Ero tulossa, vauva syntyy pian

[lähde vaan...]

Luin tarinasi, ja osan vastauksista, kaikkia en jaksanut. En ole itse samanlaisessa tilanteessa, vaan aivan päinvastaisessa, todella onnellisessa suhteessa ja raskaana, ja omasta näkökulmastani suhteessa vaikuttaa olevan moni asia pielessä.

Itse lähtisin tuosta suhteesta pois. Se on tietenkin helpommin sanottu kuin tehty, mutta kuulostaa ettet saa juuri mitään tukea mieheltäsi. Ei se riitä, että miehesi joskus sanoaa haluavansa olla kanssasi. Raskaus on haastavaa aikaa, ja välillä miehenkin voi olla raskasta tukea naista, etenkin jos hänen käytöksensä muuttuu kovasti raskausaikana, mutta tuollaista välinpitämättömyyttä on vaikea ymmärtää.
Työasioita aamusta iltaan, sähköposteja, puheluita.. Työ vie monet mukanaan todentotta, mutta kannattaa varautua myös siihen että kuvioissa on toinen nainen, sanoo miehesi siihen mitä tahansa.

Sinun pitäisi saada huomiota ja hellyyttä nyt, tukea ja kannustusta ja lepoa. Miehesi pitäisi tehdä kodin raskaat asiat, huonekalujen kokoamiset ja muut, sinun lepäillessä sohvalla, jos siltä tuntuu. Anteeksi kun sanon näin suoraan, mutta miehesi vaikuttaa kamalalta. Teillä ei kuitenkaan kauhean pitkä suhde ole takana, ensimmäinen vuosi ellei parikin on usein ensihuumaa ja todellinen puoli alkaa paljastua vasta myöhemmin.
Lähtisin, mutta missä vaiheessa, nyt vain syntymän jälkeen, ja minne.. Ansaitset paremmat miehen.

 

[kuullostaa pahalta]

Meillä sitä alkuhuumaa kesti n.6v... kuullostaa aika hurjalta teidän yhteiselämä, väkisin ei todellakaan saa suhdetta toimimaan. Ja onko se kaikki itku ja paha mieli sen arvoista että tuollasessa suhteessa kannatta elää?

Se tunne joka itselle tulee, kun tajuaa valinneensä ihan väärän miehen on kamala... Tunee olevansa niin epäonnistunut elämässä, tuntee häpeää, on niin vaikeaa ajatella lähtevänsä. Mutta oletko mielestäsi ansainnut tuollaisen kohtelun? ET! Kenenkään ei tarvitse olla epäkunnioittavassa suhteessa, jokainen tarvitsee läheisyyttä, tunnetta olevansa toiselle ihmiselle tärkein maailmassa, tunnetta olla puoliso.

Ajattele myös tulevaa vauvan kannalta, millainen parisuhde on sellainen jonka haluat lapsesi muistavan ja pitävän terveenä? Olette hänelle roolimalleja, opetatte elämän perusasiat.

Helppoa ratkaisua tilanteeseesi ei ole, mutta sinun on tehtävä itsesi ja vauvasi paras! Jos negatiiviset asiat vievät voiton positiivisista niin on vain 1 vaihtoehto.

tsemppiä sinulle ap, selviät kyllä!

 

[Elämän arvot hukassa?]

Ei ole tarkoitus tuomita, mutta luettelo miehesi hyvistä puolista oli erittäin pinnallinen. Lisäksi vielä design-pinnasänky, huh-huh! Jos haluat löytää onnen elämääsi, etsi syvällisempiä arvoja. Jos eroat, etkä ole muuttunut itse, löydät ennen pitkää uuden miehen samoilla kriteereillä (komea, pitkä, varakas, sosiaalinen yms). Silloin olet taas samojen vaikeuksien edessä. Tee muutos itsessäsi niin elämäsi muuttuu.

Tarkoitukseni ei ole arvostella sinua vaikeassa elämäntilanteessasi, vaan antaa mahdollisesti uutta ajattelemisen aihetta, josta voit löytää ratkaisun ongelmiisi. Olen kokenut tämän omalla kohdallani noin viisitoista vuotta sitten. Nyt olen 43-vuotias ja onnellisesti naimisissa sekä pienen tyttären äiti. Toivon sinulle jaksamista ja uusia tuulia puhaltamaan. Kyllä sinä pärjäät.

 

[ap.]

Kiitos taas kaikille uusista vastauksista.

