V
"vieras"
Vieras
Mun ärsytyksen kohde on mieheni joka on myös lastemme isä.
Heti kättelyssä mun täytyy sanoa että tällä hetkellä oma vireystilani ei ole paras mahdollinen ja siitä tämä turhautuminen ja ärsyyntyminen hyvin pitkälti johtuu. Mies ei ole mikään kusipää, mutta tällä hetkellä tuntuu siltä, että voisi hän enemmänkin ottaa perheensä (=minut ja lapset) huomioon ja ajatella välillä myös sitä, miten minä jaksan.
Kuvio on tällainen: Mies käy töissä, minä lasten (2 kpl, taaperoita) kanssa kotosalla. Ollaan sovittu että minä hoidan suurimman osan kotitöistä, mutta ettei mies ihan kokonaan ulkoista itseään niistä ja tekee ainakin jotain. Tämä on ollut alunperin mun ideani, eikä tässä mitään ongelmaa olisikaan, ellei ajoittain tuntuisi siltä että mies kuvittelee asuvansa hotellissa ja asioiden tapahtuvan itsestään.
Jos mies saa idean ruuanlaitosta, niin varmasti jälkisotkut jää mun siivottavaksi. Tämä sama kuvio joka asian suhteen; jälkisotkut jää mulle ihan joka kerta. Mies ei siivoa jälkiään, ei vaikka olen asiasta maininnut. Nätisti, rakentavaan sävyyn, tyylillä "Rakas, voisitko ensi kerralla...?" ja viimeisimmällä kerralla piti sitten ärähtää. Lopputulos on kuitenkin sama, eikä mun pyynnöistäni ole ollut apua. Jos mä annan sotkujen olla, niin siihen ne jäävät tai sitten mies ärisee mulle siitä, että meillä on sotkuista.
Mies toivoo myös, että meillä on puhdasta. Tykkään toki itsekin kun koti on siisti ja siivoilen ihan mielelläni. Mutta jos joku asia jää tekemättä, niin mies huomauttaa asiasta mulle. Miehen mielestä täällä pitäisi imuroida päivittäin, ja hänen mielestään joka päivä on jonkunlainen rako, että imuroimaan pystyy. Eikä siinä mitään, kyllä täällä oikeasti saakin imuroida joka päivä, vitsi piilee vain siinä että taaperot roikkuvat konkreettisesti mussa kiinni kaiken aikaa, ja asioiden tekeminen käy järkyttävän hankalaksi. Mies, kotona ollessaankaan, ei varmasti pidä lapsia poissa mun luotani tai yritä viihdyttää heitä keksimällä muuta tekemistä.
Tästä tullaankin seuraavaan ongelmaan: tuntuu, ettei miestä kiinnosta enää tippaakaan viettää aikaa lasten kanssa tai niin, että oltaisiin koko perheellä koossa. Jos jotain ehdotan, niin pitkin hampain tuntuu suostuvan mihinkään yhteiseen. Mun kanssani haluaa kyllä olla ja viettää aikaa, läheisyyttä on normaalisti jne. Silloin tällöin mies syöttää toisen taaperon - joka ei osaa vielä itse syödä - ja sen jälkeen rojahtaa itse tietokoneen ääreen, laittaa TitiNalle-dvd:n pyörimään nonstopille niin kauaksi aikaa, että mä olen saanut hommani hoidettua. Ei tämäkään kai muuten ärsyttäisi, mutta kun kaava menee joka ikinen kerta näin. Jos lähden yksin kauppaan, lenkille tms., niin varmasti on mies koneella ja lapset television ääressä.
