Mulla siis todettiin aivolisäkkeessä jättikokoinen kasvain tuossa vuoden alussa. Se painaa näköhermoa niin, että toisesta silmästä sumentui näkö kokonaan. Lääkehoito on aloitettu ja sillä on tullut ihan hyviä tuloksia, kasvain on hieman jo pienentynyt.
Eilen kävin näkökenttätutkimuksessa taas ja sain hyviä uutisia; näkö on palautunut, vaikka kasvain painaakin edelleen pahasti näköhermoa.
Magneettikuvissa kuitenkin kävi ilmi, että kaulassani on imusolmukkeet hieman turvonneet ja sain lähetteen ultraukseen, joka oli eilen.
Noin puolivälissä ultraa kutsuttiin paikalle toinen lääkäri konsultoimaan. Molemmin puolin kaulaa näkyi imusolmukkeissa "jotain", samoin kilpirauhasessa. Näistä olisi pitänyt ottaa neulanäytteet. Ja sitten siihen hävetykseen; en kyennyt antamaan niitä näytteitä eilen. Jo toisen lääkärin tullessa paikalle alkoi pieni paniikki hiipimään. Kun tuli puhetta näytteiden otosta, alkoi sydän hakkaamaan hurjasti ja kyyneleet vaan valuivat, olin jotenkin ihan shokissa, kaikki tuli niin yllättäen. Lääkärit olisivat kyllä antaneet puolisen tuntia aikaa miettiä asiaa, mutta en vain kyennyt. Lopputuloksena he kirjoittavat lausunnon hoitavalle lääkärilleni ja näytteet on kuitenkin otettava myöhemmin, sen tiedän.
Eilen illalla rauhoituttuani aloin jo katumaan kieltäytymistäni. Nyt joudun todennäköisesti odottamaan pelolla tuota näytteenottoa kuukauden verran, sillä lääkäriaika minulla on kuun lopussa ja edellisen puhelinajan jälkeen meni noin kaksi viikkoa tuohon ultrausajan saamiseen.
Olen todella kipukammoinen ja kipukynnykseni on alhainen, siinä varmaankin suurin syy, miksi en suostunut. Paniikki ja pelko tilanteessa ei varmasti helpottanut asiaa yhtään. Jos vain olisin suostunut, olisi sekin piina jo ohi! Hävettää niin paljon, olenhan kuitenkin ihan aikuinen ihminen ja silti olisin toivonut jonkun olevan mukanani.
Tuntuu, ettei tästä tule mitään, jatkuvasti vain löytyy jotain uutta, enkä jaksaisi enää. En edes kunnolla jaksa pelätä sitä, mitä tuolta kaulasta löytyisi. Yritän samalla saada kouluni loppuun; olen suorittanut kursseja, käynyt harjoittelua ja tehnyt opinnäytetyötä. Alkaa vain tosiaan olemaa voimavarat aika vähissä, varsinkin kun olen muutenkin masennusherkkä ja pitkä kuntoutuskausi loppui vasta.
Pakko oli vain saada purkautua kun olo on niin itkuinen ja ahdistunut. :'(
Eilen kävin näkökenttätutkimuksessa taas ja sain hyviä uutisia; näkö on palautunut, vaikka kasvain painaakin edelleen pahasti näköhermoa.
Magneettikuvissa kuitenkin kävi ilmi, että kaulassani on imusolmukkeet hieman turvonneet ja sain lähetteen ultraukseen, joka oli eilen.
Noin puolivälissä ultraa kutsuttiin paikalle toinen lääkäri konsultoimaan. Molemmin puolin kaulaa näkyi imusolmukkeissa "jotain", samoin kilpirauhasessa. Näistä olisi pitänyt ottaa neulanäytteet. Ja sitten siihen hävetykseen; en kyennyt antamaan niitä näytteitä eilen. Jo toisen lääkärin tullessa paikalle alkoi pieni paniikki hiipimään. Kun tuli puhetta näytteiden otosta, alkoi sydän hakkaamaan hurjasti ja kyyneleet vaan valuivat, olin jotenkin ihan shokissa, kaikki tuli niin yllättäen. Lääkärit olisivat kyllä antaneet puolisen tuntia aikaa miettiä asiaa, mutta en vain kyennyt. Lopputuloksena he kirjoittavat lausunnon hoitavalle lääkärilleni ja näytteet on kuitenkin otettava myöhemmin, sen tiedän.
Eilen illalla rauhoituttuani aloin jo katumaan kieltäytymistäni. Nyt joudun todennäköisesti odottamaan pelolla tuota näytteenottoa kuukauden verran, sillä lääkäriaika minulla on kuun lopussa ja edellisen puhelinajan jälkeen meni noin kaksi viikkoa tuohon ultrausajan saamiseen.
Olen todella kipukammoinen ja kipukynnykseni on alhainen, siinä varmaankin suurin syy, miksi en suostunut. Paniikki ja pelko tilanteessa ei varmasti helpottanut asiaa yhtään. Jos vain olisin suostunut, olisi sekin piina jo ohi! Hävettää niin paljon, olenhan kuitenkin ihan aikuinen ihminen ja silti olisin toivonut jonkun olevan mukanani.
Tuntuu, ettei tästä tule mitään, jatkuvasti vain löytyy jotain uutta, enkä jaksaisi enää. En edes kunnolla jaksa pelätä sitä, mitä tuolta kaulasta löytyisi. Yritän samalla saada kouluni loppuun; olen suorittanut kursseja, käynyt harjoittelua ja tehnyt opinnäytetyötä. Alkaa vain tosiaan olemaa voimavarat aika vähissä, varsinkin kun olen muutenkin masennusherkkä ja pitkä kuntoutuskausi loppui vasta.
Pakko oli vain saada purkautua kun olo on niin itkuinen ja ahdistunut. :'(
Toivottavasti saat uuden ajan mahdollisimman pian niin on tuokin asia sitten hoidettu. Ei tuossa tilanteessa varmaan tarvitsisi olla mitään kammoja edes, voi olla että olisi vaan niin shokissa että kieltäytyisi juuri siksi ettei enää tarvitsisi kuulla huonoja uutisia, vaikkei se järkevää oliskaan..
