Alkuperäinen kirjoittaja koo:
Alkuperäinen kirjoittaja äiti:
Alkuperäinen kirjoittaja koo:
Mua taas naurattaa se, ettei kukaan voi mun neuvoja lapsiasioissa ottaa vakavasti, koska mulla ei ole omia lapsia. Ei siitäkään huolimatta, että olen työskennellyt päiväkodissa 19-vuotiaasta saakka (nyt olen 30) - eli jo paljon aikaisemmin kun kavereillani oli lapsia.
Eräs ystäväni, joka työskenteli pitkää vastasyntyneiden osastolla, sanoi et kuin helppo on tulla äidiksi kun tietää millaista lasten/vauvojen kanssa on. Nyt kun hälle itselleen syntyi vauva, hän on aivan purjeessa ja myösi kuinka helppoa oli vielä silloin kun sai töistä lähdettyään laittaa oven kiinni ja jättää vauvat sinne. Ei se ihan niin mee kun töissä, niiden lasten kanssa. Itsekin päiväkodissa kauan työskennelleenä, putosin aika korkealta kun omat lapset sain!!
En väittänytkään tietäväni, millaista on olla äiti. Mutta mulla on kokemusta siitä, miten on kannattavinta menetellä tietynlaisissa tilanteissa (esim. juuri joku 3v uhmiskohtaus). Ja mulla on paljon kokemusta erilaisista ja eriluonteisista lapsista. Tämän kokemuksen avulla voisin antaa paljonkin neuvoja arkipäivän ongelmiin esikoistaan kasvattaville, mutta olen oppinut pitämään suuni supussa
Ammattilaisena tiedän minäkin miten olisi kasvatuksellisesti järkevintä missäkin tilanteessa toimia, MUTTA voin sanoa, että omat lapset on aivan jotakin muuta kuin ne päiväkodin vieraitten ihmisten lapset. Ja se miten niinhin suhtautuu, omien kanssa joutuu paljon kovemmalle, tekee enemmän myönnytyksiä, antaa periksi, omat tunteet on pelissä, odotukset on ihan erilaiset jne. Siis jos voit yhtään kuvitella mitä tarkoitan. Omat lapset ei ole hoitolapsia!
Kyllä minä sen tunnustan, että jos minä jollain ihmekeinolla nyt lapsen saisin, niin ei sitä samalla rutiinilla hoidettaisi kuin hoitolasta. Mutta pointtina oli nyt se, että saako lapseton antaa neuvoja vai ei.
