A
Avartakaas mun maailmaa
Vieras
Ollaan oltu 3 v yhdessä, on yks lapsi ja toinen tulollaan. Mies ei osallistunut vauvan ekan vuoden aikana hoitoon juuri mitenkään ("pidin kirjaa" että vaihto vaipan 5 krt sinä aikana), istui vain "omassa" huoneessaan(toisinaan ovi kiinnikin) antaakseen mulle imetysrauhan (NII-IN vauvahan asuu tissillä 24/7!!!). Keskusteluyhteys oli tosi tulehtunut ja mun masennus paheni tona aikana, väsyin enkä jaksanu lähtee kyläilee/sukuloimaan ja kaupassa käyntikin tuntui isolta ponnistukselta. Arki tuntu harmaalta...
Mulla on heikko itsetunto, masennus, olen työtön, ahdistunut, raskaus verottaa, ottaa päähän kun mies patistaa töitä tekee(teen freelancer) vaikka lääkärin mielestä tarvisin saikkua masennukseen. Käyn mieltäni purkamassa n. 2 krt/kk, nyt alkanu tuntuu että turhaa on. Lääkitystä suostuin vihdoin pitkän suostuttelun jälkeen kokeilee mutta tuntuu ettei mitään ihmeemmin muuttunu= tunsin että samat asiat/ongelmat/tuntemukset vaivaa kuin ennenkin mutta lisämausteeksi tuli helvetillinen välinpitämättämyys ihan KAIKKEA kohtaan. Koska koin etten ole ihan hullu, pystyin ja olen pystynyt lapseni vuoksi elämään tavisarkea eli hoidan kyllä YKSIN kotityöt yms. Tänä aikana kun ollaan yhdessä oltu niin mies on kotona tiskannu käsin ehkä n. 2 krt isot tiskit ja toisinaan paistinpannun jaksaa käsin pestä/huuhtasta. NOh, onneks meil on tiskikone. Imuroinu ehkä 10 kertaa pakotettuna.KAIKKI tavarat jättää huiskin haiskin, mä kuljen perässä keräämässä roinat paikoilleen(ihan ku ei lapsen jälkien siivoomises olis tarpeeks).
Välistä musta tuntuu että tykkään miehestä tosi paljon mutta useimmiten tulee katkera olo siitä ekasta vauvavuodesta ja siitä että olen piian roolissa. Ennen ku eka laps synty ni saatettiin käydä kerran kuussa leffassa, nykyään ainut missä käydään yhdessä on kaupat. MItään romantiikkaan ei ole, mä oon niin säälittävä että olen iloinen hetken, sillon kun on seksiä. Ei ole hyvää eikä huonoa mut aina sitä samaa. Joskus halailee ja en voi välttää ajatusta että ihan ku halais kaveria= sellanen nopea rutistus olkapään tienoilta, ehkä pusu otsaan tai jopa huulille. Mitenkään eroottista vipinää ei ole, jos mä koitan tehdä "lähentely-yrityksiä" saadakseni huomiota, seksiä, hellyyttä (mitä vain!) niin mut tyrmää vihasena yleensä. Mut annas olla kun hän haluaa, sillon suuttuu jos kieltäydyn.
Mulle tullu sellanen tunne että on varsin empatiakyvytön,itsekäs ja tahallaan jopa putkinäköinen(ovela).(?) Esim odottaa viimeseen asti että mä vaihdan lapsen vaipan "kun ei hän sitä huomannu"(vaikka paska haisee koko talossa!!!!) Nyt kun meillä rahatilanne heikko niin on alkanu olee hemmetin pitkiä päiviä töissä(välil vkonloppu) ja arvostan kyl sitä että saadaan laskut maksettua ja ruokaa pöytään, hän perheensä vuoks raataa. Mut eilenki tuli illasta kotiin ja raivostui kun ei tultu lapsen kanssa eteiseen vastaan vaan oltiin sängyn päällä makoilemassa. Yleensä mennään aina moikkaa mut nyt lapsi kerkes nukahtaa. Mä herättelin lapsen aatellen että molemmat piristyy ku näkee toisensa. No pikkasen mies lauhtu mut sitten vittuili mulle nukkumaanmenoon asti. Kysyinkin että "luuletko olevas joku maailmannapa???(tän tyylisiä tapauksia mahtuu muutama tusinaan)
Lupas että osallistuu nyt tulevan lapsen vauva-ajan hoitoon paremmin, lupas ottaa pitkät lomatkin jotta saadaan oltuu yhdes. Mut lupas se aikasemminki:/ Onneks se nykyään osallistuu meidän esikoisen hoitoon jotenkuten. Mä pelkään ihan hemmetisti että saan olla taas 24/7 vauvan kanssa( + toisen lapsen+ kotitöiden),varmaan sekoon. Ja mies vaan "lomailee". Vihaan nykyään kotitöitä, mut viel enemmän vihaan läävässä asumista joten mun henkinen pakko tehä kaikkee... ite mies vinkuu jos jokin on loppu "taas" tai jätän vaikka ruoanlaittamisen yhtenä päivänä viikossa väliin tai jätän paskaset astiat likoo altaaseen. Mulle räyhäs jopa yks ilta kun telkkarin kaukosäädin hukassa, minne olen sen piilottanut??? Ja ei vittu, siellähän se oli sohvatyynyn alla sohvalla...Ei VAAN uskonu ku sanoin et jossain sohvalla(valmistin ite keittiös iltapalaa lapselle ni ei malttanu hetkee oottaa et tulisin kans etsii)...Meni vihasena tietokoneelle nyhjöttää koko illaks.
