B
boston
Vieras
en tiedä mistä alottaisin
tilanne on ollut pitkään se että olen onneton tässä suhteessa,onneton koska mies ei tunnu huomioivan minun tunteita/tarpeita, tuntunut aika kylmältä tavallaan. no oon monesti tämän asian ottanut esille ja syytä miksi olen onneton, mies ei ole reagoinut kertaakaan vuosien aikana siihen että puhun tunteistani.mistään parisuhteeseen liittyvästä ei ole ikinä puhuttu,mies ei puhu.seksielämä on tökkinyt(miehen puolelta,joten olen ollut siihenkin tyytymätön kauan,siitäkään ei olla kertaakaan keskusteltu). olen huomannut että tämä on kiristänyt välejämme jatkuvasti etenevissä määrin.. no tuossa joitakin päiviä sitten kerroin miehelle toistamiseen että tämä tulee johtamaan eroon,jos mikään ei muutu ja että alkaa olemaan aika viime hetket. ei mitään vastausta.
(mies on mokaillut tässä aika paljon muutenkin kaiken muun päälle, eka jäi kiinni valehtelusta,sitten unohti hääpäivänkin siihen päälle)ei siis ollenkaan yritä. ja siitä lähtien oon ollut aika etäinen(eli n.10päivää). eilen päätin että yritän vielä kerran yritin mahdollisimman nätisti miehelle kertoa miltä minusta tuntuu, kirjoitin 2kpl A4 paperia täyteen, mies luki, ei sanonut mitään,odotin, ei sanonut mitään, odotin kauemmin ja tulin siihen tulokseen että saan odottaa loppuelämäni jos tuon kanssa jään.
totesin miehelle yöllä kun lapset ol isaatu nukkumaan että se oli muuten sit viimenen mahdollisuutesi reagoida siihen että suhde voi huonosti. mies, ei sanonut mitään.
pikkuhiljaa alko sit käsittää että olen tosissani, nukkui yön sohvalla ja tänään lähti johonkin yöksi.
avioerohakemus on lähes täytetty,mies katteli vapaita vuokra-asuntoja ennen lähtöänsä.
Mutta ne tunteet: toisaalta rakastan miestä, ja minuun sattuisi nähdä hänet toisen kanssa,vielä enemmän sattuisi se että joku toinen nainen olisi pienelle tytölleni toisena äitihahmona. kaipaan miehen läheisyyttä.
Mutta mutta toisaalta kaipaan niin paljon miehen puolelta tunteita minua kohtaan,että olisi aivan valtavan ihanaa jos sattuisin joku päivä tapaamaan miehen joka rakastaisi minua syvästä,miehen joka pussaisi heti aamulla, eikä vaan häipyisi omiin hommiin, miehen joka syttyisi läheisyydestäni,haluaisi minua, miehen joka sanoisi että rakastaa. miehen jonka kanssa olisi hiukan syvällisempi suhde eikä tälläistä psyykkistä yksinäisyyttä.
Mutta entäpä jos en löydäkkään ketään,entä jos sellaista miestä ei ole.
ja miten tää kaikki vaikuttaa lapsiimme! se saa minut itkemään,kerta toisensa jälkeen, en halua satuttaa heitä. :'(
kaiken lisäksi lapsemme joutuisi erilleen, tiedän etten tulisi yksin jaksamaan tässä vaiheessa molempien kanssa(lapset ovat erittäin hankalia yhdessä ollessaan,etenkin isompi). ja koska vanhempi lapsista on vain minun hän jää minulle automaattisesti, pikkunen taas joutuisi isälleen(no joo siis tavallaan joutuisi,koska isä on ihan yhtä läheinen hänelle kuin minäkin,joten ero jommasta kummasta olisi yhtä paha hänelle)
eli käytän sanaa joutuisi siksi että en itse halua hänestä eroon, kuitenkin tiedän että lastenkin kannalta on tärkeää että huolehdin myös omasta jaksamisestani. mutta en vain pysty luopumaan hänestä.
miestä ei taas paljoa eroajatus tainnut haitata,joten ehkä se on sitten parempi erota.
itseäni ei käytännön asioiden hoitaminen sinänsä hirvitä,olenhan joksus ollut totaali-yh useamman vuoden ja selvinnyt siitä(vaikka se tapahtui täysin vastoin tahtoani), että kyllä mä saan kaiken sinänsä järjestymään.. mutta ne lapset.
ja onhan sitä jotenkin tosi epäonnistunut olo,mutta toisaalta mitä mä voin tehä jos toinen ei oo valmis tekee suhteen eteen yhtään mitään? vaihtoehdot on joko hyväksyä se että mä en tästä suhteesta tuu ikinä saamaan sitä mitä tarvitsen/haluan ja katkeroitua vielä pahemmin. tai sitten lähteä ja löytää ehkä joskus se oikea kumppani jonka kanssa on itselläkin hyvä ja arvostettu/välitetty olo.
