Esikoiseni imee minut kuiviin henkisesti - mikä on vikana?

["Heivaan"]

Mä en tiedä mistään mitään, koska mulla on vain yksi lapsi, ja hän on aloittajan lasta nuorempi. Mutta itsekin olen persoonana varsin monisanainen, neuvotteleva ja kompromissihakuinen, ja usein varmasti juttuni ovat vähän turhan korkealentoisia lapselle, jonka kieli ei ole vielä kovinkaan kehittynyt.

Koen kuitenkin, ettei minun pidä vastoin omaa luonnettani ottaa mitään "nyt suu poikki" -kasvattajan roolia. Se jos jokin väsyttäisi, jos minun täytyisi olla oman lapseni seurassa jotakin muuta kuin oma itseni. Joten näin mennään, minä lörpöttelen ummet ja lammet ja annan aika paljon periksikin, mutta pidän parhaani mukaan kiinni rutiineista ja isoista linjoista.

Oma kokemukseni taaperoikäisen kanssa on, että hän jää aika usein jonkinlaiseen silmukkaan, josta hän ei omin avuin pääse eteenpäin. Tätä tapahtuu varsinkin valinta- tai siirtymätilanteissa, etenkin kun lapsen vireystila ei ole paras mahdollinen. Silloin täytyy suunnata lapsen ajattelu jotenkin eteenpäin, seuraavaan vaiheeseen tai tilanteeseen. Joskus riittää pelkkä ovela kysymys tai ehdotus. Joskus teen päätöksen lapsen puolesta ja markkinoin sen hänelle iloisesti ja reippaasti. Toisinaan, kun turhautuminen menee pikku itkun puolelle, auttaa pelkästään kun lausun lapsen äänen erityisen matalasti ja painokkaasti - hän jotenkin pääsee eroon omasta noidankehästään. Toisinaan jos vollotuksessa on teatterin makua, ryhdyn hyräilemään ja puuhailemaan omiani. Ja aitoon hätään reagoin aina sylillä. Näin mennään, ja varmasti homma vaikeutuu lapsen kasvaessa. Mutta onhan tässä hoitovapaalla aikaa näitä keinoja miettiä.

 

["mie"]

Lapsesi on ihan täysin normaali uhmaikäinen joka koettelee rajojaan. Saman ikäinen minulla ja samalla tavalla käyttäytyy. Olen itsekkin välillä todella turhautunut, toinen poika on jo isompi ja voin sanoa että tuo vaihen menee ohi, vaikkei siltä nyt tunnukkaan, on vain kestettävä Olen kuitenkin sitä mieltä että rajat olisi sinun hyvä vetää vähän tiukemmalle. Jos inttää, pistät sille stopin. Se on raskasta aluksi mutta huomaat ajan kanssa kuinka kaikki helpottuu kun lapsi tietää että turha yrittää pistää vastaan. Mikään muu ei toimi noissa tilanteissa. Meillä saadaan itkupotkuraivari jos aina asiat ei mene niinkuin haluaisi, mutta siinä itkee hetken, lopettaa ja se oli siinä. Myönnän että välillä on "vaikea" kuunnella sitä itkua ja tuntuu että helpommalla pääsisi jos antaisi tahdon läpi. Mutta lopulta se osuu omaan nilkkaan. Valitettavasti Kun jaksat ja jaksat ja vielä vähän jaksat niin lupaan että se palkitaan ja jossain vaiheessa lapsesi ei enää " ime sua kuiviin" Voimia!

 

[pikkanen]

Mulle tuli jotenkin tosta ap:n tekstistä mieleen, että lapsi yrittää kaikin tavoin pitää äitiä jotenkin hereillä. Tosi vaikea selittää. Tuntuu, että lapsella on kauhea tarve saada äidiltä vastakaikua ja tuntea, että äiti on läsnä ja kuuntelee. Oletko ollut väsynyt tai masentunut? Jaksatko olla lapselle koskaan oikeasti läsnä ja positiivinen. Hymyiletkö ja nauratko lapsen kanssa ihan spontaanisti? Voin olla täysin hakoteilla tän mun keittiöpsykologiani kanssa, mutta tämä tuli mieleen.

