T
Tyttöystävä
Vieras
Olen elänyt parisuhteessa tämän miehen kanssa yli kaksi vuotta. Emme asu yhdessa, mutta olemme viettäneet melko tiivistä yhteiseloa hänen luonaan niin, että välillä on tuntunut siltä, kuin asuisimme yhdessä. Ainoa ero on ollut se, että minulla on kuitenkin ollut takavasemmalla se oma asunto.. Tämä ei ole ollut minun toiveeni, vaan hänen. Olen sanonut hänelle, ettei minulla ole mitään pakkoa tai kiirettä yhteen muuton kanssa, mutta olen kuitenkin myös kertonut, että se olisi mukavaa; Rakastan häntä, meillä on ollut hyvä yhdessä ja arkinen elo hänen kodissaan on tuntunut hyvältä ja olen alkanut tuntea hänenkin kotinsa omakseni. Minulla on myös oma avain hänen kotiinsa. Joskus kuitenkin olenmiettinyt, että on typerää viettää kaikki aika hänen pienessä kodissaan ja samalla pitää minun kotia tyhjillään ja maksaa siitä järjettömän suurta vuokraa. Yhdessä saisimme kummankin vuokrarahoilla vaikka miten hienon ja ison talon! Mutta hän ei ole sitä halunnut ja kunnioitan hänen päätöstään, enkä painosta. Olenkin ottanut itselleni alivuokralaisen, jotta oma vuokra ei tuntuisi niin pahalta, kun olen kuitenkin niin paljon pois kotoani.
Mutta siis... Olemme kolmekymppisiä ja kummallakin on myös menneessä pitkät avoliitot takana. Tunnemme toisemme jo aika hyvin parin vuoden jälkeen. Rakastan miestä. Meidän välillämme on vetovoimaa ja erotiikkaa, seksielämä on pelannut loistavasti alusta asti. Meillä on hauskaa yhdessä, elämänarvomme ovat samanlaiset ja kunnioitan miestä ja hänen ajattelumaailmaansa ja periaatteitansa. Olemme molemmat lapsirakkaita ja vietämmekin usein yhdessä aikaa toisten lasten kanssa ja ystävien lapset ovat meillä (siis miehen kotona) usein yökylässä. Lasten kanssa olen huomannut, että sekin puoli toimii meillä loistavasti; Olemme samoilla linjoilla lasten kasvatuksen suhteen ja aina kun olemme saaneet tilaisuuden harjoitella perhe-elämää toisten lasten kanssa, yhteistyömme toimii saumattomasti. Siis olemme kertakaikkiaan hyvä pari, tai näin minä ainakin koen.
Mutta joku tässä mättää... Mies ei ole esimerkiksi koskaan sanonut minulle rakastavansa minua. Hän on kyllä esitellyt minut vanhemmilleen ja kavereilleen ja hän tekee paljon asioita puolestani ja vuokseni, auttaa aina jos apua tarvitsen ja onpa hän kukkiakin joskus ostanut.
Välillämme on hellyyttä ja lämpöä ja naurua ja intohimoa, mutta jotenkin koen nyt kahden vuoden jälkeen, että hän voisi jo sanoa rakastavansa. Tai edes suunnitella yhteistä tulevaisuutta kanssani. Sekin on yksi asia, joka ahdistaa ja ihmetyttää; meillä ei ole mitään yhteisiä tulevaisuuden suunnitelmia - ei puhetta yhteisestä tulevaisuudesta, yhteisistä lapsista, ei yhteisestä kodista, ei edes yhteisiä kesäloma suunnitelmia. Saatamma toki viettää juhannuksen yhdessä mökillä, mutta sitäkään hän ei halua etukäteen suunnitella, tuntuu melkein, kuinhän ahdistuisi, jos ehdotan jotain tulevaisuuteen liittyvää, vaikka vain, että vuokraisimmeko mökin yhdessä juhannukseksi.. Luultavasti vietämme juhannuksen yhdessä, mutta ihmetyttää vaan, että miksei sitä voi suunnitella paria viikkoa etukäteen? Miksemme voi päättää viettävämme juhannuksen yhdessä ja alkaa yhdessä suunnitella jotakin kivaa? Hän näyttää haluavan vain elää tässä hetkessä ja luultavasti ilmoittaa minulle päivää ennen juhannusaattoa, että hän on lähdössä mökille ja lähtisinkö minä mukaan. Ihan kun pelkäisi sitoutumista niin paljon, ettei hän uskalla sitoutua minun kanssani edes kahden viikon päästä vietettävään juhannukseen! Ymmärrän kyllä, että yhteinen koti, aviliitto ja lapset voivat olla iso päätös, mutta ettei yhtä helvetin viikonloppua voida suunnitella... Olen myös ehotellut hänelle yhteisiä matkoja, mutta hän ei ole lähtenyt niihin suunnitelmiini mukaan, on vaan sivuuttanut sen jotenkin. Ei hän meidän suhteemme aikana sen kummemmin kavereidensakaan kanssa reissannut, mutta olen kuullut, että kavereiden kanssa on kuitenkin yhteisiä reissuja suunniteltu tulevaisuuteen.. Loukkaa todella paljon, kun minä ehdotan, että lähtisimme yhdessä jonnekin, hän sanoo, ettei pääse, mutta sitten myöhemmin kertoo minulle, että oli puhut jonkun kaverinsa kanssa, että olisi kiva lähteä idän pikajunalla Kiinaan... Miksei hän minun kanssani suunnitellut sellaista? En usko, että se Kiinan matka olisi edes toetutumassa nyt lähiaikoina, mutta ärsyttää vaan, että kavereiden kanssa sellaisia voidaan kuitenkin haaveilun tasolla suunnitella ja ideoida, mutta minun kanssani ei mitään. Vittu.
