M
"Mude"
Vieras
Olen työttömänä odottava ja 4 v. poikani on osa-aikahoidossa 400 m päässä olevassa hoitopaikassa maalaisomaisessa yksityisessä päivähoitopaikassa, joten vein hänet pitkästä aikaa kävellen hoitoon näin joululomien jälkeen ja muistin miten huippua onkaan mennä jonnekin kävellen.
Nykyisin, kun pääsee joka paikkaan autolla ja on aikuinen, niin olin unohtanut täysin miten jännää oli itsekin lapsena kävellä tai ajaa pyörällä 2 km maitokopille odottamaan linja-autoa.
Poikani purnasi ensin kävelyä vastaan ja jos oisin heikompi luonne niin olisimme varmasti löytäneetkin itsemme autosta, mutta miten paljon kaikkea jännää ulkoa löytykään jo ennen meidän omaa postilaatikkoakin ja ihmettely jatkui koko 400 m matkan verran ja olin ylpeä siitä, että mitä kaikkea kerkesin opettaa luonnosta ja maailman menosta pojalleni tuon kävelymatkan aikana. Poikani katsoi jopa tarkemmin kuin minä, että tuleeko autoja, kun ylitimme tietä ja ojassa juokseva vesi oli kuin pieni joki tuon pienen ihmettelijän silmissä ja sitä kummasteltiin, että minne tuo vesi meneekään. Piti ihan jo itsekin jäädä miettimään, että Niin minnekäs se muuten meneekään.. Myöhästyimme hoitoonmeno ajasta 7 minuuttia, mutta ne oli arvokkaat 7 minuuttia joita en vaihtaisi mihinkään.
Tutkikaamme siis maailmaa useammin lapsen silmin itsekin niin opimme paljon pienokaistemme maailmankuvan rakentumisesta. Välillä kun tuppaa unohtumaan, että mekin olemme olleet joskus niitä pieniä viattomia olentoja joiden mielestä jokaisessa pienessä kivessäkin on jotain uniikkia ja ihmeellistä!
<3
Nykyisin, kun pääsee joka paikkaan autolla ja on aikuinen, niin olin unohtanut täysin miten jännää oli itsekin lapsena kävellä tai ajaa pyörällä 2 km maitokopille odottamaan linja-autoa.
Poikani purnasi ensin kävelyä vastaan ja jos oisin heikompi luonne niin olisimme varmasti löytäneetkin itsemme autosta, mutta miten paljon kaikkea jännää ulkoa löytykään jo ennen meidän omaa postilaatikkoakin ja ihmettely jatkui koko 400 m matkan verran ja olin ylpeä siitä, että mitä kaikkea kerkesin opettaa luonnosta ja maailman menosta pojalleni tuon kävelymatkan aikana. Poikani katsoi jopa tarkemmin kuin minä, että tuleeko autoja, kun ylitimme tietä ja ojassa juokseva vesi oli kuin pieni joki tuon pienen ihmettelijän silmissä ja sitä kummasteltiin, että minne tuo vesi meneekään. Piti ihan jo itsekin jäädä miettimään, että Niin minnekäs se muuten meneekään.. Myöhästyimme hoitoonmeno ajasta 7 minuuttia, mutta ne oli arvokkaat 7 minuuttia joita en vaihtaisi mihinkään.
Tutkikaamme siis maailmaa useammin lapsen silmin itsekin niin opimme paljon pienokaistemme maailmankuvan rakentumisesta. Välillä kun tuppaa unohtumaan, että mekin olemme olleet joskus niitä pieniä viattomia olentoja joiden mielestä jokaisessa pienessä kivessäkin on jotain uniikkia ja ihmeellistä!
<3
