivaa.
 
Ihan niin kuin olisin itse kirjoittanut. Kaiken lisäksi vielä vanha rakkaus on alkanut kaihertaa mieltä, vaikka realistisesti ajatellen minulla ei Häneen ole enää mitään mahdollisuuksia. Tiedän, miltä tuntuu, kun samassa sängyssä nukkuu - jos ei nyt vihollinen - ainakin täysin mielenkiinnoton ja vastenmielinen ihminen. Joskus mietin, miten onnellinen olisin, jos kohtalo vain jotenkin heittäisi meidät erilleen.

Silti ymmärrän, että tunnet vastuuta. Siihenhän ihminen sitoutuu, kun suhteeseen ryhtyy ja lapsiakin saa.

Jotenkin tuntuu, että tarvitsisitte kolmannen osapuolen siihen välittäjäksi. Kun kertoisit omista toiveistasi, samalla omat ajatuksesikin selkiytyisivät. Oletko varma, että miehesi ei ole masentunut? Tuo toimettomuus ja pelikierre viittaisivat siihen. Onko hän aina ollut tuollainen? Jos kyse on sairaudesta, ratkaisu saattaa olla yllättävänkin yksinkertainen.

Eroaminen ja lähtö ovat tietysti yksi ratkaisu, mutta kun lapsikin on, niin onhan se kunnolla pohdittava molemmin puolin. Oletko ajatellut, miten miehesi mahtaa tilanteen nähdä? Hän saattaa olla täysin vilpitön siinä, että hänen mielestään suhde on seksiä lukuun ottamatta mallillaan. Lähtösi voisi tulla hänelle yllätyksenä, ja se olisi väärin.
 
Ette te voi ottaa vastuuta aikuisen ihmisen elämästä! Jos miehenne ei ole jollain tavalla (oikeasti) kehitysviiveinen, vaan täysin terve, niin kyse on vain miehen luonteesta.
Mitä jos kuolisit? Yllättäen jossain autokolarissa vain poistuisit hänen elämästään? Miten hän silloin pärjäisi? Olisi PAKKO! Nyt te jätätte vaihtoehdon, ettei ole pakko. Ei näillä miehillä ole tarvetta muuttua/ryhdistäytyä, kun joku muu hoitaa asiat.
Rohkeus tule suunnitelmallisuudesta. Mieti valmiiksi, miten saat asiat oikeasti järjestymään. Tee suunnitelma ja varasuunnitlema. Erilaisia vaihtoehtoja ja ratkaisuja. Miten järjestän eron ja uuden elämäni avun. Sinä joudut sen tekemään, koska mieheltäsi et saa siihen apua, tietenkään. Päinvastoin, hän keksii moniakin asioita, miksi ero ei onnistuisi. Sehän on hänen etunsa mukaista. Älä kuuntele, vaan toimi suunnitelmasi mukaan.

Ja mikään asia ei ole KOSKAAN maailmassa jäänyt järjestymättä. Konstilla tai toisella, aina asiat loksahtaa paikoilleen. Itse voi edesauttaaa asiaa, että ne loksahtaa paremmin.


 
Joo kyllä tiedän mitä tarkoitat ap. Ystävälle kun olen puhunut erosuunnitelmistani ja siitä miten mies pärjää jos lähden, niin ei ole hän kyllä ymmärtänyt. Kysyi minulta että parjäänkös minä sitten pojan kanssa, mutta se on mun mielestä ihan päivänselvä asia että pärjään.

Mutta mies ei osaa tehdä ruokaa, ei huolehdi laskuista ajallaan yms. Mutta en halua toimia loppuelämääni kotipiikana, kun ei ole mitään keskustelu eikä fyysistäkään yhteyttä ollenkaan. Tarvitsisin tasavertaisen kumppanin, joka joskus ottaa kainaloon eikä käske lakata itkemästä jos on paha mieli. Seksiaä on, mutta se on aivan samanlaista kuin aplla. Helpommalla pääsen jos annan tyhjentää ittensä muhun, kuin että suututaan ja ökötetään ja painutaan lopulta sohvalle nukkumaan.
 
Olen kirjoittanut miehelle aika monta kirjettä, joissa olen kertonut tunteistani ja ajatuksistani. Olen sanonut, etten tiedä rakastanko häntä enää sillä tavalla, olen kertonut miltä hänen pelaamisensa tuntuu, olen kertonut että haluaisin hänen osallistuvan enemmän arkeen ja muistakin toiveistani. Sillä ei ollut mitään vaikutusta. Ei yhtään mitään. Hän vastasi vain mitä luuli että haluan kuulla, ikuisesta rakkaudesta ja muuta soopaa.