OOn väsyny ja ihan umpikujassa, miehellä ei mitään valtavan suurta vikalistaa ole(ei esim juo) mutta mua kypsyttää koko tyyppi. Tekis mieli vaan lähtee vaikka kuukaudeks pois, oppispa arvostaa perhettään. Ikinä se ei ees kysy miten masu-asukki jakselee, joten sekin lupaavaa. Eilen tuli sellanen vahva tunne ettei meillä ole tulevaisuutta yhdessä. Meinasin jo avata suuni asiasta mutta sitten katsoin nukkuvaa lastamme ja tuli uusi tunne: miten voin heppoisin perustein rikkoa pienen ihmisen kodin? Ja kun on uusi tulossa? Taloudellisesti en pärjäis yksinään, se on tosi. Mut tuntuu ettei tämä ole parisuhde vaan kämppäkaveruus! Uutena tuntemuksena mulle on tullu kans sekin että seksi tuntuu siltä kuin mua hyväkskäytettäis(???).
Ja teille jotka ihmettelee miks lähin tekee lapsia niin olen aina halunnu lapsia, sattu vahinko ekaks ja nyt tokalla kerralla tuntu kivalta että ainokainen saa seuraa. Välistä musta tuntuu että rakastan miestä mutta toisaalta rakastan lastani yli kaiken. Tuntuu että lapsemme myötä olen oppinut oikeasti tuntemaan rakkautta. Päällimmäisenä tuntuu että olen tuuliajolla, yksin, enkä enää jaksa. Olen kait henkisesti myös epävakaa ihminen.
Jotain olen tajunnutkin miehestä kun eka vauva tuli: hänellä oli stressiä uudesta työpaikastaan ja vaikeuksia päästä isän rooliin, näin olen sen itse mieltänyt. Ihan kuin olis ollu kans masennus tms vaikka väitti sillon ja nyt ettei ollu. Mut aattelin et jos vaan ei ollu oma itsensä? Jos nyt kakkosen kanssa kaikki menis toisin(toivon niin)?
Tässä jtn taustaa, siskot hyvät, kertokaa näkemyksiänne! Hyviä vinkkejä sisäsen kaaoksen selvittämiseen? Sekavaa tekstiä mut sekavaa on mun päässäkin:C Aina välistä saan voimaa jaksaa kun asiat rullaa samaa paskaa rataa mut nyt sain taas hepulin. Mies ei suostu mun kaa esim parisuhdeneuvontaan kun mä haluisin selvittää meidän suhdetta. En tykkää kun meidän suhteessa ei ikinä puhuta tunteista, tai mä saatoin aikasemmin killittää ku koiranpentu miestä silmiin ja sanoa rakastan sinua(tunsin sillon niin ja vaati paljon ku mies ei avaudu)..ainut mitä sain takasin: pusu tai halaus-->mies poistuu sen jälkeen touhuilee normaaliasioitaan:C Ei yhtään mitään kommenttia. Koko ajan väkisinki nousee mieleen ettei se rakasta mua, mut en kyl tajuu miks se on viel mun kaa?? Miks tekemäs uuden lapsen mun kaa? onko silläki jtn mielenterveydessä jota mä en näe???Ekana vuonna se kerran sano että rakastaa mua, mut siitä onki jo aikaa:C Mulle kelpais kuulla se vaikka viikottain...