Suhteemme ei etene mihinkään. Joskus saattaa tuntua hetkittäistä etenemistä sillä tasolla, että hän avautuu minulle enemmän asioistaan ja puhumme joskus askeleen verran syvemmälle meneviä asioita ja se tuntuu aina hetkeksi lähentävän meitä ja joskus saan häneltä tavallista enemmän hellyyttä ja rakastelumme on joskus tavallista kiihkeämpää ja silloin koen, että nyt on taas menty "eteen päin", mutta enpä tiedä... Kai tässä jo pikku hiljaa voisi olla jotain konkreettisempaakin. Minä matkustan ystävieni kanssa, hän omien ystäviensä kanssa. Asumme omissa kodeissamme, eikä tulevaisuudesta puhuta koskaan. Onko tässä oikeasti mitään järkeä? Onko hän tuollainen siksi, ettei rakasta minua vai siksi, että olen päästänyt hänet helpolla, kun olen suostunut tähän, enkä ole koskaan vaatinut enempääkään. Hän on oppinut tietämän, ettei minun kanssani tarvitse murehtia mistään. Voi vaan olla yhdessä silloin, kun siltä tuntuu, seksiä on aina saatavilla ja kaikki on mukavan helppoa ja vaivatonta. Mutta minä alan kaivata jotain enemmän.
En tarvitse lapsia ja avioliittoa nyt. En tarvitse edes yhteistä kotia nyt. Mutta htto vie haluan, että hän sanoo rakastavansa minua ja ilahtuu, jos ehdotan yhteistä matkaa ensi talveksi!
Alan siis kypsyä eroajatukseen. Halusin vaan purkaa tänne tuntojani, jos tämä vaikka selkiyttäisi jotain. Tai jos jonkun ulkopuolisen mietteet asiasta toisivat jotain uutta ajatusta itselleni. Kiitos, jos jaksoit lukea vuodatukseni.
Mutta siis... Olemme kolmekymppisiä ja kummallakin on myös menneessä pitkät avoliitot takana. Tunnemme toisemme jo aika hyvin parin vuoden jälkeen. Rakastan miestä. Meidän välillämme on vetovoimaa ja erotiikkaa, seksielämä on pelannut loistavasti alusta asti. Meillä on hauskaa yhdessä, elämänarvomme ovat samanlaiset ja kunnioitan miestä ja hänen ajattelumaailmaansa ja periaatteitansa. Olemme molemmat lapsirakkaita ja vietämmekin usein yhdessä aikaa toisten lasten kanssa ja ystävien lapset ovat meillä (siis miehen kotona) usein yökylässä. Lasten kanssa olen huomannut, että sekin puoli toimii meillä loistavasti; Olemme samoilla linjoilla lasten kasvatuksen suhteen ja aina kun olemme saaneet tilaisuuden harjoitella perhe-elämää toisten lasten kanssa, yhteistyömme toimii saumattomasti. Siis olemme kertakaikkiaan hyvä pari, tai näin minä ainakin koen.
Mutta joku tässä mättää... Mies ei ole esimerkiksi koskaan sanonut minulle rakastavansa minua. Hän on kyllä esitellyt minut vanhemmilleen ja kavereilleen ja hän tekee paljon asioita puolestani ja vuokseni, auttaa aina jos apua tarvitsen ja onpa hän kukkiakin joskus ostanut.