Ja tässä tullaan vielä yhteen ongelmaan; enhän mä ole kuuteen viikkoon päässyt postilaatikkoa pitemmälle ilman lapsia. Mies on työssä, jossa tekee välillä aamuvuoroa (6-14) ja välillä iltavuoroa (14-22). Vuoro vaihtuu viikottain, mutta tilanne on se, että vapaa-aikaa miehellä on aina jommassa kummassa päässä päivää. Vapaa-aikansa mies kuitenkin täyttää kaikenmaailman autonrassaamisilla ja omilla menoillaan, tai sitten istuu tietokoneella. Ei puhettakaan että tehtäisiin mitään yhdessä tai että minä pääsisin mihinkään yksin. Mulla on ollut harrastus, jossa kävin viikottain tuulettamassa päätäni ja ammentamassa voimia arjen rumbaa varten. Yhden kerran erehdyin tuosta menostani tinkimään ja nyt taidan saada tehdä niin jatkossakin. Mies järjestelee työvuoronsa omien menojensa mukaan, ja minä olen aina se, jonka menoista tingitään. Tuntuu, että mun tarpeet on jotenkin vähäpätöisempiä ja ettei niillä ole miehelle mitään väliä. Tukiverkostoa ei asu lähellä. Aiemmin miehen sisar kävi täällä silloin tällöin hoitamassa lapsia mun menoni aikaan, mutta mies oli tuumannut siskolleen ettei ole maailmanloppu jos mä en nyt pääsekään joten sisko oli keksinyt itselleen muuta tekemistä kyseisen päivän illoiksi. Nyttemmin hänen työvuoronsakin ovat jo niin, ettei enää niidenkään vuoksi onnistuisi...
Huoh. En mä tiedä, tuntuu taas että pää hajoaa. Hyvin nukutun yön jälkeen tilanne varmaan näyttää jo toiselta, nyt vain tuntuu että pelkästään tympii, tympii ja tympii. Tiedän että mun pitäisi puhua miehen kanssa, mutta en tiedä sitä, miten saisin asiani sanottua oikeasti rakentavasti ja siihen sävyyn, ettei meille väistämättä sukeudu riitaa. Koska en mä halua riidellä, haluan vain tulla kuulluksi ja ymmärretyksi ja saada välillä omiakin tarpeitani täytettyä.
Heti kättelyssä mun täytyy sanoa että tällä hetkellä oma vireystilani ei ole paras mahdollinen ja siitä tämä turhautuminen ja ärsyyntyminen hyvin pitkälti johtuu. Mies ei ole mikään kusipää, mutta tällä hetkellä tuntuu siltä, että voisi hän enemmänkin ottaa perheensä (=minut ja lapset) huomioon ja ajatella välillä myös sitä, miten minä jaksan.
Kuvio on tällainen: Mies käy töissä, minä lasten (2 kpl, taaperoita) kanssa kotosalla. Ollaan sovittu että minä hoidan suurimman osan kotitöistä, mutta ettei mies ihan kokonaan ulkoista itseään niistä ja tekee ainakin jotain. Tämä on ollut alunperin mun ideani, eikä tässä mitään ongelmaa olisikaan, ellei ajoittain tuntuisi siltä että mies kuvittelee asuvansa hotellissa ja asioiden tapahtuvan itsestään.
Jos mies saa idean ruuanlaitosta, niin varmasti jälkisotkut jää mun siivottavaksi. Tämä sama kuvio joka asian suhteen; jälkisotkut jää mulle ihan joka kerta. Mies ei siivoa jälkiään, ei vaikka olen asiasta maininnut. Nätisti, rakentavaan sävyyn, tyylillä "Rakas, voisitko ensi kerralla...?" ja viimeisimmällä kerralla piti sitten ärähtää. Lopputulos on kuitenkin sama, eikä mun pyynnöistäni ole ollut apua. Jos mä annan sotkujen olla, niin siihen ne jäävät tai sitten mies ärisee mulle siitä, että meillä on sotkuista.