Joku kysyi rakastanko miestäni. Mietin asiaa perusteellisesti ja vaikka hetkittäin tunnen vihaa ja välinpitämättömyyttä, pahoin pelkään että taidan kuitenkin rakastaa.
En tarkkaan tiedä mitä hänessä rakastan. Tiedän että nuo mitä luettelin ominaisuuksiksi jotka alkuun veivät jalat altani, ovat pinnallisia eikä niitä asioita voi rakastaa. Rakastan hänessä ehkä sitä peräänantamattomuutta ( toki on muitakin asioita, niitä on vaikeaa aina edes itse tiedostaa ), että vaikka elämämme on ollut todella helvettiä, hän kuitenkin aina jostain kerää sen tahdon ja voiman että me olemme me emmekä anna periksi. En tiedä onko tuo lopulta jopa vain haitallinen asia, sillä huonoilla hetkillä tuntuu että olisimme kumpikin onnellisempia ilman että eläisimme yhdessä. Hyvällä hetkellä tuntuu taas hyvältä että ei tarvitse miettiä että käveleekö mies eteeni ja ilmoittaa että suhteemme on ohi. Vaikka hän on sen usein suutuspäissään tehnytkin, ei hän kuitenkaan ole oikeasti koskaan halunnut erota. Toisaalta mietin että hän ei edes töiltään ehdi edes miettiä sitä että pitäisikö erota, siinä voi olla yksi syy. Kaikki ajatukset on 100% työasioissa.

Töitä hän tekee tuolla tavoin sillä on yrittäjä ja kantaa yrityksistään ja työntekijöistään suurta vastuuta. Toki sen tavallaan ymmärränkin, kyseessä on sekä oma että työntekijöiden elanto ja kunnia.Lisäksi rauta mitä hän takoo, on juuri nyt kuumaa ja hänen on tehtävä se työ nyt sillä se ei ehkä ole enää mahdollista joidenkin vuosien päästä.Hän väittää että ei tee minuuttiakaan ylimääräistä ja järjestää minulle kaiken mahdollisen ajan. Tätä minun on vaikea uskoa, ja yleisin riidan aiheemme on kun mies ei jaksa asiaa minulle joka välissä vakuutella. Hän raivostuu heti kun alan "nalkuttaa" töistä, kotiin tulemisesta, tms. ja sanoo ettei niin kauhean työstressin lisäksi enää kestä nalkutustani yhtään tippaa.

Mies myös aina vetoaa siihen, että on alusta asti kertonut että tulee tekemään paljon töitä, ja hän rakenta tuon firman ja sen aika on nyt. Olen itse tietoisena tilanteesta halunnut jatkaa suhdetta, muuttaa yhteen ja vauvan. Siksi mies ei hyväksy valitustani sillä on kertonut tilanteen rehellisesti. Itse ajattelen että elämän tilanteet muuttuu ja menee eteenpäin. En itsekään ajattele että kun tutustuimme, kävin baareissa ja pidin hauskaa ystävieni kanssa, elin villiä elämää ym, että nyt kun ollaan tässä tilanteessa, olisin oikeutettu jatkamaan kuten aina ennenkin. Minulla on ollut paljon tapoja joita olen muuttanut miehen vuoksi. Olen myös muuttanut miehen paikkakunnalle kärsien itse yli 200km työmatkan päivittäin ja olen mukautunut täysin hänen elämäänsä. Miksi hänen ei tarvitsisi muuttaa mitään?

Ja vaikka tekisikin paljon töitä, en ollut edes ajatellut että elämämme/ miehen elämä olisi PELKKÄÄ sitä.

En tiedä. Annoin jo periksi ja sanoin ettei tästä tule mitään, halusimme tai emme sillä asiat ovat menneet liian pitkälle. Mies oli ensin samaa mieltä, sitten harmitteli, otti syliin, halasi ja silitti, sanoi ettei halua luopua minusta, rakastelimme ihanammin kuin pitkään aikaan, tuli niin voimakkaat tunteet pintaan että itkin vuolaasti ja tunsin sellaista rakkautta jota en ollut tuntenut pitkään aikaan. Siitä eteenpäin olemme olleet sylikkäin ja puhuneet kauniisti toisillemme, ja mies on jopa jatkamassa terapiaamme jonka oli jo lopettamassa kun ei ole enää mitään tehtävissä.

