Mulla ei ole omaa kokemusta kun yhdestä synnytyksestä, mutta se oli mahtavaa!
Jos kyseessä on terve äiti ja normaali, terveesti edennyt raskaus, en suosittelisi mitään lääkinnällistä kivunlievitystä. Jotkut tutkimukset ovat osoittaneet yhteyden puudutuksien ja synnytyksen jälkeisen masennuksen kanssa, monet tutkimukset (ja kätilöiden kokemukset) kertovat, että puudutuksin synnytetyt vauvat ovat heikompia alussa kun luomut, yms.
Synnytin siis ilman mitään aineita. Olin tehnyt tämän päätöksen jo muutamaa kuukautta ennen synnytystä: Jos synnytys etenee normaalisti, en vastaanota mitään lääketieteellisiä toimenpiteitä. Luin aiheesta paljon, yritin etsiä eri tapoja miten synnytyksen saa sujumaan mahdollisiman hyvin, ja juuri näiden tietojen avulla kaikki sujui loistavasti!
Mie sanoisin tähän että helppo kehuskella kun ei itse ole joutunut kärsimään vuorokausisotalla! Pidäpäs tyttö suuta siukemmalla!
Avautumisvaiheen pyörin pallon päällä, seisoskelin, sisko paineli selkää ja lapsen isä piti kädestä kiinni. Kivut olivat täysin hallittavissa, ja vaikka supistelin hyvin tiheään (kolmen minuutin välein melkein 3 tuntia) selvisin pienellä levolla supistusten välissä.
Juuri kun aloin miettimään, että jaksanko, sain uutta puhtia. Virallisesti ponnistusvaihe kesti 8 minuuttia, mutta tiedän, että se kesti pitempään, huomasin sen alun ihan itse. Yhtäkkiä en nimittäin halunnutkaan kosketusta enää, vaan sain kivut katoamaan seisomalla ja tuijottelemalla sitä supistusmittaria; katselin kun numerot kiipeili ylös 130-150 ja sitten miten ne laskivat takaisin normaaliin. Tässä vaiheessa ilmoitin että ponnistusvaihe alkoi, kutsukaa kätilöt. Kätilö tuli, käski minut sängylle. Menin siihen nelinkontin, mutta en vielä "saanut lupaa" ponnistaa. Paska juttu, totesin siskolleni jossain vaiheessa, koska keho ponnistaa vaikka minä en ponnistais. En pannut vastaan pahemmin, olin sentään jo 9 cm auki, ja jos keho käskee jotain tekemään, eiköhän se tiedä paremmin kuin kätilö. Tässä vaiheessa ei muuten sattunut enää melkein ollenkaan, tuli vaan vahva tunne, että tähän minut on luotu, tämän minä osaan, ja tietysti hiki kun ponnisteli! Sitten kun sain luvan ponnistaa, lopetin huutamisen että saisin ponnistuksiin lisää voimaa. Siinähän ei sitten kauaa kestänyt niin sain nyytin syliini!
Kolme tikkiä tuli, vaikka kätilö sanoi että yksi olisi varmaan riittänyt.
Synnytyksestä oli kulunut 2 tuntia kun kävelin omin jaloin osastolle. Vähän hutera olo, mutta kävelinpä itse. Sisko ja äiti aina viety pyörätuolilla...
Nyt, alle viikko synnytyksestä, olen samoissa mitoissa kun ennen raskautta, alapää alkaa olemaan kuosissa (istuminen ei ollut vaikeata kun laitoksella) ja kaikki on sujunut loistavasti. En muuttais mitään! Jos olisin jotain toimenpiteitä teetättäny, oon aika varma että en olis näin tyytyväinen tohon kokemukseen!
Loppuen lopuks jokainen omalla tyylillään, mutta mun mielestä nykyään liian helposti käännytään lääketieteen puoleen. Minkä takia ottaa vahvoja lääkkeitä kun kyseessä ei edes ole mikään sairaus tai normaalista poikkeava juttu?! Lääkkeet ovat vahvoja aineita jotka vaikuttavat kehoomme monella eri tavalla mitä emme edes voi tietää tai tutkia, joten miksi mennä miljoonia vuosia toiminutta systeemiä ronkkimaan?
