N
"Neuvoton äiti"
Vieras
Pikataustaa: minun ja mieheni erosta on nyt 1,5-vuotta. Suurin syy eroomme oli, etten tuntenut enää vuosiin rakastavani miestäni, en halunnut seksiä (viimeinen vuosi kokonaan ilman), en kaivannut kosketusta ja se ahdisti, en osannut enää kunnioittaa miestä, oli nälvintää ja riitoja, läheisyys puuttui kokonaan ja olimme vain yhdessä koska emme uskaltaneet erota, kävimme pariterapiassa josta ei apua.
Erotessamme olin peloissani tulevasta, sain kuitenkin arjen pyörimään lasten kanssa, vaikka tunsin välillä valtavaa yksinäisyyttä ja vastuu lasten asioista oli välillä musertavaa kun unohtelin hammaslääkäreitä ja päiväkotikuvauksia. Välit mieheeni olivat eron ajan mahtavat. Soittelimme useita kertoja viikossa, mies kävi täällä leikkimässä lasten kanssa ja kahvittelemassa, otti lapsia luokseen aina kun pystyi.
Kirjoitin koko eromme ajan päiväkirjaa ja siellä on monta merkintää halustani pelastaa vielä perheeni ja siitä, miten kaduin loppuviimein eroamme ja sitä, että olimme siihen päätyneet. Vuosi eromme jälkeen aloin tuntea uudelleen kadottamani rakkauden tunteita mieheeni. Vatsanpohjasta otti joka kerta kun hän tuli hakemaan lapsia ja useana kuukautena mietin yhä vahvemmin, miten olin saattanut ajaa yhteisen elämämme eroon, tuo mieshän on se mitä elämältä halusin. Näin miehen vuosi eron jälkeen uusin silmin, uutena ihmisenä ja ymmärsin kuinka paljon hän vielä merkitsee minulle. Mietin tunteitani pitkään ja tutkin itseäni, koska halusin poissulkea sen, että tuntemukseni johtuisivat vain siitä että haluan palata tuttuun ja turvalliseen. Aina päädyin kuitenkin siihen, että rakastan ja kaipaan miestäni oikeasti. Koko eron aikana en edes miettinyt ketään muuta, alkuun en kaivannut toki entistä miestänikään vaan halusin olla yksin ja selvittää mitä elämältä oikeasti haluan.
Lopputalvesta juttelin sitten miehen kanssa pitkään asioista. Kerroin ajatukseni avoimesti. Mies halusi miettiä asioita ja tätä kaikkea. Lopulta kuukauden keskustelujen jälkeen päätimme, että jos meillä on tämä yksi elämä annettu, molemmat tuntevat yhä voimakkaasti toista kohtaan, meillä on mahdollisuus pelastaa perheemme, miksi antaisimme mahdollisuuden valua hukkaan. Päätimme katsoa rauhallisesti mitä yhteenpaluusta tulisi ja päätimme panostaa kaikkeen erilailla kuin ennen. Lapsille emme puhuneet asiasta, isä vain vietti aikaa kanssamme enemmän ja enemmän. Illalla kun lapset nukkuivat meillä oli kahdenkeskistä aikaa. Juttelimme ja köllöttelimme sohvalla, molemmilla oli hyvä olla.