Mutta kun kaksi päivää on kulunut, hän alkaa jo muuttua takaisin etäisemmäksi, huonotuulisemmaksi, jne. En tiedä mikä on kauheinta, sen tajuaminen että tästä ei ihan totta tule mitään, vai kun alkaa taas uskoa ja miettiä että mitä jos sittenkin, ja sen jälkeen taas se pettymys ja se kuinka tyhmäksi tuntee itsensä että taas uskoi ja kuvitteli jotakin, eikä vaan repäissyt itseään irti ja aloittanut kivuliasta toipumisprosessia. Jotenkin mies aina minusta haistaa milloin olen oikeasti antamassa periksi ja milloin uhkailen, ja tosi paikan edessä joko näyttelee hyvin tai alkaa oikeasti itsekin miettiä että mitäköhän sitä on menettämässä ja haluaa oikeasti yrittää.

Toisaalta tiedän itsestänikin että olen varsinainen draama queen ja minulla on taipumus katastrofaaliseen ajatteluun. Ajattelen aina pahinta ja kuvittelen miehenkin motiivit varmasti silloin tällöin paljon pahemmiksi mitä ne oikeasti ovat ja reagoin sen mukaan. Minä kuitenkin aina otan puheeksi asiat ja tilanteet, enkä mene henkilökohtaisuuksiin kuten mieheni. Toki sitten sanon takaisin kun mies sanoo.

Ongelma on myös se että mieheni on normaalioloissa hyvin itsetietoinen ja sellaisella tapaa ylpeä, että ei ala minulle turhia selittelemään,pyytelemään lupia tai pahoittelemaan. Jos hän ottaessaan työpuhelun kesken elokuvan tai lähtiessään tapaamiseen kesken leffaillan pahoittelisi, selittäisi jotakin tms., olisin paljon ymmärtäväisempi mutta hän tekee noita asioita kuin minäkin olisin vain jokin koira tai elokuva jonka voi laittaa pauselle ilman selityksiä ja sitten taas jatketaan kun hänelle sopii. Se saa minut enemmän raivon partaalle kun nuo itse tekemiset. Mutta hän ei vaan ole sellainen että osaisi tai ainakaan ei hyväksy sitä että hänen tarvitsisi selitellä tai pahoitella tekemisiään jotka hänen on pakko tehdä. Minun mielestäni se on ylimielistä ja vähättelevää käytöstä.

Mutta nämä ovat pisaroita meressä.

Keskinäinen kunnioitus mielestäni puuttuu ison osan ajasta. Nyt ei auta kun seurata kuinka kauan on taas tyyntä ennen seuraavaa myrskyä ja mitä siitä sitten seuraa. Oli kuitenkin niin ihanaa kun taas hetkeksi tuli sopu, nukahtaa rakastelun jälkeen sylikkäin miehen iso käsi potkivan ja möyrivän vatsakumpuni päällä. Siinä olimme meidän perhe...hetken onnellisina. Järki sanoo että tästä ei ole tähänkään asti tullut mitään eikä mikään ole muuttunut, joten ei tule tästä eteenkään päin. Sydän toivoo ja miettii että josko ihme olisi tällä kertaa tapahtunut...

 

[sivhos]

Miten näitä asioita pitää punnita?Parisuhteessa toinen voi olla yliherkkä,toinen keskivertoa rennompi.Silloin yliherkkä reagoi asioihin ehkä liian voimakkaasti ja alkaa näkemään kumppaninsa "kylmänä",hän ei rakasta minua.(Tarpeeksi).Toinen voi kokea ahdistavana tällaisen tilanteen,mikä nyt on vialla?Pähkinää kerrakseen.

 

[vaikeaa on]

Mitä jos vaikka otat hetken aikaa itsellesi... siis jos mahdollista muuta muualle joksikin aikaa ja ajattele asiaa. Etäisyyden ottaminen voi selventää ajatuksia kun käyttää aikaa oikeasti itsensä tutkailuun. Tutkiskele miltä sinusta tuntuu kun et nukukaan öitäsi miehesi vieressä etkä nää häntä päivittäin. Oletko onnellisempi ilman häntä? Tauon ottaminen voi lisäksi osoittaa myös miehellesi että sinä et ole paikalla ikuisesti jos hän jatkaa sinun huomiotta jättämistäsi....

Tässä vaan pikainen ehdotus... Toki ihmiset ovat erilaisia ja parisuhde ylipäätään on todella mutkikas juttu ylä- ja alamäkineen. Toivottavasti saat itsellesi jonkinlaisen selvyyden ja mielenrauhan. Voimia.

