V
vierailija
Vieras
Mielipidepalstalla nimimerkki Krista kirjoittaa:
Naisten seksuaalisuutta on koetettu kautta aikojen värittää häpeällä. #metoo-kampanja on nostanut hienosti esiin sen, ettei häpeän tule olla esimerkiksi seksuaalisen väkivallan kohteeksi joutuneiden naisten – tai miesten – osa.
Työ ei kuitenkaan lopu tähän. Seksityötä tekevien solvaamisen, leimaamisen ja häpäisemisen on myös loputtava.
Usein toistuva ja halventava asenne seksityötä tekeviä kohtaan tuli esiin esimerkiksi muutamien keskustanaisten kirjallisessa kysymyksessä seksin oston kriminalisoinnista eduskunnassa syyskuussa 2017. He kirjoittivat: ”Prostituoitu on alisteisessa asemassa ja häpäisty silloinkin, kun hän on näennäisesti omasta tahdostaan ajautunut alalle.” Tällaiset kannanotot eivät ole mitään muuta kuin leimaavaa ja halveeraavaa vihapuhetta, joka itsessään häpäisee meitä seksityötä tekeviä.
Olen tehnyt seksityötä jo vuosia, ja se on minulle kutsumusammatti. Olen ryhtynyt alalle vapaaehtoisesti, omasta tahdostani ja mielenkiinnostani. En pidä itseäni alistettuna vaan päinvastoin saan työstäni hyvää mieltä. Työni tekee mahdolliseksi sekä itselleni että asiakkailleni toteuttaa seksuaalioikeuksiamme ja huolehtia seksuaaliterveydestämme.
Prostituoitu on väärä sana kuvaamaan minun ammattiani. Minua ei ole kukaan prostituoinut vaan teen töitä täysin itsenäisesti ja päätän kaikista työhöni liittyvistä asioista itse – aikuisena, täysijärkisenä ja täysivaltaisena Suomen kansalaisena. Myös minulle tulisi siis kaiken järjen ja lain mukaan kuulua ihmisoikeudet.
Myös ihmisoikeusjärjestö Amnesty vastustaa niin seksin myynnin kuin seksin ostonkin kriminalisointia. Miten mainitut kansanedustajat voivat sivuuttaa Amnestyn asiantuntijalausuntoihin ja seksityötä tekevien omiin kokemuksiin perustuvan kannan?
Raskasta tästä työstäni ei tee itse työ vaan se, että tämän alan valitsemista joutuu puolustelemaan ja selittelemään koko ajan – mikäli jaksaa aloittaa keskustelua aiheesta kenenkään kanssa.
On totta, että seksityön kentällä tapahtuu myös hyväksikäyttöä ja ihmiskauppaa, jota vastaan on kaikin tavoin taisteltava.
Mielestäni tämä taistelu ei kuitenkaan saisi vaikeuttaa seksityötä vapaaehtoisesti tekevien mahdollisuuksia toimia. Eihän kokkienkaan tarvitse hävetä ammattiaan siksi, että joissain ravintoloissa teetetään töitä epäinhimillisissä oloissa.
Myydessäni vapaaehtoisesti seksuaalipalveluja en loukkaa ketään. Jos muutama keskustalainen nainen närkästyy seksityöstäni, syy on heidän leimaavissa pyrkimyksissään koettaa määritellä ja määräillä muita – ei minussa.
#metoo-liikkeen vanavedessä tahdon avata keskustelun vaatiakseni oikeuksia myös seksityöntekijöille. Ensimmäiseksi vaadin oikeutta tehdä työtämme vailla stigmatisointia.
Isa Kukkapuro kirjoitti (HS Mielipide 22.11.2017), että prostituution romantisointi on lopetettava. Itse en koe, että Suomessa seksityötä romantisoitaisiin. Sen sijaan humaanina feministinä vaadin, että seksityön demonisointi on lopetettava.
https://www.hs.fi/mielipide/art-2000005608618.html
-*-*-*-*-
Mielestäni kirjoitus on hyvä ja edustaa aika lailla sitä mielipidettä, jota itse olen kannattanut jo lapsesta/teinistä asti. On jotenkin aina tuntunut hyvin vieraalta, että ihminen ei saisi tehdä sitä mitä haluaa kunhan se jokin on vain sellaista, joka ei loukkaa muita. Hyviä keskusteluja aiheesta on käyty vuosien varrella koulussa ja kaverien kanssa.
Yksi asia, joka tuosta kirjoituksesta tuli mieleen on se, että miten paljon helpompi olisi auttaa niitä seksityöläisiä, joilla asiat menevät huonosti, jos kyseessä ei olisi stigman ja puolirikollisuuden pohjalta hahmotettava yhteiskunnallinen ongelma, vaan oikea työ. Miten paljon paremmat tukiverkot löytyisi kun muiden prostitutoitujen ei tarvitsisi piilottaa itseään ympäröivältä maailmalta. Miten paljon helpompi viranomaisiin olisi luottaa ja ottaa yhteyttä. Jos kokki sairastuu alkoholismiin, sen voidaan ohjata hoitoon. Jos prostituoitu on narkkari, odotetaan sen kuolemista.
