Nainen 35v, nyt taas yksinhuoltaja, neljä lasta ja terapiaelukoita iso liuta tossa omalla pihalla.
Alkanut sekoamaan 15 vuotiaana mutta ei silloin 80-luvulla koulussa puututtu siihen että joku alkaa käyttäytymään oudosti.
Vanhempana, kakskymppisenä aloin itse juosta lääkäreissä kun epäilin olevani maanisdepressiivinen, pahojen kausien tullessa en jaksanut nousta edes sängystä ylös ja silloin hypomaanisten kausien aikana siivosin ja keskitin ylettömän energiani perheeseen ja kotiin, sitten taas siivottiin öisin ja tehtiin kaikki ne normaalit asiat sata lasissa. Olin kotiäitinä pitkään.
Huolensa ja pettymyksensä minuun vaimona henkisesti "terve" mieheni hakkasi minua ja myös lapsiamme kun olin niin huono vaimo. Avioliitto päättyi eroon.
Jäätyäni yksinhuoltajaksi kolmen pienen lapsen kanssa, sekosin aika nopeasti sairaalakuntoon, hoitoon hakeuduin itse.
Lääkityksestä huolimatta sekoilu meni niin päättömäksi että tajusin itsekin, lasteni parhaaksi, että minun on annettava heidät pois, ennen kuin heidät otetaan pois, kunnes saisin itseni "takaisin" kuntoon (olinko sitä koskaan ollutkaan?!), jotta voisin huolehtia heistä taas.
Kävin läpi syvän masennuksen, jälleen kerran, ensimmäisen itsemurhayrityksen, tajuttomana viisi päivää teho-osastolla deprakine (=mielialaa tasaavan) lääkeyliannostuksen jälkeen. En voinut olla edes äiti lapsilleni, mitä virkaa kurjalla elämälläni oli, heidän olisi ollut parempi ilman minua.
Toivuin johonkin kuntoon. Vuoden päästä olisin halunnut lapseni takaisin, en enää saanut heitä. Sain taistella tapaamisista. Itkua puolin ja toisin, sekä lasten että äidin.
Menetin uskoni kaikkeen, elämänhaluni tyystin.
Sain tietää, etten koskaan tällä diagnoosilla saisi lapsiani takaisin.
Lapsiani, jotka olin synnyttänyt ilman kipulääkkeittä, imettänyt vuosia, syöttänyt itsetehtyä luomuruokaa, leikkinyt ja askarrellut, koko heidän pienen ikänsä. Ollut joskus hyvä äiti, ainakin hyvinä kausina. Ollut aina läsnä.
Enää en saanut edes pestä heidän pyykkejään, vaatteet jotka heillä oli päällä, olivat jonkun muun ostamia.
Minulla ei ollut ihmisarvoa enää missään muuallakaan. Yhteiskunnan hylkiö, sosiaalipummi. Kohtelu jota mielisairaana sain, joka taholta yhteiskunnassa, sekä hoitohenkilökunnalta psykiatrisella, oli uskomatonta, ihmisarvoa alentavaa, että sieltä pitäisi vielä pystyä ihmisraunioiden nousemaan ja kunnioittamaan itseään?
Siitä alkoi vuosien jyrkkä alamäki: sairaslomalla, työkyvyttömyyseläkkeellä, viinaa, lääkkeitä, sekoilua, velkaa, itsetuhoista käytöstä, viiltelyä, lääkeyliannoksia.
Jääräpää kuitenkin olin, hain kymmeniä työ- ja opiskelupaikkoja, yritin suorittaa henkihieverissäkin. Sain ne kaikki, olen aina saanut ja minut on valittu jokaiselle opiskelu- ja työpaikalle kaikkien hakijoiden joukosta, joita olen hakenut, ilman mitään meriittejä ja todistuksia, alalta toiseen. Jotka kaatuivat aina kun en enää jaksanut.
Sata lasissa tai ei mitään.
Ainoa syy etten silloin lopettanut kurjaa elämääni, päästänyt teitä kaikkia pahasta, kun ne monet kerrat istuin likaisessa kaupungin pikku kaksiossani kissanpaskan seassa, fileerausveitsen kanssa pilleripurkit pöydällä, oli ne rakkaat lapseni, joiden en halunnut kantavan ikänsä muistoa hullusta äidistä joka tappoi itsensä.
Olin siitäkin saanut kuulla niin, kuinka itsekäs olin kun edes yritin kerran tappaa itseni.
Yhdyn siihen täysin nyt, se on itsekäs teko, mutta uskokaa, joskus kuolema voi olla helpotus. Sekä itselle, että läheisille.
Pahin kauhuelokuva, jonka olen nähnyt, on omien korvieni välissä, paikassa jonne kenenkään auttavat kädet eivät yllä, josta äänetön huutoni ei kuulu.
Enää en huuda, tiedän, ettei kukaan voi auttaa minua. Suljen ne sinne ja hymyilen, käyttäydyn ulospäin kuten ihmisen kuuluukin. Loppuu se rimpuilu.