 

[Hadrianus]

Lohtuseksi on petollista.

 

[elämäsi paras ratkaisu]

Itse en ole raskauden aikana lähtenyt mutta elänyt 3 odotusta jotka kuulostavat vähän sinun tilanteeltasi. Mies aina töissä, itsetunnon polkeminen maahan, jne. Ikinä en ollut mitään hyvää, vain huono, tyhmä, rumakin. Kysymys siis puhtaasti haukkumisesta. Itselläni sama tutkinto kuin miehellä ja rumakaan en ole, en myöskään lihava enkä juuri mitään muutakaan miksi minua haukuttiin. Silloin niitä oli kyllä helppo uskoa, haukkuvan valta on kamalan suuri.

Vauvat eivät miestä kiinnostaneet. Jos jokin syntymän jälkeen muuttui niin hän etääntyi vain lisää. Sinnittelin monestakin syystä. Toivoin lasten sulattavan hänen sydämen ja hän joskus vielä haluaisi olla meidänkin kanssa. Ei onnistunut vaikka kuinka ihania nuo lapset ovat. Lisäksi olin rakastunut, en häneen, vaan siihen unelmaan siitä millainen hän joskus oli. Nuoruudessa meillä oli kivaakin. Toivoin sitä takaisin. Mutta ei sen varaan kannata rakentaa vaan katsoa paljain silmin millainen mies on _nyt_. Taloudellinen tilanne pelotti todella paljon. Vaikka sama tutkinto taustalla meillä olikin en ollut tienannut juuri mitään vaan hoitanut lapsia kotona sillä välin kun mies rakensi uraansa lähes 24/7. Mies myös uhkasi "putsaavansa" viimeisimmätkin pennit multa.

Tein elämäni parhaan ratkaisun kun päätin lähteä. Tämä tapahtui aika pian kolmannen lapsen tultua perheeseen. Varallisuustaso laski roimasti, mutta onnellisempi en ole ollut koskaan. Eron jälkeen sain aivan uusia näkökulmia elämään. Aloin käymään treffeillä ja itsetunto palasi roimaa vauhtia takaisin. Lapsetkin totesivat minulle miten kotona on nykyään niin ihanan rauhallista. Koskaan eivät ole toivoneet isää takaisin vaan todenneet ainoastaan miten isin luona on kiva käydä aina välillä ja miten kivaa taas tulla kotiin takaisin. lapset ehtivät tätä kurjuutta näkemään ja kuulemaan aivan liian kauan. Luulin että lapset aina toivovat vanhempiaan palaavan yhteen vaikka kuinka epärealistista se olisi, mutta nämä lapset eivät sitä ainakaan toivo. kertonee siitä miten lapsetkin reagoivat onnettomiin vanhempiin.

Yksi syistä (useitakin oli) eroon oli se, etten halunnut lasten saavan tällaista roolimallia perheestä. Lasten tulee nähdä hellyyttä ja rakkautta, ei ivaa ja haukkumista ja jatkuvaa äidin yksinoloa ja itkua. Eron jälkeen olen tähän saanut onneksi uuden mahdollisuuden. Nykyään minulla on puoliso joka silittää, pussailee ja on kiltti ja ihana. Tätä en olisi ikinä saanut ellen olisi saanut aikaiseksi lähteä onnettomasta liitosta.

Itse toki tiedät parhaiten miten pitää toimia. Oma kokemukseni oli tällainen. Itse en jaksa uskoa ihmisten muuttumiseen. Ei lapsi myöskään mitään paranna, vaan kiristää välejä entisestään. tämän voin kokemuksesta sanoa, varmaan moni muukin.

Toivotan paljon voimia sinulle ja kaikkea hyvää!

 

[lähtisin pois]

Eiköhän tuo miehesi jo aika hyvin tiedä kuinka sinun kanssasi "pelataan". Lähde jo. Voimia siihen ja "uuteen elämään".

 

[maru-maru,]

Lapsen tulo kiristi meidänkin hyvässä parisuhteessamme molempien hermoja ja jaksamista. Nyt tilanne tasoittunut entiselleen kun vaavi 7 kk. Olemmekin miettineet että voi niitä raukkoja jotka haluavat tehdä lapsen "parantamaan" suhdettaan! Mieti rehellisesti itseksesi mitkä ovat todelliset motiivisi olla miehesi kanssa. Jos motiivisi ei ole se, että rakastat häntä sellaisena ihmisenä kuin hän on, niin voit samantein alkaa muuttopuuhiin. Jaksamista vaikeiden päätösten keskellä.