Tosin tunnistan mun vanhemman tyttäreni osittain noista jutuista. Rielu vuosi sitten (vajaa 3-vuotiaana) hänellä oli kova tarve pompottaa juuri mua. Se loppui, kun lopetin sen hänen tahdon mukaan pomppimisen ja jämäköidyin. Kai ne lapset kaipaa noilla jutuilla juuri sitä jämäkämpää otetta.

 

[Hämmentynytmumi]

Selvästi hahmottui tämä tilanne.

Pyrin jatkossa jämäköitymään, mikä tarkoittaa että autan lasta toimissaan, mutta olen selvästi oma persoonani ja jään aikuisena sinne takavasemmalle olemaan kuulolla, mutten palvelemassa.

Viimeisin kommentoi jaksamisestani. Valmistuin juuri ennen kuopuksen syntymää ja koulu vei hirveästi voimia. Luulen, että olen ns. painunut omiin mietteisiini paljonkin ja poika yrittää ikäänkuin tunkeutua mieleeni, kuin hänet olisi osittain hylätty kuluneen vuoden aikana. Nyt on aika palata aitoon kohtaamiseen ja ihan hassutellakin.

 

[Helppo vastaus]

Lapsi on mustasukkainen

 

["mamaa"]

Selvästi hahmottui tämä tilanne.

Pyrin jatkossa jämäköitymään, mikä tarkoittaa että autan lasta toimissaan, mutta olen selvästi oma persoonani ja jään aikuisena sinne takavasemmalle olemaan kuulolla, mutten palvelemassa.

Viimeisin kommentoi jaksamisestani. Valmistuin juuri ennen kuopuksen syntymää ja koulu vei hirveästi voimia. Luulen, että olen ns. painunut omiin mietteisiini paljonkin ja poika yrittää ikäänkuin tunkeutua mieleeni, kuin hänet olisi osittain hylätty kuluneen vuoden aikana. Nyt on aika palata aitoon kohtaamiseen ja ihan hassutellakin.

Tässä varmaan osuit itse naulan kantaan. Ole oma itsesi, kohtaa lapsi aidosti, hassuttele ja ole läsnä, ja ole jämäkkä. Voi olla olematta läsnä myös silloin, kun on fyysisesti läsnä, ja sitä poikasi yrittää ehkä kompensoida. Lisäksi kuulostaa ikäkauteen kuuluvalta.

 

[tytönjapoikienmamma]

Mun nuorimmaiseni, 3,5v poika on myöskin juuri tuollainen....

 

[Hansu81]

Selvästi hahmottui tämä tilanne.

Pyrin jatkossa jämäköitymään, mikä tarkoittaa että autan lasta toimissaan, mutta olen selvästi oma persoonani ja jään aikuisena sinne takavasemmalle olemaan kuulolla, mutten palvelemassa.

Viimeisin kommentoi jaksamisestani. Valmistuin juuri ennen kuopuksen syntymää ja koulu vei hirveästi voimia. Luulen, että olen ns. painunut omiin mietteisiini paljonkin ja poika yrittää ikäänkuin tunkeutua mieleeni, kuin hänet olisi osittain hylätty kuluneen vuoden aikana. Nyt on aika palata aitoon kohtaamiseen ja ihan hassutellakin.

Tämä on kertakaikkisen ihmeellistä tällä palstalla! Joku kysyy aidosti jotakin, ihmiset vastaavat siihen reilusti ja haukkumatta ja ap kykenee jopa ottamaan neuvoja vastaan loukkaantumatta ja puolustelematta! Vau! Lisää tämmöistä!!!!

 

[Hansu81]

Tilanteet kuulostavat tosi samalta kuin oman reilun 3-vuotiaan poikani kanssa! Olen itse kyllä jämäkämpi, mutta annan välillä periksikin, jos kyseessä on joku mielestäni tosi pieni juttu (tyyliin haluaa mennä pissalle meidän toiseen vessaan, vaikka olen sanonut että mennään siihen toiseen) ja lapsi on muuten ollut hyväntuulinen siihen asti enkä jaksa pilata hyvää ilmapiiriä. En tiedä teenkö tässä virheen, pitäisikö olla aina täysin periksiantamaton? Tuota jankataan aina että "anna lapsen päättää pieniä asioita, kumpi paita tänään laitetaan päälle", mutta kun maailma ja päivä on täynnä pieniä asioita ja tilanteita(ja joka päivä tulee uusia) joihin lapsikin voi vaikuttaa, niin itse olen välillä ihan ulalla siitä että mitkä ovat tarpeeksi pieniä että voin kuunnella lapsen mielipiteen ja milloin minun tulee päättää.