Naisten seksuaalisuutta on koetettu kautta aikojen värittää häpeällä. #metoo-kampanja on nostanut hienosti esiin sen, ettei häpeän tule olla esimerkiksi seksuaalisen väkivallan kohteeksi joutuneiden naisten – tai miesten – osa.
Työ ei kuitenkaan lopu tähän. Seksityötä tekevien solvaamisen, leimaamisen ja häpäisemisen on myös loputtava.
Usein toistuva ja halventava asenne seksityötä tekeviä kohtaan tuli esiin esimerkiksi muutamien keskustanaisten kirjallisessa kysymyksessä seksin oston kriminalisoinnista eduskunnassa syyskuussa 2017. He kirjoittivat: ”Prostituoitu on alisteisessa asemassa ja häpäisty silloinkin, kun hän on näennäisesti omasta tahdostaan ajautunut alalle.” Tällaiset kannanotot eivät ole mitään muuta kuin leimaavaa ja halveeraavaa vihapuhetta, joka itsessään häpäisee meitä seksityötä tekeviä.
Olen tehnyt seksityötä jo vuosia, ja se on minulle kutsumusammatti. Olen ryhtynyt alalle vapaaehtoisesti, omasta tahdostani ja mielenkiinnostani. En pidä itseäni alistettuna vaan päinvastoin saan työstäni hyvää mieltä. Työni tekee mahdolliseksi sekä itselleni että asiakkailleni toteuttaa seksuaalioikeuksiamme ja huolehtia seksuaaliterveydestämme.
Prostituoitu on väärä sana kuvaamaan minun ammattiani. Minua ei ole kukaan prostituoinut vaan teen töitä täysin itsenäisesti ja päätän kaikista työhöni liittyvistä asioista itse – aikuisena, täysijärkisenä ja täysivaltaisena Suomen kansalaisena. Myös minulle tulisi siis kaiken järjen ja lain mukaan kuulua ihmisoikeudet.
Myös ihmisoikeusjärjestö Amnesty vastustaa niin seksin myynnin kuin seksin ostonkin kriminalisointia. Miten mainitut kansanedustajat voivat sivuuttaa Amnestyn asiantuntijalausuntoihin ja seksityötä tekevien omiin kokemuksiin perustuvan kannan?
Raskasta tästä työstäni ei tee itse työ vaan se, että tämän alan valitsemista joutuu puolustelemaan ja selittelemään koko ajan – mikäli jaksaa aloittaa keskustelua aiheesta kenenkään kanssa.
On totta, että seksityön kentällä tapahtuu myös hyväksikäyttöä ja ihmiskauppaa, jota vastaan on kaikin tavoin taisteltava.
Mielestäni tämä taistelu ei kuitenkaan saisi vaikeuttaa seksityötä vapaaehtoisesti tekevien mahdollisuuksia toimia. Eihän kokkienkaan tarvitse hävetä ammattiaan siksi, että joissain ravintoloissa teetetään töitä epäinhimillisissä oloissa.
Myydessäni vapaaehtoisesti seksuaalipalveluja en loukkaa ketään. Jos muutama keskustalainen nainen närkästyy seksityöstäni, syy on heidän leimaavissa pyrkimyksissään koettaa määritellä ja määräillä muita – ei minussa.
#metoo-liikkeen vanavedessä tahdon avata keskustelun vaatiakseni oikeuksia myös seksityöntekijöille. Ensimmäiseksi vaadin oikeutta tehdä työtämme vailla stigmatisointia.
Isa Kukkapuro kirjoitti (HS Mielipide 22.11.2017), että prostituution romantisointi on lopetettava. Itse en koe, että Suomessa seksityötä romantisoitaisiin. Sen sijaan humaanina feministinä vaadin, että seksityön demonisointi on lopetettava.
https://www.hs.fi/mielipide/art-2000005608618.html
-*-*-*-*-
Mielestäni kirjoitus on hyvä ja edustaa aika lailla sitä mielipidettä, jota itse olen kannattanut jo lapsesta/teinistä asti. On jotenkin aina tuntunut hyvin vieraalta, että ihminen ei saisi tehdä sitä mitä haluaa kunhan se jokin on vain sellaista, joka ei loukkaa muita. Hyviä keskusteluja aiheesta on käyty vuosien varrella koulussa ja kaverien kanssa.
Yksi asia, joka tuosta kirjoituksesta tuli mieleen on se, että miten paljon helpompi olisi auttaa niitä seksityöläisiä, joilla asiat menevät huonosti, jos kyseessä ei olisi stigman ja puolirikollisuuden pohjalta hahmotettava yhteiskunnallinen ongelma, vaan oikea työ. Miten paljon paremmat tukiverkot löytyisi kun muiden prostitutoitujen ei tarvitsisi piilottaa itseään ympäröivältä maailmalta. Miten paljon helpompi viranomaisiin olisi luottaa ja ottaa yhteyttä. Jos kokki sairastuu alkoholismiin, sen voidaan ohjata hoitoon. Jos prostituoitu on narkkari, odotetaan sen kuolemista.