 

[been there]

AP, millaista omaa elämää elät? Onko sinulla hyviä ystaviä, joita näet ja joiden kanssa vietät aikaa? Onko sinulla kodin ulkopuolisia harrastuksia?

Tilanteesi muistuttaa etäisesti omaa tilannettani usean vuoden takaa, jolloin olin täysin riippuvainen miehestä. Odotin häntä kotona, vaikka hänellä oli paljon kavereita ja harrastuksia, joita tietysti vihasin, koska mieheltä jäi niin vähän aikaa minulle. Olin myös muuttanut uuteen kaupunkiin hänen vuokseen enkä tuntenut yhtäkään ihmistä alkuvaiheessa. Erottiinkin tästä aiheutuneen kriisin takia, mutta palattiin alle vuoden kuluessa yhteen, kunhan olin ensin saanut oman elämäni kuntoon toisaalla, eli hankin kavereita ja harrastuksia, joissa voin viettää aikaa silloin kuin mieheni oli omissa menoissaan.

Jos olet aina kotona ja elämäsi pyörii täysin miehen ympärillä sinua varmasti suututtaa kuvaamasi tilanteet, joissa mies ei huomioi sinua. En nyt mitenkään sano, että miehesi käytös on oikeutettua tai että tilanteesi on oma vikasi - mutta jos olet kuin minä aikoinaan, voisit yrittää viimeisenä oljenkortena kehittää jonkinlaista omaa kodin ulkopuolista elämääsi. Jos tämäkään ei auta, niin uskoisin että lähteminen on kuitenkin huomattavasti helpompaa, kun olet valmistellut oman elämäsi miehesta riippumattomaan kuntoon.
Tsemppiä!

 

[huhuihuo]

Selvä tapaus.

Narsisti..


Mula oli samanlainen tapaus. Juokse niin kauas kuin pääset .

 

[barbamamas]

Lähde ennen kuin vauva syntyy, sen jälkeen paljon vaikeampaa, kun vauva koko ajan sylissä. Sinussa on paljon voimaa, joko tulee esiin, kun saat päätöksesi tehtyä. Saattaa myös olla, että kun sinä näytät että SINÄ olet se joka ohjaat elämääsi, miehesi tulee perääsi ja muuttuu.. en kyllä lukenut kaikkea läpi, joten voi olla parempi että en anna hänelle mitään mahiksia, mutta mielestäni joka tapauksessa ei kannata ainakaan heti ekaan perään ruikutukseen olla myöntyväinen. Ole ylpeä ja itsellinen nainen, sinä pärjäät! Olet fiksu ja vastuutakantava ihminen, sinunkaltainen tyyppi ja lapsesi pärjäätte hienosti!

 

[epätietoinen]

Odotan itse tällä hetkellä ensimmäistä lastani. Emme ehtineet mieheni kanssa kauaa seurustelemaan kun tulin raskaaksi. Suhteemme on huomattavasti muuttunut raskausuutisten jälkeen.. En ole varma kuin kauan tämä suhde kestää enään, tuntuu että olen aivan yksin kaiken kanssa. Mies menee miten tykkää, kotona kaikki työt ovat jääneet minulle, päivästä toiseen saan kuunnella olevani huora ja läski ym. Sitten kun puhumme asiasta niin mies vaan sanoo ettei tarkota mitä sanoo ja sama jatkuu taas, mutta koko suhteen aikana en ole kuullut häneltä yhtäkään anteeksi-sanaa.
Viime päivinä hän on puhunut ettei tiedä onko hänestä isäksi vielä, eikä ole varma onko valmis sitoutumaan kanssani ( hänen aikaisemmat suhteet kun ei ole ollut kauheen pitkiä ) ja puhuu siitä miten hän tietää että tulee jossain vaiheessa satuttamaan minua ( tarkoittaen tällä pettämistä).. Tuntuu että joudun joka ikinen päivä elämään epätiedossa että koska hän päättääkin lähteä ja jättää kaiken tai koska hän tulee kotiin kertoen että on pettänyt jne.. Olen yrittänyt puhua hänelle kaikista tunteistani ja miltä kaikki tuntuu muttei hän välitä. En tiedä olisiko vaan helpompaa itse lopettaa tämä kaikki? Olisko vaan parempi jatkaa yksin? Viime viikot ovat olleet tosi raskaita ja haluaisin vain saada muutosta tähän tilanteeseen ja elää onnellista elämää.. Tietäisipä vain miten toimia..