Mies toivoo myös, että meillä on puhdasta. Tykkään toki itsekin kun koti on siisti ja siivoilen ihan mielelläni. Mutta jos joku asia jää tekemättä, niin mies huomauttaa asiasta mulle. Miehen mielestä täällä pitäisi imuroida päivittäin, ja hänen mielestään joka päivä on jonkunlainen rako, että imuroimaan pystyy. Eikä siinä mitään, kyllä täällä oikeasti saakin imuroida joka päivä, vitsi piilee vain siinä että taaperot roikkuvat konkreettisesti mussa kiinni kaiken aikaa, ja asioiden tekeminen käy järkyttävän hankalaksi. Mies, kotona ollessaankaan, ei varmasti pidä lapsia poissa mun luotani tai yritä viihdyttää heitä keksimällä muuta tekemistä.
Tästä tullaankin seuraavaan ongelmaan: tuntuu, ettei miestä kiinnosta enää tippaakaan viettää aikaa lasten kanssa tai niin, että oltaisiin koko perheellä koossa. Jos jotain ehdotan, niin pitkin hampain tuntuu suostuvan mihinkään yhteiseen. Mun kanssani haluaa kyllä olla ja viettää aikaa, läheisyyttä on normaalisti jne. Silloin tällöin mies syöttää toisen taaperon - joka ei osaa vielä itse syödä - ja sen jälkeen rojahtaa itse tietokoneen ääreen, laittaa TitiNalle-dvd:n pyörimään nonstopille niin kauaksi aikaa, että mä olen saanut hommani hoidettua. Ei tämäkään kai muuten ärsyttäisi, mutta kun kaava menee joka ikinen kerta näin. Jos lähden yksin kauppaan, lenkille tms., niin varmasti on mies koneella ja lapset television ääressä.
Ja tässä tullaan vielä yhteen ongelmaan; enhän mä ole kuuteen viikkoon päässyt postilaatikkoa pitemmälle ilman lapsia. Mies on työssä, jossa tekee välillä aamuvuoroa (6-14) ja välillä iltavuoroa (14-22). Vuoro vaihtuu viikottain, mutta tilanne on se, että vapaa-aikaa miehellä on aina jommassa kummassa päässä päivää. Vapaa-aikansa mies kuitenkin täyttää kaikenmaailman autonrassaamisilla ja omilla menoillaan, tai sitten istuu tietokoneella. Ei puhettakaan että tehtäisiin mitään yhdessä tai että minä pääsisin mihinkään yksin. Mulla on ollut harrastus, jossa kävin viikottain tuulettamassa päätäni ja ammentamassa voimia arjen rumbaa varten. Yhden kerran erehdyin tuosta menostani tinkimään ja nyt taidan saada tehdä niin jatkossakin. Mies järjestelee työvuoronsa omien menojensa mukaan, ja minä olen aina se, jonka menoista tingitään. Tuntuu, että mun tarpeet on jotenkin vähäpätöisempiä ja ettei niillä ole miehelle mitään väliä. Tukiverkostoa ei asu lähellä. Aiemmin miehen sisar kävi täällä silloin tällöin hoitamassa lapsia mun menoni aikaan, mutta mies oli tuumannut siskolleen ettei ole maailmanloppu jos mä en nyt pääsekään joten sisko oli keksinyt itselleen muuta tekemistä kyseisen päivän illoiksi. Nyttemmin hänen työvuoronsakin ovat jo niin, ettei enää niidenkään vuoksi onnistuisi...
Huoh. En mä tiedä, tuntuu taas että pää hajoaa. Hyvin nukutun yön jälkeen tilanne varmaan näyttää jo toiselta, nyt vain tuntuu että pelkästään tympii, tympii ja tympii. Tiedän että mun pitäisi puhua miehen kanssa, mutta en tiedä sitä, miten saisin asiani sanottua oikeasti rakentavasti ja siihen sävyyn, ettei meille väistämättä sukeudu riitaa. Koska en mä halua riidellä, haluan vain tulla kuulluksi ja ymmärretyksi ja saada välillä omiakin tarpeitani täytettyä.
Mutta ei tuo nyt mikään maata kaatava asia ole, ärsyttää vain tänään vissiin vähän kaikki...
