T
"tiitu"
Vieras
Olen yli 30 v äiti, jolla lapset 5, 3 ja 1v. Esikoinen ja kuopus ovat melko rauhallisia lapsia, eivät turhista valita eivätkä kiukuttele sen enempää mitä ikäisensä muutenkaan. Heidän kanssaan on mukava olla ja touhuta. Tämä keskimmäinen sitten taas... hän on kuin minä pienenä. Todella temperamentikas, tulistuu ihan mistä vaan, kiukkuaa, raivoaa, nukkuu yönsä huonosti (=ainut joka valvottanut pienestä pitäen), on kaiken kaikkiaan raivostuttava monia kertoja päivässä. Olen puhunut asiasta neuvolassa ja sieltä ei ole saanut minkäänlaista apua. Vuosi sitten kakkosella alkoi yölliset kauhukohtaukset ja olin aivan loppu valvottuani 3 vkoa putkeen. Siinä vaiheessa soitin itku kurkussa neuvolaankin, koska pinna ei kestänyt valvottujen öiden jälkeen joka päiväistä kiukuttelua olemattomista asioista. Neuvolatädin kommentit olivat luokkaa "no kaikki lapset joskus valvottaa" ja se siitä sitten. Muutoinkaan tässä kunnassa ei tunnut apua saavan perheneuvolastakaan. Kauhukohtauksia tuli joka yö 3 kk ajan, sitten rupesi vähenemään. Kesti puoli vuotta että pääsin itse univelkojeni kanssa johonkin tasapainoon. Tuosta ajasta en juurikaan muista itse mitään. Päivät olivat täyttä selviytymistä, välillä minuutti kerrallaan.
Syy, miksi nyt kirjoitan, on siinä, että en tuota keskimmäistä lastani jaksaisi enää ollenkaan. Kauhea sanoa, mutta rakastan 2 lastani enemmän kuin tätä yhtä. Toivon, että joku ottaisi keskimmäisen vaikka viikoksi hoitoonsa, laskeutuisi rauha tähänkin taloon ja noiden 2 muun kanssa pystyisi tekemään enemmän. Nyt kaikki huomio menee 3 veen kiukkukohtauksiin. Ja samanluonteinen kun vielä itse olen, niin voin sanoa, että meillä on napit vastakkain todella usein. Enää en edes välitä siitä kiroilenko lapselleni, huudanko naama punaisena vai mitä teen. Väkivaltaa en kannata lastenhoidossa, mutta valitettavasti sitä tukkapöllyäkin olen sortunut antamaan
Omaa väsymystäni ehkä pahentaa se, että vaikka mies taloudessa onkin, niin käytännössä hänen töidensä takia olen kuin yksinhuoltaja. Isovanhemmista vain mieheni äiti on joskus harvoin käytettävissä, eli sukulaistukiverkko on huono meillä.
Minä kuvittelin, että kun saan lapset, joista jokainen on ollut kovin toivottu, niin perhe-elämä olisi mukavaa yhdessäoloa. Ei tämä ole. En minä kuvitellut olevani kuin pahainen kakara käytökseltäni lasten nähden. En kuvitellut, että huudan lapsilleni sillä tavalla etten kellekään aikuiselle kehtaisi ikinä huutaa. En kuvitellut kokevani näin voimakkaita vihan tunteita. Toki välillä myös rakkauden tunteita. En kuvitellut myöskään olevani niin yksin näiden lasten kanssa, sekä henkisesti että fyysisesti. Välillä tekee mieli vain itkeä, että tätäkö minä halusin vapaaehtoisesti. Kuvittelin että en ikinä kohtele lapsia kuten omat vanhempani kohtelivat minua, mutta näytän toistavan opittuja tapoja pelottavan paljon. En uskalla edes ajatella mitä teini-ikä tulee olemaan tuon kakkosen kanssa, jos nyt elämä on jo näin raskasta.
Monesti mietin, että vaikka perheenä meillä on hyviäkin hetkiä, niin nämä huonot vievät kaiken energian ja hyvistä ei osaa nauttia. Ylihuomenna on jälleen neuvolakäynti, aion viimeisen kerran sanoa, että saisinko jotain apua. Äitiys on melkoinen tie kuljettavaksi... Onko täällä ketään kohtalotoveria??
Syy, miksi nyt kirjoitan, on siinä, että en tuota keskimmäistä lastani jaksaisi enää ollenkaan. Kauhea sanoa, mutta rakastan 2 lastani enemmän kuin tätä yhtä. Toivon, että joku ottaisi keskimmäisen vaikka viikoksi hoitoonsa, laskeutuisi rauha tähänkin taloon ja noiden 2 muun kanssa pystyisi tekemään enemmän. Nyt kaikki huomio menee 3 veen kiukkukohtauksiin. Ja samanluonteinen kun vielä itse olen, niin voin sanoa, että meillä on napit vastakkain todella usein. Enää en edes välitä siitä kiroilenko lapselleni, huudanko naama punaisena vai mitä teen. Väkivaltaa en kannata lastenhoidossa, mutta valitettavasti sitä tukkapöllyäkin olen sortunut antamaan
Minä kuvittelin, että kun saan lapset, joista jokainen on ollut kovin toivottu, niin perhe-elämä olisi mukavaa yhdessäoloa. Ei tämä ole. En minä kuvitellut olevani kuin pahainen kakara käytökseltäni lasten nähden. En kuvitellut, että huudan lapsilleni sillä tavalla etten kellekään aikuiselle kehtaisi ikinä huutaa. En kuvitellut kokevani näin voimakkaita vihan tunteita. Toki välillä myös rakkauden tunteita. En kuvitellut myöskään olevani niin yksin näiden lasten kanssa, sekä henkisesti että fyysisesti. Välillä tekee mieli vain itkeä, että tätäkö minä halusin vapaaehtoisesti. Kuvittelin että en ikinä kohtele lapsia kuten omat vanhempani kohtelivat minua, mutta näytän toistavan opittuja tapoja pelottavan paljon. En uskalla edes ajatella mitä teini-ikä tulee olemaan tuon kakkosen kanssa, jos nyt elämä on jo näin raskasta.
Monesti mietin, että vaikka perheenä meillä on hyviäkin hetkiä, niin nämä huonot vievät kaiken energian ja hyvistä ei osaa nauttia. Ylihuomenna on jälleen neuvolakäynti, aion viimeisen kerran sanoa, että saisinko jotain apua. Äitiys on melkoinen tie kuljettavaksi... Onko täällä ketään kohtalotoveria??