Nyt tästä "yhteenpaluusta" on kulunut aikaa useita kuukausia. Alkuhuuma on laantunut ja olen jälleen etääntynyt miehestä. Koen välillä samanlaisia tuntemuksia kuin ennen eroamme ja yritän työntää niitä jatkuvasti syrjään. En ikimaailmassa halua, että juttumme kariutuu uudelleen. Asumme edelleen erilämme, emme halua pitää kiirettä itsemme emmekä lasten takia. Arki pyörii hyvin ja meillä on perheenä kivaa, kuitenkin kahdestaanolo ei ole enää sitä mitä me molemmat toivoisimme. Minua on jälleen alkanut ahdistaa miehen läsnäolo ja välillä olen pyytänyt häntä lähtemään illalla kotiinsa, jotta saan olla yksin. Kun mies lähtee, olen tietyllä tavalla helpottunut, mutta joka kerta todella voimakas pettymys valtaa mielen. Enkö pystykään tähän, miksi tunnen taas näin, vaikka en haluaisi? Kamppailen tunteideni kanssa päivittäin. Pakotan itseni näkemään meidät onnistujina koska en halua vuodentakaisia tuntemuksia ja kokemuksia enää koskaan takaisin. Haluan olla osa tätä perhettä ja että mieskin on. Haluan, että onnistumme. Miksi minä sitten tunnen, että olemme ajautumassa samaan kuin ennen eroamme? En haluaisi tuntea niin. En haluaisi tuntea ahdistusta miehen lähellä. Haluaisin rakastaa häntä koko sydämestäni ja olla onnellinen kahdestaan olon hetkistä. Miksi ne hetket eivät enää tunnukaan hyviltä? Miksi en enää tunne sellaista vetoa mieheen kuin keväällä? Miehen tunteet ovat vain vahvistuneet, minun menossa syvää kuilua alaspäin, vaikka tämä kaikki mitä nyt on oli se mitä halusin ja haluan edelleen. Jostain syystä en vain saa itseäni tuntemaan miestä kohtaan niin suuria tunteita kuin pitäisi ja mitä tunsin kun eromme aikana mietin häntä.
Olen miettinyt miten tästä eteenpäin? Haluan tämän toimivan ja ongelmat ovat minun käsissäni ja minun päässäni, vain minä voin niille jotain tehdä, mutta mitä? Voisinko saada tunteeni eheiksi keskustelun avulla, jos juttelisin vaikka jollekin ulkopuoliselle? Olen epätoivoinen. Haluan rakastaa miestäni, haluan yhteisen elämän, haluan tätä kaikke yhdessä, mutta en saa tunteitani miestäni kohtaan pysymään, vaikka kuinka kovasti kamppailen ja teen töitä niiden eteen. Mies on huomannut minun ottaneen etäisyyttä taas ja pelkää. Minäkin pelkään, vaikka haluaisin enemmän kuin mitään, että asiamme olisivat hyvin.
Mitä teen? Mistä apua? Voiko oma elämäni olla niin sekaisin, etten kykene tunteisiin miestäni kohtaan? Onko niin, että jos löytää rakkauden itseensä voi löytää rakkauden myös toiseen? Usein halveksun itseäni siitä miksi kaikki on miten on ja miksi olen sellainen kuin olen...
Erotessamme olin peloissani tulevasta, sain kuitenkin arjen pyörimään lasten kanssa, vaikka tunsin välillä valtavaa yksinäisyyttä ja vastuu lasten asioista oli välillä musertavaa kun unohtelin hammaslääkäreitä ja päiväkotikuvauksia. Välit mieheeni olivat eron ajan mahtavat. Soittelimme useita kertoja viikossa, mies kävi täällä leikkimässä lasten kanssa ja kahvittelemassa, otti lapsia luokseen aina kun pystyi.
Kirjoitin koko eromme ajan päiväkirjaa ja siellä on monta merkintää halustani pelastaa vielä perheeni ja siitä, miten kaduin loppuviimein eroamme ja sitä, että olimme siihen päätyneet. Vuosi eromme jälkeen aloin tuntea uudelleen kadottamani rakkauden tunteita mieheeni. Vatsanpohjasta otti joka kerta kun hän tuli hakemaan lapsia ja useana kuukautena mietin yhä vahvemmin, miten olin saattanut ajaa yhteisen elämämme eroon, tuo mieshän on se mitä elämältä halusin. Näin miehen vuosi eron jälkeen uusin silmin, uutena ihmisenä ja ymmärsin kuinka paljon hän vielä merkitsee minulle. Mietin tunteitani pitkään ja tutkin itseäni, koska halusin poissulkea sen, että tuntemukseni johtuisivat vain siitä että haluan palata tuttuun ja turvalliseen. Aina päädyin kuitenkin siihen, että rakastan ja kaipaan miestäni oikeasti. Koko eron aikana en edes miettinyt ketään muuta, alkuun en kaivannut toki entistä miestänikään vaan halusin olla yksin ja selvittää mitä elämältä oikeasti haluan.
