H
"hukassa"
Vieras
Olen eronnut viime vuoden lokakuussa miehestäni, jonka kanssa olin 9 vuotta, siitä pari vuotta naimisissa. Meillä on yhteinen poika. Ero oli mun päätökseni, mies ei olisi sitä halunnut.
Olin masentunut, en tiedä johtuiko masennus siitä etten ollut pitkään aikaan ollut tyytyväinen suhteeseen, vai aiheuttiko masennus ne ajatukset, ettei parisuhde ole hyvä, koska mulla oli paha olla. Musta tuntui etten rakastanut miestäni niinkuin olisi kuulunut. Rakastin häntä mun parhaana ystävänäni, lapseni isänä. Mutta tuntui etten rakasta häntä niinkuin miestä. Meillä oli kuitenkin loppuun asti läheiset välit, hellittelimme, matkustelimme, teimme yhdessä asioita jne. Mulla oli kuitenkin kauhea ahdistus päällä. Päätin erota. Aluksi mulla oli tosi hyvä olla. Mua ei enää ahdistanut, olin iloisempi ja vapautuneempi, musta tuntui että olin taas elossa.
Olimme todella eri luontoiset, minä sosiaalinen, mieheni lähes erakko. Asia vaivasi minua kaikki vuodet, ja mies tuli aika vähän vastaan. Loppua kohden kyllä enemmän. Intohimoa ei enää välillämme ollut, seksi oli suorittamista, ja ennaltasuunniteltua, koska mieheni kärsi erektiohäiriöstä. Minua ärsytti välillä lähes kaikki hänessä, ilmeet, eleet, tekemiset. Silti olimme paljon lähellä toisiamme, mutta yhteyttä välillämme ei enää ollut, sellaista mitä joskus.
Välitän edelleen miehestäni, olemme hyvissä väleissä, ja voin/haluan auttaa häntä mikäli hän jotain apua tarvitsee.
Olen uudessa parisuhteessa. Rakastan uutta miestäni, ja hänen kanssaan on hyvä olla. Mutta miksi mietin niin paljon exääni? Muistot pyörivät mielessäni taukoamatta, yhteiset matkat, kaikki...! En pysty unohtamaan häntä. Olen unohtanut millaista se arki meillä oli, ilmeisesti aika ahdistavaa koska halusin erota. Mielessäni pyörii vain hyviä muistoja. Eilen mulle tuli yhtäkkiä mieleen, että jos mä vaikka sairastusin vakavasti... niin en ehkä osaisi turvautua nykyiseen mieheeni.... vaan todennäköisesti tarvitsisin exääni. Mistä tämä kertoo?
Ex-mieheni oli ensimmäinen oikeasti vakava suhteeni, ja olimme heti alusta alkaen tosi tiiviisti yhdessä. Onko tämä nyt vaan jonkinlaista "eroahdistusta" ihmisestä, jonka kanssa on elänyt sen lähes 10 vuotta. Vai olenko tehnyt virheen erotessani? Vaikkakin monet ovat minulle sanoneet, miten minusta näkee että olen paljon onnellisempi ja iloisempi kuin nykyään... ja olenkin... niin miksi mä vatvon vieläkin että oliko se ero oikea päätös vai ei? Miksi ne muistot pyörii mun mielessäni koko ajan?
Kuuluuko tällaiset ajatukset/olotilat eroprosessiin? Kun irtautuu ihmisestä johon on turvautunut vuosia? Kannan syyllisyyttä nykyisen mieheni puolesta, koska mielessäni on niin paljon ajatuksia entisestä suhteesta. Tiedän että olisi pitänyt olla yksin pitempään, mutta kun tämän nykyiseni tapasin, niin en vain halunnut olla hänestä erossa.
Tietääkö joku esimerkiksi jotain kirjaa missä käsitellään eron jälkeisiä tunteita ja ajatuksia? Tai onko muita pitkästä suhteesta eronneita, joiden mielialat heittelevät?
Olin masentunut, en tiedä johtuiko masennus siitä etten ollut pitkään aikaan ollut tyytyväinen suhteeseen, vai aiheuttiko masennus ne ajatukset, ettei parisuhde ole hyvä, koska mulla oli paha olla. Musta tuntui etten rakastanut miestäni niinkuin olisi kuulunut. Rakastin häntä mun parhaana ystävänäni, lapseni isänä. Mutta tuntui etten rakasta häntä niinkuin miestä. Meillä oli kuitenkin loppuun asti läheiset välit, hellittelimme, matkustelimme, teimme yhdessä asioita jne. Mulla oli kuitenkin kauhea ahdistus päällä. Päätin erota. Aluksi mulla oli tosi hyvä olla. Mua ei enää ahdistanut, olin iloisempi ja vapautuneempi, musta tuntui että olin taas elossa.
Olimme todella eri luontoiset, minä sosiaalinen, mieheni lähes erakko. Asia vaivasi minua kaikki vuodet, ja mies tuli aika vähän vastaan. Loppua kohden kyllä enemmän. Intohimoa ei enää välillämme ollut, seksi oli suorittamista, ja ennaltasuunniteltua, koska mieheni kärsi erektiohäiriöstä. Minua ärsytti välillä lähes kaikki hänessä, ilmeet, eleet, tekemiset. Silti olimme paljon lähellä toisiamme, mutta yhteyttä välillämme ei enää ollut, sellaista mitä joskus.
Välitän edelleen miehestäni, olemme hyvissä väleissä, ja voin/haluan auttaa häntä mikäli hän jotain apua tarvitsee.
Olen uudessa parisuhteessa. Rakastan uutta miestäni, ja hänen kanssaan on hyvä olla. Mutta miksi mietin niin paljon exääni? Muistot pyörivät mielessäni taukoamatta, yhteiset matkat, kaikki...! En pysty unohtamaan häntä. Olen unohtanut millaista se arki meillä oli, ilmeisesti aika ahdistavaa koska halusin erota. Mielessäni pyörii vain hyviä muistoja. Eilen mulle tuli yhtäkkiä mieleen, että jos mä vaikka sairastusin vakavasti... niin en ehkä osaisi turvautua nykyiseen mieheeni.... vaan todennäköisesti tarvitsisin exääni. Mistä tämä kertoo?
Ex-mieheni oli ensimmäinen oikeasti vakava suhteeni, ja olimme heti alusta alkaen tosi tiiviisti yhdessä. Onko tämä nyt vaan jonkinlaista "eroahdistusta" ihmisestä, jonka kanssa on elänyt sen lähes 10 vuotta. Vai olenko tehnyt virheen erotessani? Vaikkakin monet ovat minulle sanoneet, miten minusta näkee että olen paljon onnellisempi ja iloisempi kuin nykyään... ja olenkin... niin miksi mä vatvon vieläkin että oliko se ero oikea päätös vai ei? Miksi ne muistot pyörii mun mielessäni koko ajan?
Kuuluuko tällaiset ajatukset/olotilat eroprosessiin? Kun irtautuu ihmisestä johon on turvautunut vuosia? Kannan syyllisyyttä nykyisen mieheni puolesta, koska mielessäni on niin paljon ajatuksia entisestä suhteesta. Tiedän että olisi pitänyt olla yksin pitempään, mutta kun tämän nykyiseni tapasin, niin en vain halunnut olla hänestä erossa.
Tietääkö joku esimerkiksi jotain kirjaa missä käsitellään eron jälkeisiä tunteita ja ajatuksia? Tai onko muita pitkästä suhteesta eronneita, joiden mielialat heittelevät?