Mitä tässä tekee? Paha olla koko ajan, en tunne että olisin "kotona" kun oon kotona:C Ja myös: Olisko loppuelämää varten armollista jos "päästäsin" miehen pois, jos mä olenki jotenki hullu?? Etten pilaa toisen mielenterveyttä? Tulen niin vihaiseksi kun en oikein osaa paikallistaa mikä mättää:C:C
Erotako vai ei???
Mulla on heikko itsetunto, masennus, olen työtön, ahdistunut, raskaus verottaa, ottaa päähän kun mies patistaa töitä tekee(teen freelancer) vaikka lääkärin mielestä tarvisin saikkua masennukseen. Käyn mieltäni purkamassa n. 2 krt/kk, nyt alkanu tuntuu että turhaa on. Lääkitystä suostuin vihdoin pitkän suostuttelun jälkeen kokeilee mutta tuntuu ettei mitään ihmeemmin muuttunu= tunsin että samat asiat/ongelmat/tuntemukset vaivaa kuin ennenkin mutta lisämausteeksi tuli helvetillinen välinpitämättämyys ihan KAIKKEA kohtaan. Koska koin etten ole ihan hullu, pystyin ja olen pystynyt lapseni vuoksi elämään tavisarkea eli hoidan kyllä YKSIN kotityöt yms. Tänä aikana kun ollaan yhdessä oltu niin mies on kotona tiskannu käsin ehkä n. 2 krt isot tiskit ja toisinaan paistinpannun jaksaa käsin pestä/huuhtasta. NOh, onneks meil on tiskikone. Imuroinu ehkä 10 kertaa pakotettuna.KAIKKI tavarat jättää huiskin haiskin, mä kuljen perässä keräämässä roinat paikoilleen(ihan ku ei lapsen jälkien siivoomises olis tarpeeks).
Välistä musta tuntuu että tykkään miehestä tosi paljon mutta useimmiten tulee katkera olo siitä ekasta vauvavuodesta ja siitä että olen piian roolissa. Ennen ku eka laps synty ni saatettiin käydä kerran kuussa leffassa, nykyään ainut missä käydään yhdessä on kaupat. MItään romantiikkaan ei ole, mä oon niin säälittävä että olen iloinen hetken, sillon kun on seksiä. Ei ole hyvää eikä huonoa mut aina sitä samaa. Joskus halailee ja en voi välttää ajatusta että ihan ku halais kaveria= sellanen nopea rutistus olkapään tienoilta, ehkä pusu otsaan tai jopa huulille. Mitenkään eroottista vipinää ei ole, jos mä koitan tehdä "lähentely-yrityksiä" saadakseni huomiota, seksiä, hellyyttä (mitä vain!) niin mut tyrmää vihasena yleensä. Mut annas olla kun hän haluaa, sillon suuttuu jos kieltäydyn.
Mulle tullu sellanen tunne että on varsin empatiakyvytön,itsekäs ja tahallaan jopa putkinäköinen(ovela).(?) Esim odottaa viimeseen asti että mä vaihdan lapsen vaipan "kun ei hän sitä huomannu"(vaikka paska haisee koko talossa!!!!) Nyt kun meillä rahatilanne heikko niin on alkanu olee hemmetin pitkiä päiviä töissä(välil vkonloppu) ja arvostan kyl sitä että saadaan laskut maksettua ja ruokaa pöytään, hän perheensä vuoks raataa. Mut eilenki tuli illasta kotiin ja raivostui kun ei tultu lapsen kanssa eteiseen vastaan vaan oltiin sängyn päällä makoilemassa. Yleensä mennään aina moikkaa mut nyt lapsi kerkes nukahtaa. Mä herättelin lapsen aatellen että molemmat piristyy ku näkee toisensa. No pikkasen mies lauhtu mut sitten vittuili mulle nukkumaanmenoon asti. Kysyinkin että "luuletko olevas joku maailmannapa???(tän tyylisiä tapauksia mahtuu muutama tusinaan)
Lupas että osallistuu nyt tulevan lapsen vauva-ajan hoitoon paremmin, lupas ottaa pitkät lomatkin jotta saadaan oltuu yhdes. Mut lupas se aikasemminki:/ Onneks se nykyään osallistuu meidän esikoisen hoitoon jotenkuten. Mä pelkään ihan hemmetisti että saan olla taas 24/7 vauvan kanssa( + toisen lapsen+ kotitöiden),varmaan sekoon. Ja mies vaan "lomailee". Vihaan nykyään kotitöitä, mut viel enemmän vihaan läävässä asumista joten mun henkinen pakko tehä kaikkee... ite mies vinkuu jos jokin on loppu "taas" tai jätän vaikka ruoanlaittamisen yhtenä päivänä viikossa väliin tai jätän paskaset astiat likoo altaaseen. Mulle räyhäs jopa yks ilta kun telkkarin kaukosäädin hukassa, minne olen sen piilottanut??? Ja ei vittu, siellähän se oli sohvatyynyn alla sohvalla...Ei VAAN uskonu ku sanoin et jossain sohvalla(valmistin ite keittiös iltapalaa lapselle ni ei malttanu hetkee oottaa et tulisin kans etsii)...Meni vihasena tietokoneelle nyhjöttää koko illaks.