Välillämme on hellyyttä ja lämpöä ja naurua ja intohimoa, mutta jotenkin koen nyt kahden vuoden jälkeen, että hän voisi jo sanoa rakastavansa. Tai edes suunnitella yhteistä tulevaisuutta kanssani. Sekin on yksi asia, joka ahdistaa ja ihmetyttää; meillä ei ole mitään yhteisiä tulevaisuuden suunnitelmia - ei puhetta yhteisestä tulevaisuudesta, yhteisistä lapsista, ei yhteisestä kodista, ei edes yhteisiä kesäloma suunnitelmia. Saatamma toki viettää juhannuksen yhdessä mökillä, mutta sitäkään hän ei halua etukäteen suunnitella, tuntuu melkein, kuinhän ahdistuisi, jos ehdotan jotain tulevaisuuteen liittyvää, vaikka vain, että vuokraisimmeko mökin yhdessä juhannukseksi.. Luultavasti vietämme juhannuksen yhdessä, mutta ihmetyttää vaan, että miksei sitä voi suunnitella paria viikkoa etukäteen? Miksemme voi päättää viettävämme juhannuksen yhdessä ja alkaa yhdessä suunnitella jotakin kivaa? Hän näyttää haluavan vain elää tässä hetkessä ja luultavasti ilmoittaa minulle päivää ennen juhannusaattoa, että hän on lähdössä mökille ja lähtisinkö minä mukaan. Ihan kun pelkäisi sitoutumista niin paljon, ettei hän uskalla sitoutua minun kanssani edes kahden viikon päästä vietettävään juhannukseen! Ymmärrän kyllä, että yhteinen koti, aviliitto ja lapset voivat olla iso päätös, mutta ettei yhtä helvetin viikonloppua voida suunnitella... Olen myös ehotellut hänelle yhteisiä matkoja, mutta hän ei ole lähtenyt niihin suunnitelmiini mukaan, on vaan sivuuttanut sen jotenkin. Ei hän meidän suhteemme aikana sen kummemmin kavereidensakaan kanssa reissannut, mutta olen kuullut, että kavereiden kanssa on kuitenkin yhteisiä reissuja suunniteltu tulevaisuuteen.. Loukkaa todella paljon, kun minä ehdotan, että lähtisimme yhdessä jonnekin, hän sanoo, ettei pääse, mutta sitten myöhemmin kertoo minulle, että oli puhut jonkun kaverinsa kanssa, että olisi kiva lähteä idän pikajunalla Kiinaan... Miksei hän minun kanssani suunnitellut sellaista? En usko, että se Kiinan matka olisi edes toetutumassa nyt lähiaikoina, mutta ärsyttää vaan, että kavereiden kanssa sellaisia voidaan kuitenkin haaveilun tasolla suunnitella ja ideoida, mutta minun kanssani ei mitään. Vittu.Suhteemme ei etene mihinkään. Joskus saattaa tuntua hetkittäistä etenemistä sillä tasolla, että hän avautuu minulle enemmän asioistaan ja puhumme joskus askeleen verran syvemmälle meneviä asioita ja se tuntuu aina hetkeksi lähentävän meitä ja joskus saan häneltä tavallista enemmän hellyyttä ja rakastelumme on joskus tavallista kiihkeämpää ja silloin koen, että nyt on taas menty "eteen päin", mutta enpä tiedä... Kai tässä jo pikku hiljaa voisi olla jotain konkreettisempaakin. Minä matkustan ystävieni kanssa, hän omien ystäviensä kanssa. Asumme omissa kodeissamme, eikä tulevaisuudesta puhuta koskaan. Onko tässä oikeasti mitään järkeä? Onko hän tuollainen siksi, ettei rakasta minua vai siksi, että olen päästänyt hänet helpolla, kun olen suostunut tähän, enkä ole koskaan vaatinut enempääkään. Hän on oppinut tietämän, ettei minun kanssani tarvitse murehtia mistään. Voi vaan olla yhdessä silloin, kun siltä tuntuu, seksiä on aina saatavilla ja kaikki on mukavan helppoa ja vaivatonta. Mutta minä alan kaivata jotain enemmän.
En tarvitse lapsia ja avioliittoa nyt. En tarvitse edes yhteistä kotia nyt. Mutta htto vie haluan, että hän sanoo rakastavansa minua ja ilahtuu, jos ehdotan yhteistä matkaa ensi talveksi!
Alan siis kypsyä eroajatukseen. Halusin vaan purkaa tänne tuntojani, jos tämä vaikka selkiyttäisi jotain. Tai jos jonkun ulkopuolisen mietteet asiasta toisivat jotain uutta ajatusta itselleni. Kiitos, jos jaksoit lukea vuodatukseni.
Lapsia emme enää hanki, mutta siihenkin hän kuulemma olisi suostunut jos minä olisin kokenut sen tärkeäksi.