Katson peiliin ja näen vieraan ihmisen. Katson lapsiani, enkä tiedä keitä he ovat. Käteni ovat jonkun toisen naisen.
Olen niin väsynyt, että voisin nukkua vuoden, mennä pesääni ja palata taas, kauniina elinvoimaisena, valmiina valloittamaan koko maan, jakamaan aurinkoani, energiaa, juosta heittämällä kympin viiteenkymmeneen minsaan.
Valvoa kaksi viikkoa, jolloin maailma ja värit, ne ovat niin kauniita, väreileviä ja hehkuvia ja minä, kuningatar, kaunein kaikista, jolloin maailma on polvillaan edessäni, orgasmi ampuu minut avaruuteen, miksen harrastaisi hulluna seksiä, bensaa suonissani. Ja kaikki tämä selvinpäin.
Yksi tai kaksi olutta tai siideriä tohon settiin, kuin heitäisi tulitikun rovioon.
Pullo viinaa, en ole enää minä, täysin edesvastuuton.
Kunnes taas putoan, loputtomaan pimeyteen, en näe, en kuule, enkä muista mitään, en edes tiedä kuka olen.
Minun on vaikea käsittää ajan kulkua, onko siitä jo viikko taas kun kävin suihkussa ja justhan tähän istahdin, kahvikuppi kädessä -kolme tuntia sitten.
Pahimpina aikoina lapsillani oli nukkuessaan keltavihreät pirun silmät ja jouduin todella käyttämään tahdonvoimaani laskeutuakseni nukkumaan näiden hirviöiden viereen.
Mielessäni ei koskaan ole käynyt, pahimpinakaan hetkinä, satuttaa varsinkaan lapsiani, saati ketään toista ihmistä kuin itseäni, mitenkään.
Ruumiit istuivat vieressäni saunassa, ratsastaessani metsässä, ne odottivat minua polkujen mutkissa repiäkseen minut alas hevoseni selästä. Selvinpäin.
Käskin niiden mennä pois, tietäessäni niiden olevan vain sairaan mieleni luomia kauhukuvia.
Silti oli pakko katsoa taakseen, etteivät ne vain saavuttaisi minua kalmanhajuisilla rumilla kynsillään, kannustin hevoseni laukkaan, kauhun väreiden kiiriessä sisälläni.
Puhuin peilille ääneen, -mä en tiedä kuka vittu sä olet, mä en tiedä mutta kai mun on pakko elää sun kanssa. If I could be somebody else, even for a one day?!
Nyt kakskyt vuotta tätä samaa helvettiä takana.
On sitä koppihoitoa, vapaaehtosta hoitoa psykiatrisella, ite juossut ovia auki repimään ja vaatimaan sisälle pääsyä ja pakkohoitoon haettu poliisisetien ja valkotakkisten kanssa puukko kädessä kotoa.
On niitä lääkkeitä; kolmeakymmentä erilaista, joko mikään ei auta tai suurilla annoksilla sivuvaikutukset ovat niin vakavia, että se on ihan se ja sama makaanko toimintakyvyttömänä zombiena lääkkeistä sängynpohjalla tolkku pois vai pahassa lääkitsemättömässä depiksessä. Tulos ihan sama.
On alkolla olojen paikkaamista, velkaa silmät ja korvat täynnä, ulosottomies paras ystäväni ollut jo kuusi vuotta, (=ihan omaa, en ole muiden taloutta sotkenut, paitsi lainannut säästöistä tietysti tuhansia ja taas tuhansia, vuokravelkoihin, maksamattomiin laskuihin, takuisiin), ympäri suomen rälläämistä, taksilla, lentokoneella, ulkomaille en koskaan sentään ole lähtenyt, ei oo kerinnyt sinne asti, kaksi avioliittoa, useita kihlauksia takana, seksiä varmaan abauttirallaa siellä kahensadan miehen hujakoilla oisko...vaikea sanoo, kun ei kadulla vastaan kulkeissain heitä tunnistais.
Tosta sairaan itsekkyydestä ja julmuudesta.
Just nyt mä antaisin vasemman käteni, jos voisin olla mieleltäni terve, ettei pakokauhut, paniikki, harhat, depiksessä kauppaan laahustava minä joka paskasissa tallivaatteissa kulkee, ettei ihmiset huomaa kuinka mä haisen, pipo syvällä päässä, ettei ne nää mun rasvasta tukkaa jota en ole harjannut, pahimmillaan kuukausiin, niin että jouduin leikkaamaan pitkän tukkani siiliksi, muokkaisi elämäni kulkua ja tuhoaisi lasteni.
Laskisin veret itsestäni välittömästi tähän tietokoneen ääreen, jos voisin pyyhkiä sillä pois pahat tekoni, silottaa lasteni elämän, menneisyyden ja tulevaisuuden. Siinä sivussa pyytää anteeksi kaikilta, jotka olen pettänyt ja joita loukannut.