Mutta siis, meillä tilanne on se, että jos lapsi jää jotain jankkaamaan tai tivaa minua tekemään jotain(esimerkki tältä päivältä, lapsi oikeasti vinkui ruokapöydän ääressä ja VAATI minua nostamaan lattialta hänen itse tahallaan pudottamansa lusikan!), ja jos en tee niin hän tekee ilkeyksiä, esim. käy puraisemassa pikkuveljeä! Tästä seuraa AINA tietysti rangaistus (yleensä jäähy, joskus lelun menetys), mutta se ei vie lapsen uhmaa mihinkään, hän on vain tyytyväinen kun sai huomion itseensä! Näissä tilanteissa olen oikeasti tosi neuvoton, koska en voi jättää lasta huomiotta (=rangaistuksetta) jos hän käy toisia satuttamassa. Tuntuu että päivät on yhtä taistelua ja komentamista lapsen kanssa, harvoin on niitä "hyviä hetkiä"...

Että tässä nyt tasapainoillaan, kun en tiedä annanko lapselle liikaa vai liian vähän huomiota, olenko liian lempeä vai liian ankara...

Musta ei ole mitään järkeä olla täysin periksiantamaton, ei se ole lapsenkaan kehitykselle hyväksi. Mielestäni rajan voi vetää siihen, että lapsi ei päätä ainakaan niistä asioista, jotka liittyvät turvallisuuteen tai terveyteen. Lapsi voi esim. talvella valita kahdesta yhtä paksusta villapiposta mieluisemman, muttei kevätpipoa tai ilman hattua olemista. Jos lapsellesi aiheuttaa suurta hankaluutta se pipon valinta, älä anna valita vaan siirrä siihen, kunnes lapsi sen kykenee valitsemaan.
Tuohon vessa-asiaan kommentoisin, että riippuu miksi ja miten olet ilmoittanut, että mennään toiseen vessaan. Jos olet sanonut: mennään pissalle pikkuvessaan, eikä ole mitään varsinaista syytä miksi ei voitaisi mennä isoon vessaan, etkä ole painottanut nimen omaan pikkuvessaa niin ok, voi vaihtaa. Mutta jos iso vessa on esim. varattu, tilapäisesti vaikka likapyykkien vallassa tms perusteltua tai nimenomaan olet painottanut: mennään pissalle PIKKUVESSAAN ( ei MENNÄÄN PISSALLE pikkuvessaan), niin silloin ei vaihdeta. Ja jos lapsi yrittää ihan joka asiassa vaihtaa, niin sitten sun pitää vaan päättää, että nyt loppu jankkaus ja me mennään pikkuvessaan, kun niin on sanottu (jos siis lapsi yrittää muuttaa kaikki sun antamat ohjeet ihan vaan jankkaamisen ilosta). Toki kannattaa miettiä myös, että jos on hyvä päivä, ihan joka asiasta ei kannata vääntää ja välillä on hyväkin joustaa. Eli sitä voi käyttää vähän tehokeinonakin, että joskus antaa lapsen päättää, ei tietenkään vartin kesktäneen itku-potku-raivarin jälkeen vaan ennen ku vääntö alkaa, päätät jo heti, että tänään voin tästä joustaa ja sanot heti lapselle, että tehdäänpäs näin, ettei hänelle tule kuvaa, että hän vänkäämisellään nyt sai periksi tämän.

Meillä ihan kohta 6v tyttö ja samaa olen pohtinut kovasti hänen kanssaan eli annako lapselle liikaa vai liian vähän huomiota ja olenko liian lempeä vai liian ankara... Eli kärjistäen: tapahtuisiko totteleminen "hyvällä vai pahalla"?
Olen tullu hänen kanssaan siihen tulokseen, että hän vaatii tiukat rajat ja sitten hän on onnellinen. Tytön täytyy ns. vetää aina ihan loppuun asti ja vielä hiukan yli, jotta hän huomaa, että nyt tuli ihan oikeasti raja vastaan, sitten on hyvä. Se on tosi raskasta, välillä on pinna ihan piukassa. Ja kun joudut viidennen kiellon jälkeen karjaisemaan, niin neiti voi kysyä: miksi sä huudat eli yrittää syyllistää vanhemman siitä, että ei ole kauniisti käskien totellut. Siihen vastaan aina, että siksi, kun sinä et millään muuten uskonut. Osaa kyllä olla myös tosi ihana, empaattinen ja avulias niin halutessaan.