Saattaa tuo ollakin masentunut vaikkei hänestä siltä tunnukaan kuulemma. On pelannut vuosikausia, lähes koko suhteemme ajan. Jotenkin sitä aina ajattelee, että eiköhän asiat muutu sitten kun... Ei vaan ole muuttunut. Enää en jaksaisi toiveita miehelle edes esittää, siitä ei ole mitään hyötyä.
 
Joo, minäkin oon noita kirjeitä kirjoitellut ja joskus harvoin sanonut että jonkun on muututtava, että tämä toimii. Sitten menee viikko-kaks ihan hyvin kunnes tulee taas paluu entiseen uomaan, jossa mies on yksi iso hoidettava pienen lisäksi.

Puhua kun yrittää, niin aina vaan kuulee, että ei nyt, en jaksa tai suuttuu siitäkin.
 
jos sinulla ei ole pelkoa väkivallasta näytä tämä tai kerro kaikki edellä mainitut asiat miehellesi. Mikäli kerrot pyri esittämään asia mahdollisimman ystävällisesti mutta kuitenkin niin, että saat asiat sanotuksi ilman keskeytyksiä.
Me miehet ollaan joskus vakeita, mutta kun meille sanoo asiat suoraan ja selvästi tajuamme tilanteen viimeistään.
Keskustelkaa - ei syyttäen - vaan toivoa etsien.
 
Alkuperäinen kirjoittaja RRR:
jos sinulla ei ole pelkoa väkivallasta näytä tämä tai kerro kaikki edellä mainitut asiat miehellesi. Mikäli kerrot pyri esittämään asia mahdollisimman ystävällisesti mutta kuitenkin niin, että saat asiat sanotuksi ilman keskeytyksiä.
Me miehet ollaan joskus vakeita, mutta kun meille sanoo asiat suoraan ja selvästi tajuamme tilanteen viimeistään.
Keskustelkaa - ei syyttäen - vaan toivoa etsien.

Muuten hyvä ehdotus, mutta mies yleensä alkaa itkeä ja/tai poistuu tilanteesta, jos alan puhua näistä asioista. Ei hän halua kuunnella. Sitten tulee takaisin kuin mitään ei olisi tapahtunut.
 
Mä nyt tosissani oon lähössä, mutta kuinkakohan mones kerta tämä on. Koen henkisesti olevani niin tossun alla, etten saa itsestäni irti lähtöä. Kaikki olen suunitellut valmiiksi, on vain toteutusta vailla.

Yritin muinoin myös pyytää parisuhdeterapeutille, mutta "minähän en semmosiin lähde."
 
Alkuperäinen kirjoittaja ap:
Alkuperäinen kirjoittaja RRR:
jos sinulla ei ole pelkoa väkivallasta näytä tämä tai kerro kaikki edellä mainitut asiat miehellesi. Mikäli kerrot pyri esittämään asia mahdollisimman ystävällisesti mutta kuitenkin niin, että saat asiat sanotuksi ilman keskeytyksiä.
Me miehet ollaan joskus vakeita, mutta kun meille sanoo asiat suoraan ja selvästi tajuamme tilanteen viimeistään.
Keskustelkaa - ei syyttäen - vaan toivoa etsien.

Muuten hyvä ehdotus, mutta mies yleensä alkaa itkeä ja/tai poistuu tilanteesta, jos alan puhua näistä asioista. Ei hän halua kuunnella. Sitten tulee takaisin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Lähteekö pois myös jos pyydät, että älä lähde tämä asia on nyt keskusteltava ? Mikäli näin on ole vahvempi - ota kädestä kiinni, pidä ja päättävästi sano sanottavasi vaikka kuinka itkee, itkekää yhdessä. Älä ainakaan missään nimessä eroa ennnekuin olet varma, että miehesi kuuli kaiken.
Olen melko varma, että jokaisessa parisuhteessa on ongelmia mitä kuvailit jossakin vaiheessa - kyllä tästä voi selvitä.
 

Similar threads

H
Viestiä
5
Luettu
558
V
V
Viestiä
5
Luettu
282
V
K
Viestiä
15
Luettu
1K
H

Yhteistyössä