Otsikko kertoo jo aika paljon, mutta kaipaisin kipeästi vinkkejä kohtalontovereilta..
Taustaa sen verran, että olemme mieheni kanssa olleet yhdessä melkein seitsemän vuotta ja olemme tässä pikku hiljaa suunnittelemassa lasten hankkimista. Koti, autot, lemmikkieläimet yms. ovat jo hankittu ja olemme saaneet kokea nuoruutta yhdessä tehden asioita yhdessä..
Mutta se anoppi.. Muistutamme anopin kanssa hyvin paljon toisiamme, olemme persoonallisia ja tiedämme mitä elämältämme haluamme. Miehen vanhemmat käyvät meillä useita kertoja vuodessa kyläilemässä (eikä nyt tarkoita vain illan viettoja, vaan saattavat olla useampia päiviäkin).
Anopillani on ensinnäkin tapana se, että kun hän tulee meille, järjestelee hän erilaisia tavaroita oman maunsa mukaan, vaihtaa keittiössä tavaroiden paikkoja mieleisekseen, tekee käsitöitäni, käyttää kylpytakkiani jne. Lista on hyvin pitkä..
Koen että se on mieheni vastuulla sanoa näistä asioista, mutta.. Mieheni nauttii siitä kun äiti tulee kylään ja passaa kaikessa, samalla hän kuitenkin näkee sen että kärsin tilanteesta, eikä reagoi asiaan millään tavoin. Mieheni on siis ainut lapsi ja on vanhemmilleen selvästikin hyvin tärkeä..
Miten ihmeessä saisin anopin kunnioittamaan kotiamme ilman että saan jokakerta hermoromahduksen ja koen suuttumuksen keskellä tulevan jälleen viisi vuotiaaksi, joka ei halua luopua omista hiekkaleluistaan.
Heillä käydessään kunnioitan hänen tapojaan ja toimia, enkä esim. lähde vaihtamaan huoneen järjestystä ilman hänen lupaansa..
Mitä siis tehdä? Toisaalta pelkään anoppiani, sillä hän on pistänyt jopa oman siskonsa kanssa välit kokonaan poikki.. Pitäisikö minun ennemminkin keskittyä mieheni kouluttamiseen?
Haluaisin saada välit kuntoon ennen kuin meille tulee lapsia, sillä siinä vaiheessa tiedän että en anna anopille armoa..
Kertokaa siis kokemuksistanne!!
Taustaa sen verran, että olemme mieheni kanssa olleet yhdessä melkein seitsemän vuotta ja olemme tässä pikku hiljaa suunnittelemassa lasten hankkimista. Koti, autot, lemmikkieläimet yms. ovat jo hankittu ja olemme saaneet kokea nuoruutta yhdessä tehden asioita yhdessä..
Mutta se anoppi.. Muistutamme anopin kanssa hyvin paljon toisiamme, olemme persoonallisia ja tiedämme mitä elämältämme haluamme. Miehen vanhemmat käyvät meillä useita kertoja vuodessa kyläilemässä (eikä nyt tarkoita vain illan viettoja, vaan saattavat olla useampia päiviäkin).
Anopillani on ensinnäkin tapana se, että kun hän tulee meille, järjestelee hän erilaisia tavaroita oman maunsa mukaan, vaihtaa keittiössä tavaroiden paikkoja mieleisekseen, tekee käsitöitäni, käyttää kylpytakkiani jne. Lista on hyvin pitkä..
Koen että se on mieheni vastuulla sanoa näistä asioista, mutta.. Mieheni nauttii siitä kun äiti tulee kylään ja passaa kaikessa, samalla hän kuitenkin näkee sen että kärsin tilanteesta, eikä reagoi asiaan millään tavoin. Mieheni on siis ainut lapsi ja on vanhemmilleen selvästikin hyvin tärkeä..
Miten ihmeessä saisin anopin kunnioittamaan kotiamme ilman että saan jokakerta hermoromahduksen ja koen suuttumuksen keskellä tulevan jälleen viisi vuotiaaksi, joka ei halua luopua omista hiekkaleluistaan.
Heillä käydessään kunnioitan hänen tapojaan ja toimia, enkä esim. lähde vaihtamaan huoneen järjestystä ilman hänen lupaansa..
Mitä siis tehdä? Toisaalta pelkään anoppiani, sillä hän on pistänyt jopa oman siskonsa kanssa välit kokonaan poikki.. Pitäisikö minun ennemminkin keskittyä mieheni kouluttamiseen?
Haluaisin saada välit kuntoon ennen kuin meille tulee lapsia, sillä siinä vaiheessa tiedän että en anna anopille armoa..
Kertokaa siis kokemuksistanne!!