Meillä oli paljon jäähy käytössä aiemmin, nyt tarvii harvoin enää laittaa. Jotain edistystä siis Meillä ei toiminu perinteinen jäähypenkki, koska siinä olis tarvittu aikuinen viereen, kun tyttö huusi koko ajan: kato, mulla on varvas maassa, nyt mä seison tuolilla, en ole enää tuolilla..... Hän siis sai sen huomion koko ajan. Otin sitten käyttöön, että menee omaan sänkyyn, josta haen, kun on ollut sovitun ajan ja pyytää anteeksi. Se toimi hyvin. Vähtäsi toki sängyssään, mutta en menny enkä vastannu, vaikka aluksi kokeili huudella ja oppi sitten, ettei sitä huomiota tule. Sain sillä tilanteen poikki ja esim. pystyi huomioimaan pikkusiskon, jolle oli tehny kiusaa tms.

Voimia sulle Pahvikannu! Välillä tää lasten kasvatus on kamalaa vääntöä, mutta välillä aika ihanaakin. Lapsia vaan on niin erilaisia!

 

[Hansu81]

No niin, täällä ollaan!

Tämä vastaus oli mielestäni erityisen hyvä. Ei lapsella ole mitään kehitysviivettä, puhe on ihan normaalia (luki jo vuosi sitten kirjoja ulkoa, pitkiä lauseita), hän on vain hätäinen ja takertuvainen. Hätäisyys on mielestäni hänen synnyinlahjansa, mutta takertuvuus johtuu mielestäni nyt äidistä. Olen liian pehmeä, liian vietävissä. Minulla on nimittäin itselläni ollut tällaiset pehmeät vanhemmat ja toista nyt samaa kaavaa.

Havahduin tähän eilen kun lapsi vaati autossa koko ajan jotakin. Keskustelu meni näin:

S: "äitii, äiti, KUUNTELE äiti nyt, mikä se auto oli?"
Ä: en osaa sanoa mikähän se auto oli
S: äiti eiii, mikä se auto oli
Ä: olisiko ollut tarja-serkun auto
S: äiti mikä se auto oli
Ä: tarja-serkun auto varmaan. (alan puhua miehelle jotain kauppa-asiaa)
S: äiti ei ei puhuta, kuuntele nyt!
Ä: Sami, nyt äiti puhuu isille
S: räyh

Olenko niin pehmeä, että lapsi ei ikäänkuin uskalla vaipua omiin ajatuksiinsa ja omiin maailmoihinsa? Tuntuuko hänestä, että hän joutuu kontrolloimaan minua saadakseen minut henkisesti heräämään?

Varmaan jonkinlainen jämäköityminen on paikallaan. Äsken teinkin sitten näin:

S: (piirtämässä) äitii, äiti, missä se vihreä kynä on?
Ä: siinä pöydällä
S: missä, äiti missä se vihreä kynä on?
Ä: siinä kasassa, siinä sinun nenän edessäsi
S: äitiii... (ei löydä)
Ä: (nousee katsomaan) tässä on vaalean vihreä ja tässä on tumman vihreä (asetan ne lapsen eteen)
S: äitii, ei ne ole hyvät, minä haluan sen toisen vihreän... etsi se äiti missä se on
Ä: en etsi. ne kynät saa nyt luvan riittää
S: äitii... hmm... (jää piirtämään)

Tiesin että poika tarkoittaa ehkä yhtä vihreää tussia, mutta en vain jaksanut alkaa etsiä. Asetin siis rajat ja ajattelin, että jos poika itse etsii tussin, saa toki sitä käyttää, mutta minä en enää juokse palvelemassa. Hän oli yllättävän tyytyväinen kun lopetin palvelemisen.

Erinomaista! Jatka vaan samaan malliin! Hienoa, että heti sait onnistumisen! Tsemppiä jämäköitymiseen!