 

[Sintti]

Minä olen myös vastaavassa tilanteessa. Ja kyllä nyt oma tyhmyys harmittaa. Mulla biologinen kello tikitti niin lujaa, etten kait sitten ajatellut kaikkea ihan järkevästi. Olimme tunteneet miehen kanssa vasta vuoden kun olin jo raskaana. Miehellä pitkä liitto takana ja siitä muutama lapsi. Nyt on käynyt ilmi, että mies joka tekee reissuhommia, on paljon poissa, viettää muutenkin todella paljon omaa aikaa ystäviensä ja harrastustensa parissa - onkin sitten ihan vastakohta kuin mitä oli suhteemme alussa.
Ei yhtään empatiaa tai apua minulle vaikka olen ollut tosi kipeä raskaudessani. Minun pitää vaan jaksaa suoriutua ja hoitaa kaikki kotityöt yksin, kauppareissut yms. Mitään muuta hän ei tee. Mutta hän on itse taas niin vaivainen, selkään sattuu, jalkoihin sattuu, unettomuutta, levottomuutta ja jatkuva paha olo. Häntä saan sitten ymmärtää ja paapoa. Hän ei riitele siitä etten halua nyt loppuraskaudessa seksiä, mutta näyttää sen kyllä tyytymättömänä käytöksenä.
Hänellä on velkaa paljon ja luulen että sitä tulee lisää koko ajan koska rahatilanne ei ole parantunut yhtään meidän seurustelumme aikana Aina eletään minun varoillani - ja se on alkanut harmittamaan.
Olen arjessa täysin yksin, enkä usko että mies tuosta muuttuu. Lisäksi olen alkanut miettimään, pettääkö hän kenties minua koska aina tai usein kännykästä kaikki lokitiedot tyhjennetty ja hänen tietokoneensa ei vahingossakaan jää sillä tavoin auki että pääsisin katsomaan sinne. Siitä on vähän turhankin suuri huoli, että onko ctrl alt del painettu ja laitettu kone lukkoon.

Lisäksi olen alkanut miettimään, voiko mies puhua totta aikaisemmasta suhteestaan, tai eron syistään, koska jos hän on siinäkin suhteessa toiminut niin miten minun kanssani, niin en ihmettelisi ollenkaan vaikka olisikin käynyt niin että ex-vaimo olisi hänet jättänyt näistä samoista syistä kuin mitä minä olen huomannut vioiksi. Suuriksi vioiksi. Mies vaan sanoo syyksi muita asioita. Minulla on kohta laskettu aika ja mies vaan järjestelee menoja ystäviensä kanssa Varailee lippuja festareille ja muihin menoihin. Pelottaa miten selviydyn vauvan kanssa yksin, kun yksin olen koko ajan. Vaikka olenki toistaiseksi avoliitossa. Surettaa ihan hirveästi.

Ollaan molemmat yli kolmekymppisiä, minulle tämä on ensimmäinen avoliitto ja odotin tältä todella paljon. Ruusunpuna on kyllä muuttunut vaan ruskeaksi....Pettymys. Pelko. Suru.

 

[Tympii]

Minun kallooni ei mahdu tämä!!!!! Muuttuiko mies yhtä äkkiä---jos on oltu 2,5 vuotta yhdessä - olisi hälytyskellot pitänyt soida ennen lapsentekoa. Yleensä parisuhteessa puhutaan mitä lapselta toivotaan, mikä rooli isänä/äitinä on - toiveista ja odotuksista, vaikka arki ei olekaan aina täydellistä.
Halusiko mies edes lasta?

 

[Niin vanha juttu]

Minun kallooni ei mahdu tämä!!!!! Muuttuiko mies yhtä äkkiä---jos on oltu 2,5 vuotta yhdessä - olisi hälytyskellot pitänyt soida ennen lapsentekoa. Yleensä parisuhteessa puhutaan mitä lapselta toivotaan, mikä rooli isänä/äitinä on - toiveista ja odotuksista, vaikka arki ei olekaan aina täydellistä.
Halusiko mies edes lasta?

Lapsi on viisi vuotias tällä hetkellä. Eiköhän tilanne apn kohdalla ole jo korjaantunut.