OOn väsyny ja ihan umpikujassa, miehellä ei mitään valtavan suurta vikalistaa ole(ei esim juo) mutta mua kypsyttää koko tyyppi. Tekis mieli vaan lähtee vaikka kuukaudeks pois, oppispa arvostaa perhettään. Ikinä se ei ees kysy miten masu-asukki jakselee, joten sekin lupaavaa. Eilen tuli sellanen vahva tunne ettei meillä ole tulevaisuutta yhdessä. Meinasin jo avata suuni asiasta mutta sitten katsoin nukkuvaa lastamme ja tuli uusi tunne: miten voin heppoisin perustein rikkoa pienen ihmisen kodin? Ja kun on uusi tulossa? Taloudellisesti en pärjäis yksinään, se on tosi. Mut tuntuu ettei tämä ole parisuhde vaan kämppäkaveruus! Uutena tuntemuksena mulle on tullu kans sekin että seksi tuntuu siltä kuin mua hyväkskäytettäis(???).
Ja teille jotka ihmettelee miks lähin tekee lapsia niin olen aina halunnu lapsia, sattu vahinko ekaks ja nyt tokalla kerralla tuntu kivalta että ainokainen saa seuraa. Välistä musta tuntuu että rakastan miestä mutta toisaalta rakastan lastani yli kaiken. Tuntuu että lapsemme myötä olen oppinut oikeasti tuntemaan rakkautta. Päällimmäisenä tuntuu että olen tuuliajolla, yksin, enkä enää jaksa. Olen kait henkisesti myös epävakaa ihminen.
Jotain olen tajunnutkin miehestä kun eka vauva tuli: hänellä oli stressiä uudesta työpaikastaan ja vaikeuksia päästä isän rooliin, näin olen sen itse mieltänyt. Ihan kuin olis ollu kans masennus tms vaikka väitti sillon ja nyt ettei ollu. Mut aattelin et jos vaan ei ollu oma itsensä? Jos nyt kakkosen kanssa kaikki menis toisin(toivon niin)?
Tässä jtn taustaa, siskot hyvät, kertokaa näkemyksiänne! Hyviä vinkkejä sisäsen kaaoksen selvittämiseen? Sekavaa tekstiä mut sekavaa on mun päässäkin:C Aina välistä saan voimaa jaksaa kun asiat rullaa samaa paskaa rataa mut nyt sain taas hepulin. Mies ei suostu mun kaa esim parisuhdeneuvontaan kun mä haluisin selvittää meidän suhdetta. En tykkää kun meidän suhteessa ei ikinä puhuta tunteista, tai mä saatoin aikasemmin killittää ku koiranpentu miestä silmiin ja sanoa rakastan sinua(tunsin sillon niin ja vaati paljon ku mies ei avaudu)..ainut mitä sain takasin: pusu tai halaus-->mies poistuu sen jälkeen touhuilee normaaliasioitaan:C Ei yhtään mitään kommenttia. Koko ajan väkisinki nousee mieleen ettei se rakasta mua, mut en kyl tajuu miks se on viel mun kaa?? Miks tekemäs uuden lapsen mun kaa? onko silläki jtn mielenterveydessä jota mä en näe???Ekana vuonna se kerran sano että rakastaa mua, mut siitä onki jo aikaa:C Mulle kelpais kuulla se vaikka viikottain...
Mitä tässä tekee? Paha olla koko ajan, en tunne että olisin "kotona" kun oon kotona:C Ja myös: Olisko loppuelämää varten armollista jos "päästäsin" miehen pois, jos mä olenki jotenki hullu?? Etten pilaa toisen mielenterveyttä? Tulen niin vihaiseksi kun en oikein osaa paikallistaa mikä mättää:C:C
Erotako vai ei???
