Moi kaikille!
Kävinkin jo hieman avautumassa tonne Maaliskuisten ketjuun, mutta ajattelin laittaa viestin tähänkin, josko joku tarttuisi.
Olen siis 27 ja avoliitossa, Helsingistä, eikä mulla ole yhtään ketään, kenen kanssa jakaa tätä odotusta, joka siis on ensimmäiseni. Miehen kanssa tietty juttelen kaikesta, mutta hän on tosi paljon menossa eikä tunnu ymmärtävän yhtään, miltä musta tuntuu (enkä ihmettele). On empaattinen ja auttaa tiettyyn pisteeseen asti, mutta konkreettista raskauteen liittyvää apua hänestä ei ole.
Olen siis kaveri- ja työpiirini ainoa, joka on millään lailla vakiintuneessa elämäntilanteessa tai lapsi tulossa. Työpaikallani on pelkästään miehiä. Lähimmät naisystäväni ovat kaikki niitä, jotka eivät voisi edes kuvitella hankkivansa lapsia tai luopuvansa vapaudesta.
Vanhempani puolestaan ovat juuri eronneet, ja molempia kiinnostaa lähinnä oma deittailu. Isä soittaa ehkä kerran viikossa ja puhuu vaan naisasioistaan. Äiti taas on aika psyykkisesti epävakaa ja ilmoitti hieman ennen kuin sain tietää raskaudestani, ettei halua enää olla äitimme, ettei jaksa. Nyt olemme jonkin verran yhteydessä, mutta tunnelma on hyvin vaivaantunut. Näen vanhempiani pari kertaa vuodessa, vaikka asuvat muutaman kilometrin päässä. Siskoni ovat sen verran nuorempia, etten heidän kanssaan voi tällaisista asioista jutella.
Mummi, joka minut käytännössä on kasvattanut, on kuollut, pappakin elää uudessa, tuoreessa suhteessa eikä enää oikein viitsi pitää yhteyttä. Eno on alkoholisti jne.
Miehen vanhemmat ovat ihania, mutta heillä on kontollaan tällä hetkellä syövästä toipuminen ja miehen veljen pieni lapsi, jonka äiti ei ole kuvioissa. Heiltä saamme yhteistä tukea, mutta kaipaisin ehkä eniten samassa tilanteessa olevan naisen toveruutta ihan arkisista asioista jutteluun.
Eli aika heikko verkosto, hieman jo jännittää ettei taida sitten vauvanhoitoonkaan olla apua tiedossa. Mutta se on sen ajan murhe.
Jos täällä on sellaisia henkilöitä, laittakaa yv:tä niin jatketaan siellä?
Nyt siis rv 7+5.
Kiitos jo etukäteen!
Kävinkin jo hieman avautumassa tonne Maaliskuisten ketjuun, mutta ajattelin laittaa viestin tähänkin, josko joku tarttuisi.
Olen siis 27 ja avoliitossa, Helsingistä, eikä mulla ole yhtään ketään, kenen kanssa jakaa tätä odotusta, joka siis on ensimmäiseni. Miehen kanssa tietty juttelen kaikesta, mutta hän on tosi paljon menossa eikä tunnu ymmärtävän yhtään, miltä musta tuntuu (enkä ihmettele). On empaattinen ja auttaa tiettyyn pisteeseen asti, mutta konkreettista raskauteen liittyvää apua hänestä ei ole.
Olen siis kaveri- ja työpiirini ainoa, joka on millään lailla vakiintuneessa elämäntilanteessa tai lapsi tulossa. Työpaikallani on pelkästään miehiä. Lähimmät naisystäväni ovat kaikki niitä, jotka eivät voisi edes kuvitella hankkivansa lapsia tai luopuvansa vapaudesta.
Vanhempani puolestaan ovat juuri eronneet, ja molempia kiinnostaa lähinnä oma deittailu. Isä soittaa ehkä kerran viikossa ja puhuu vaan naisasioistaan. Äiti taas on aika psyykkisesti epävakaa ja ilmoitti hieman ennen kuin sain tietää raskaudestani, ettei halua enää olla äitimme, ettei jaksa. Nyt olemme jonkin verran yhteydessä, mutta tunnelma on hyvin vaivaantunut. Näen vanhempiani pari kertaa vuodessa, vaikka asuvat muutaman kilometrin päässä. Siskoni ovat sen verran nuorempia, etten heidän kanssaan voi tällaisista asioista jutella.
Mummi, joka minut käytännössä on kasvattanut, on kuollut, pappakin elää uudessa, tuoreessa suhteessa eikä enää oikein viitsi pitää yhteyttä. Eno on alkoholisti jne.
Miehen vanhemmat ovat ihania, mutta heillä on kontollaan tällä hetkellä syövästä toipuminen ja miehen veljen pieni lapsi, jonka äiti ei ole kuvioissa. Heiltä saamme yhteistä tukea, mutta kaipaisin ehkä eniten samassa tilanteessa olevan naisen toveruutta ihan arkisista asioista jutteluun.
Eli aika heikko verkosto, hieman jo jännittää ettei taida sitten vauvanhoitoonkaan olla apua tiedossa. Mutta se on sen ajan murhe.
Jos täällä on sellaisia henkilöitä, laittakaa yv:tä niin jatketaan siellä?
Nyt siis rv 7+5.
Kiitos jo etukäteen!