Tähän väliin mahtui muutama onnellinen vuosi, jolloin sain taas lapsen, lopetin alkoholin käytön ja elämä oli hetken, miehen, vauvan ja kotieläinpuiston kanssa suht tasapainossa, jaksoin jopa tehdä ekaa kertaa sairastumisen jälkeen töitä, yhdellä eniten opiskelemistani aloista ja tapasin säännöllisesti myös isoja lapsiani. Lopulta sain heidät sattuman kautta takaisin luokseni. Elämän piti vihdoinkin hymyillä.
Miksi tässä kävi taas näin? Miksi en voi vain jaksaa, vaikka haluaisin niin?
Miksi se, että yritän parhaani ja paljon ylikin, ei riitä?
Jokin aika sitten, tietämättäni itsemurhayritykseni vuosipäivänä, istuin taas-uuden-mieystäväni mulle ostamassa autossa ja ajattelin että just nyt mikään muu ei estä mua ampumasta aivojani pihalle, paitsi noi neljä rakastettavan suloista lasta, jotka olen tähän maailmaan pyytämättä synnyttänyt kärsimään äitinsä perinnöllisestä mielisairaudesta. Ja mahdollisesti perimään sen itselleen.
Onneksi älysin tehdä yhtenä järkevänä hetkenäni sterilisaation, etten taas rakastuessani alkaisi vauvantekopuuhiin.
Taas on hakattu rajottimia vastaan koko tää aika yh:na, tähän on mahtunut paljon. Eniten olen oppinut itsestäni ja siitä miten aivoni toimivat, se helpottaa.
Olet sekaisin kun seinäkello, muttet sä tähän kuole, ellet itse tapa itseäs. Jos psyyke vaan kestää. Mä olen niin saatanan jääräpää, en pelkää enää mitään.
Ei ole niin pahaa asiaa enää, mikä mua järkyttäis. Olen kokenut, nähnyt, tuntenut ja elänyt viiden ihmisen edestä. Näin nuori ja niin vanha.
Pidän itseäni älykkäänä ihmisenä, mielisairas ei ole tyhmä.
Mulla kyllä leikkaa, enemmän kuin monella muulla, mutta en pysty hoitamaan edes perusasioita.
Musta olisi voinut tulla vaikka mitä, kuuden ällän ylioppilas, musta piti tulla taiteilija, tanssija, kirjailija. Mitä kaikkea piti tullakaan? Ainakin hyvä äiti.
Musta ei tullut mitään, tämän sairauden takia. Joka aivojani syö ja vuosi vuodelta se menee pahemmaksi.
Lapsiltani pidän kauhut piilossa, en kerro näistä, en itke tai sekoile heidän nähtensä. En hylkää, enkä jätä heitä mihinkään, koskaan, he ovat kaikkeni.
Millään muulla ei ole väliä. Paitsi rakkailla eläimillä tietysti; ystävilläni, jotka eivät katso karsaasti, kävin suihkussa tai en.
Tähän tarinaan olisi mahtunut vielä paljon, sekä rumaa, että kaunista.
En tiedä miksi kirjoitin tämän, eksyin tänne sattumalta. Ehkä siksi, että on tullut taas tilinteon hetki.
Sekoan, en pysty tähän enää yksin, pidän kynsin hampain kiinni reunoista, -mistä? Järjestäni. Yritän tajuta missä mennään, mutten pysty hillitsemään enää itseäni.
Ja ulospäin näytän miltä, elinvoimaiselta, nuorelta, kauniilta, nainen parhaassa iässä? Hullu mä olen, aivot madonsyömiä reikiä.
Antakaa mulle lääkettä, ihan mitä vaan, joka auttaa!!!
Ennen kuin kuolen, kirjoitan kirjan tästä sairaudesta, siksi, että mua vituttaa kun te ette YMMÄRRÄ, vaan aina, tuomitsette.
Mä en ole itsekäs ja julma, maniassa ehkä joo, normaalina minänä kuka se lieneekään, varmaan ihan mukava, kiva ihminen. muistan sellaisen ajan joskus olleen. Nyt ainakin vihaan itseäni ja tätä sairautta, mutta mehän ollaan yhtä.
Annan sulle veitseni, avaa ranteeni ja päästä meidät pahasta. Pane mua ensin.
Kukkanainen
Suvussakin on samaa. Toivon, että jatkossakin saan elää näin! Liitoaika on niin hurjaa ja kroppa ja mieli käy niin ylikierroksilla innosta, että tunnen tarvitsevani sen masennukseni sen perään. Pidän vain ja ainoastaan projektiluonteisista hommista. Onneksi lähipiirini on hyvin suvaitsevainen oikuilleni, vaikka sanovat välillä olevan liiankin kauhunsekaista jännittävää(lähinnä talousasiat). Milloin on talotkin meinanneet lähteä alka ja sitten potti onkin rysähtänyt kotiin. 