Lopputalvesta juttelin sitten miehen kanssa pitkään asioista. Kerroin ajatukseni avoimesti. Mies halusi miettiä asioita ja tätä kaikkea. Lopulta kuukauden keskustelujen jälkeen päätimme, että jos meillä on tämä yksi elämä annettu, molemmat tuntevat yhä voimakkaasti toista kohtaan, meillä on mahdollisuus pelastaa perheemme, miksi antaisimme mahdollisuuden valua hukkaan. Päätimme katsoa rauhallisesti mitä yhteenpaluusta tulisi ja päätimme panostaa kaikkeen erilailla kuin ennen. Lapsille emme puhuneet asiasta, isä vain vietti aikaa kanssamme enemmän ja enemmän. Illalla kun lapset nukkuivat meillä oli kahdenkeskistä aikaa. Juttelimme ja köllöttelimme sohvalla, molemmilla oli hyvä olla.
Nyt tästä "yhteenpaluusta" on kulunut aikaa useita kuukausia. Alkuhuuma on laantunut ja olen jälleen etääntynyt miehestä. Koen välillä samanlaisia tuntemuksia kuin ennen eroamme ja yritän työntää niitä jatkuvasti syrjään. En ikimaailmassa halua, että juttumme kariutuu uudelleen. Asumme edelleen erilämme, emme halua pitää kiirettä itsemme emmekä lasten takia. Arki pyörii hyvin ja meillä on perheenä kivaa, kuitenkin kahdestaanolo ei ole enää sitä mitä me molemmat toivoisimme. Minua on jälleen alkanut ahdistaa miehen läsnäolo ja välillä olen pyytänyt häntä lähtemään illalla kotiinsa, jotta saan olla yksin. Kun mies lähtee, olen tietyllä tavalla helpottunut, mutta joka kerta todella voimakas pettymys valtaa mielen. Enkö pystykään tähän, miksi tunnen taas näin, vaikka en haluaisi? Kamppailen tunteideni kanssa päivittäin. Pakotan itseni näkemään meidät onnistujina koska en halua vuodentakaisia tuntemuksia ja kokemuksia enää koskaan takaisin. Haluan olla osa tätä perhettä ja että mieskin on. Haluan, että onnistumme. Miksi minä sitten tunnen, että olemme ajautumassa samaan kuin ennen eroamme? En haluaisi tuntea niin. En haluaisi tuntea ahdistusta miehen lähellä. Haluaisin rakastaa häntä koko sydämestäni ja olla onnellinen kahdestaan olon hetkistä. Miksi ne hetket eivät enää tunnukaan hyviltä? Miksi en enää tunne sellaista vetoa mieheen kuin keväällä? Miehen tunteet ovat vain vahvistuneet, minun menossa syvää kuilua alaspäin, vaikka tämä kaikki mitä nyt on oli se mitä halusin ja haluan edelleen. Jostain syystä en vain saa itseäni tuntemaan miestä kohtaan niin suuria tunteita kuin pitäisi ja mitä tunsin kun eromme aikana mietin häntä.
Olen miettinyt miten tästä eteenpäin? Haluan tämän toimivan ja ongelmat ovat minun käsissäni ja minun päässäni, vain minä voin niille jotain tehdä, mutta mitä? Voisinko saada tunteeni eheiksi keskustelun avulla, jos juttelisin vaikka jollekin ulkopuoliselle? Olen epätoivoinen. Haluan rakastaa miestäni, haluan yhteisen elämän, haluan tätä kaikke yhdessä, mutta en saa tunteitani miestäni kohtaan pysymään, vaikka kuinka kovasti kamppailen ja teen töitä niiden eteen. Mies on huomannut minun ottaneen etäisyyttä taas ja pelkää. Minäkin pelkään, vaikka haluaisin enemmän kuin mitään, että asiamme olisivat hyvin.
Mitä teen? Mistä apua? Voiko oma elämäni olla niin sekaisin, etten kykene tunteisiin miestäni kohtaan? Onko niin, että jos löytää rakkauden itseensä voi löytää rakkauden myös toiseen? Usein halveksun itseäni siitä miksi kaikki on miten on ja miksi olen sellainen kuin olen...