tilanne on ollut pitkään se että olen onneton tässä suhteessa,onneton koska mies ei tunnu huomioivan minun tunteita/tarpeita, tuntunut aika kylmältä tavallaan. no oon monesti tämän asian ottanut esille ja syytä miksi olen onneton, mies ei ole reagoinut kertaakaan vuosien aikana siihen että puhun tunteistani.mistään parisuhteeseen liittyvästä ei ole ikinä puhuttu,mies ei puhu.seksielämä on tökkinyt(miehen puolelta,joten olen ollut siihenkin tyytymätön kauan,siitäkään ei olla kertaakaan keskusteltu). olen huomannut että tämä on kiristänyt välejämme jatkuvasti etenevissä määrin.. no tuossa joitakin päiviä sitten kerroin miehelle toistamiseen että tämä tulee johtamaan eroon,jos mikään ei muutu ja että alkaa olemaan aika viime hetket. ei mitään vastausta.
(mies on mokaillut tässä aika paljon muutenkin kaiken muun päälle, eka jäi kiinni valehtelusta,sitten unohti hääpäivänkin siihen päälle)ei siis ollenkaan yritä. ja siitä lähtien oon ollut aika etäinen(eli n.10päivää). eilen päätin että yritän vielä kerran yritin mahdollisimman nätisti miehelle kertoa miltä minusta tuntuu, kirjoitin 2kpl A4 paperia täyteen, mies luki, ei sanonut mitään,odotin, ei sanonut mitään, odotin kauemmin ja tulin siihen tulokseen että saan odottaa loppuelämäni jos tuon kanssa jään.
totesin miehelle yöllä kun lapset ol isaatu nukkumaan että se oli muuten sit viimenen mahdollisuutesi reagoida siihen että suhde voi huonosti. mies, ei sanonut mitään.
pikkuhiljaa alko sit käsittää että olen tosissani, nukkui yön sohvalla ja tänään lähti johonkin yöksi.
avioerohakemus on lähes täytetty,mies katteli vapaita vuokra-asuntoja ennen lähtöänsä.
Mutta ne tunteet: toisaalta rakastan miestä, ja minuun sattuisi nähdä hänet toisen kanssa,vielä enemmän sattuisi se että joku toinen nainen olisi pienelle tytölleni toisena äitihahmona. kaipaan miehen läheisyyttä.
Mutta mutta toisaalta kaipaan niin paljon miehen puolelta tunteita minua kohtaan,että olisi aivan valtavan ihanaa jos sattuisin joku päivä tapaamaan miehen joka rakastaisi minua syvästä,miehen joka pussaisi heti aamulla, eikä vaan häipyisi omiin hommiin, miehen joka syttyisi läheisyydestäni,haluaisi minua, miehen joka sanoisi että rakastaa. miehen jonka kanssa olisi hiukan syvällisempi suhde eikä tälläistä psyykkistä yksinäisyyttä.
Mutta entäpä jos en löydäkkään ketään,entä jos sellaista miestä ei ole.
ja miten tää kaikki vaikuttaa lapsiimme! se saa minut itkemään,kerta toisensa jälkeen, en halua satuttaa heitä. :'(
kaiken lisäksi lapsemme joutuisi erilleen, tiedän etten tulisi yksin jaksamaan tässä vaiheessa molempien kanssa(lapset ovat erittäin hankalia yhdessä ollessaan,etenkin isompi). ja koska vanhempi lapsista on vain minun hän jää minulle automaattisesti, pikkunen taas joutuisi isälleen(no joo siis tavallaan joutuisi,koska isä on ihan yhtä läheinen hänelle kuin minäkin,joten ero jommasta kummasta olisi yhtä paha hänelle)
eli käytän sanaa joutuisi siksi että en itse halua hänestä eroon, kuitenkin tiedän että lastenkin kannalta on tärkeää että huolehdin myös omasta jaksamisestani. mutta en vain pysty luopumaan hänestä.
miestä ei taas paljoa eroajatus tainnut haitata,joten ehkä se on sitten parempi erota.
itseäni ei käytännön asioiden hoitaminen sinänsä hirvitä,olenhan joksus ollut totaali-yh useamman vuoden ja selvinnyt siitä(vaikka se tapahtui täysin vastoin tahtoani), että kyllä mä saan kaiken sinänsä järjestymään.. mutta ne lapset.
ja onhan sitä jotenkin tosi epäonnistunut olo,mutta toisaalta mitä mä voin tehä jos toinen ei oo valmis tekee suhteen eteen yhtään mitään? vaihtoehdot on joko hyväksyä se että mä en tästä suhteesta tuu ikinä saamaan sitä mitä tarvitsen/haluan ja katkeroitua vielä pahemmin. tai sitten lähteä ja löytää ehkä joskus se oikea kumppani jonka kanssa on itselläkin hyvä ja arvostettu/välitetty olo.
kumpaa sitä pitäs tehä
