T
tampio.
Vieras
Moi.
Olen 22 vuotias nainen ja naimisissa itseäni muutaman vuoden vanhemman miehen kanssa. Olemme olleet yhdessä kuusi vuotta joista naimisissa kolme. Suhde on ensimmäinen molemmille, muutimme yhteen suoraan kotoa. Suhteemme ei ole täydellinen, mutta se on todella hyvä. Miehessä ei ole suuria vikoja, hän on huomaavainen, hellä ja rakastava enkä usko, että hän koskaan pettäisi minua. Seksielämä on mallillaan ja näennäisesti olemme hyvin onnellisia. Minua vain ahdistaa kaikki.
En tiedä mitä tekisin, olen jo pari vuotta tiedostamatta yrittänyt väkisin muuttaa elämääni jotenkin enkä koskaan ole tyytyväinen. Tarvitsen muutosta jatkuvasti. Viimeisen vuoden aikana olen vaihtanut työpaikkaa neljä kertaa, aloittanut opiskelut parin välivuoden jälkeen, sisustanut, maalannut seiniä, harkinnut vakavissani asunnon hankkimista, kokenut jäytävän vauvakuumeen, kokeillut uusia harrastuksia - hakenut koko ajan jotain muutosta elämään ja yrittänyt tukahduttaa ahdistuksen niin. Todennäköisesti haluaisin vain muuttaa parisuhdettani, mutta koska en ole pitänyt sitä vaihtoehtona, olen hakenut muutosta kaikkeen muuhun.
Tiedän, että olin liian nuori sitoutuessani ja varsinkin mennessäni naimisiin. En ole koskaan ollut sinkku. Missään vaiheessa en ole saanut itse täysin vastata elämästäni. Suoraan äidin silmien alta miehen kanssa yhteen. Jos jotain kaipaan, niin vapautta. Sitä ettei ole velvollinen selittämään tekemisiään kenellekään. Haluaisin esimerkiksi olla vapaa lähtemään kesätöihin/opiskelemaan ulkomaille, jos haluan, ilman että siitä tarvitsee neuvotella kenenkään kanssa. Haluaisin olla vapaa lähtemään bileillan jälkeen hetken mielijohteesta junalla Rovaniemelle tai muuta typerää, jos sellainen ajatus mieleeni putkahtaa. Mieheni kanssa en voi moista tehdä, koska hän on liian järkevä, hän pohtii asioita aina pitkään ja hartaasti. Muutenkin nähdään maailma hyvin erilailla.
Asuimme juuri muutaman kuukauden erillään, mutta ei siitä mitään tullut. Käytännössä maksoimme vain kahta vuokraa ja vietimme kaiken ajan yhdessä joka tapauksessa. En osannut olla yksin, mutta nyt kun virallisesti muutin takaisin, muistin etten halua tätäkään. Vaikka toisaalta en haluaisi erotakaan. Kuunnelkaa nyt, miten sekavalta kuulostan. Luulen, että pääni räjähtää hetkenä minä hyvänsä. Lisänä tässä on vielä tämä avioliitto, vanhoilliset vanhemmat, ystävät, sukulaiset, jotka pitävät meitä "täydellisenä parina". Mies ei halua erota missään tapauksessa ja minustakin tuntuu, että tuskin koskaan löytäisin ketään niin täydellistä miestä. Minua kuitenkin ahdistaa enkä osaa keskittyä mihinkään muuhun. En vain tiedä, mitä tekisin. En osaa. Haluaisin kuulla samankaltaisia tarinoita ja muitakin mielipiteitä - laidasta laitaan -asiasta. Kiitos.
Olen 22 vuotias nainen ja naimisissa itseäni muutaman vuoden vanhemman miehen kanssa. Olemme olleet yhdessä kuusi vuotta joista naimisissa kolme. Suhde on ensimmäinen molemmille, muutimme yhteen suoraan kotoa. Suhteemme ei ole täydellinen, mutta se on todella hyvä. Miehessä ei ole suuria vikoja, hän on huomaavainen, hellä ja rakastava enkä usko, että hän koskaan pettäisi minua. Seksielämä on mallillaan ja näennäisesti olemme hyvin onnellisia. Minua vain ahdistaa kaikki.
En tiedä mitä tekisin, olen jo pari vuotta tiedostamatta yrittänyt väkisin muuttaa elämääni jotenkin enkä koskaan ole tyytyväinen. Tarvitsen muutosta jatkuvasti. Viimeisen vuoden aikana olen vaihtanut työpaikkaa neljä kertaa, aloittanut opiskelut parin välivuoden jälkeen, sisustanut, maalannut seiniä, harkinnut vakavissani asunnon hankkimista, kokenut jäytävän vauvakuumeen, kokeillut uusia harrastuksia - hakenut koko ajan jotain muutosta elämään ja yrittänyt tukahduttaa ahdistuksen niin. Todennäköisesti haluaisin vain muuttaa parisuhdettani, mutta koska en ole pitänyt sitä vaihtoehtona, olen hakenut muutosta kaikkeen muuhun.
Tiedän, että olin liian nuori sitoutuessani ja varsinkin mennessäni naimisiin. En ole koskaan ollut sinkku. Missään vaiheessa en ole saanut itse täysin vastata elämästäni. Suoraan äidin silmien alta miehen kanssa yhteen. Jos jotain kaipaan, niin vapautta. Sitä ettei ole velvollinen selittämään tekemisiään kenellekään. Haluaisin esimerkiksi olla vapaa lähtemään kesätöihin/opiskelemaan ulkomaille, jos haluan, ilman että siitä tarvitsee neuvotella kenenkään kanssa. Haluaisin olla vapaa lähtemään bileillan jälkeen hetken mielijohteesta junalla Rovaniemelle tai muuta typerää, jos sellainen ajatus mieleeni putkahtaa. Mieheni kanssa en voi moista tehdä, koska hän on liian järkevä, hän pohtii asioita aina pitkään ja hartaasti. Muutenkin nähdään maailma hyvin erilailla.
Asuimme juuri muutaman kuukauden erillään, mutta ei siitä mitään tullut. Käytännössä maksoimme vain kahta vuokraa ja vietimme kaiken ajan yhdessä joka tapauksessa. En osannut olla yksin, mutta nyt kun virallisesti muutin takaisin, muistin etten halua tätäkään. Vaikka toisaalta en haluaisi erotakaan. Kuunnelkaa nyt, miten sekavalta kuulostan. Luulen, että pääni räjähtää hetkenä minä hyvänsä. Lisänä tässä on vielä tämä avioliitto, vanhoilliset vanhemmat, ystävät, sukulaiset, jotka pitävät meitä "täydellisenä parina". Mies ei halua erota missään tapauksessa ja minustakin tuntuu, että tuskin koskaan löytäisin ketään niin täydellistä miestä. Minua kuitenkin ahdistaa enkä osaa keskittyä mihinkään muuhun. En vain tiedä, mitä tekisin. En osaa. Haluaisin kuulla samankaltaisia tarinoita ja muitakin mielipiteitä - laidasta laitaan -asiasta. Kiitos.