V
vierailija
Vieras
Minulla on ollut haastava suhde äitiini niin kauan kuin muistan. Äitini on aina arvostanut eikä ole vaatinut isosiskoltani mitään. Sisko on elänyt pääosin kuin äitini, kiinnostunut samoista asioista. Molemmat ovat olleet kotona viihtyviä ja etenkin äitini "uhrautuja", joka katkeroitui alkoholisti-isäni kanssa vaikeassa liitossa, mutta ei myöskään koskaan ottanut eroa tai tehnyt mitään sen eteen, että olisi ollut ns. oma elämä siinä rinnalla. Hänellä olisi ollut kavereita ja häntä on pyydetty mukaan erilaisiin toimintoihin, mutta äiti jumitti kotona ja joi toki itsekin isän kanssa välillä rankemminkin.
Minä olen ollut erilainen, en ole ollut kiinnostunut samoista intresseistä vaan olen ollut aina sosiaalinen ja ystävyys- ja ihmissuhteet ollut tärkeitä. Minulla on paljon ihmisiä ympärillä ja pidän edelleen huolen, että tapaan näitä tärkeitä ihmisiä, kun mahdollista. Suhteet on säilyneet ja osa kestänyt jo vuosikymmeniä. Olen ollut eläväinen ja nuoruudesta saakka kulkenut esim. musiikkitapahtumissa ystävieni kanssa, vieläkin konserteissa käyn. Olen pitänyt huolen, ettei lasteni tarvi koskaan kärsiä alkoholin aiheuttamasta ankeudesta, enkä ole ikinä juonut heidän ollessaan läsnä, niin ison haavan omien vanhempieni raskas ajoittainen juominen ja siihen liittyvät edesottamukset jättivät. Olen ollut lapsilleni läsnä.
Olen saanut äitini taholta nuoruudestani lähtien tuntea olevani jotenkin vääränlainen. Edelleen hän piikittelee ja nakkelee ns. vitsinä esim. käydessäni hänen luonaan mökillä, jossa hänellä on laajasti itse kasvattamansa kasvillisuus puutarhoineen, että tuleppa katsomaan puutarhaa, kun siellä kukkii niin kauniisti ja sitten alkaa nakkelu, että "sanoppa mikä kukka se tämä tässä onkaan". Sitten naurahdetaan, että ai niin, ethän sinä tunne näitä, kun sinua ei ole kiinnostanut nämä hommat koskaan... Samaa tapahtuu myös muissa asioissa.
Kavereita edelleen tavatessani äitini vaikuttaa olevan ehkä jopa mustasukkainen asiasta. Ne asiat ohitetaan nopeasti ja äitini muuttuu silloinkin jotenkin piikikkääksi, jopa ivalliseksi. Ylipäänsä minun kuulumiset ohitetaan hyvin usein nopeasti ja juuri kommentoimatta. Minä taas kuuntelen loputtomasti hänen kertomiaan asioita tuntemattomista mökkinaapureista tai naapurin Liisan voinnista jne jne. Isäni kuoltua olen hoitanut kaikki hoidettavat ja juoksevat asiat, selvittänyt ja nähnyt vaivaa. Äitilläni ei ole ajokorttia, joten kuskaan häntä vähintään viikoittain, käytän kaupassa, olen apuna. Siskoni ei koskaan, mutta hän on hyvä ilmeisesti sellaisenaan, koska on enemmän äitini kaltainen.
Äitini soittaa usein pitkiä puheluita, joille minulla tulee olla aikaa. Jos yritän lopettaa, koska omia asioita on kesken alkaa vaativa huokailu ja kommentointi, että aina on kiire tai muuta tai, että "taas hän soitti väärään aikaan". Minulla siis pitäisi olla aina tilanteesta riippumatta aikaa äidin tunnin kestävälle puhelulle, jossa jaaritellaan naapurien asiat ym. asiat, tai teen siinäkin väärin. Äitini toisaalta on ymmärtävinään, että minulla on omassa elämässäni kiireitä ja hoidettavaa oman perheeni, työn ja opiskelun rinnalla.
Toimin äitini terapeuttina, kun häntä ahdistaa ja hän kokee vääryyttä ja milloin mitäkin. Sylkykuppina hänen pahalle ololleen, jota hän purkaa minuun loukkaavina kommentteina, jatkuvana vaativuutena: vaikka auttaisin kuinka, tekisin mitä tahansa niin se ei riitä, aina kuitenkin olen jättänyt jotakin tekemättä tai ainakin ilmeisesti olen tehnyt asian väärin. Hyvänä esimerkkinä absurdista tyytymättömyydestä minua kohtaan vastikään oli tilanne, kun äiti oli tuonut ulkomailta suklaata, joka oli hänen mielestään äärettömän hyvää ja meidän oli maistettava sitä. Kun olin pari konvehtia maistanut hän kysyi, että eikö ole aivan älyttömän hyvää, johon vastasin ihan normaalisti, että olihan se hyvää. Kommenttini oli kuulemma laimea ja "eipä kuulostanut yhtään siltä, että se oli oikeasti mielestäsi hyvää", jonka jälkeen äiti oli naama vinksallaan ja että eipä kelvannut tuokaan sinulle. Mitään tällaista en tilanteessa tuonut mitenkään esille. Äitini tuputtaa milloin mitäkin, olisi pakko toimia hänen toivomallaan tavalla, muuten hän pahoittaa mielensä minulle. Hän tuntuu vain olevan niin loputtoman tyytymätön kaikkeen tekemääni, että nyt on alkanut peräseinä tulemaan vastaan. Minun pitää aina olla häntä varten, olla loputtoman kiitollinen kaikesta hänen tekemästään tai antamastaan ja varmistella sekä pönkittää. Olen kuitenkin se, joka on se, joka on lopulta vastuussa kaikesta ja hän tukeutuu minuun ja toisaalta sylkykuppi ja itsestäänselvyys. Nyt hän on tuonut esille, että haluaa minun olevan hänen edunvalvontavaltuutettunsa, että on joku joka hoitaa asiat, kun hän ei itse voi. Tällaiseen siis kelpaan ja oletetaan, että ilman muuta alankin, olipa hän minua kohtaan millainen tahansa
Mikä tälle on ratkaisu? Miten voisin tuoda esille, että hänen käytöksensä on loukkaavaa ja etten jaksa tätä asemaani enää? Miten tuoda esille, etten ole mitenkään velvollinen asemassani äitiäni lopullisesti kannattelemaan? Olen ajatellut, että tässä eletään nyt viimeisiä aikoja, jolloin meidän välejä olisi mahdollisuus vielä puhdistaa ennenkuin äitini lähtee ja tämä kuorma jää ikuisesti purkamatta.
Minä olen ollut erilainen, en ole ollut kiinnostunut samoista intresseistä vaan olen ollut aina sosiaalinen ja ystävyys- ja ihmissuhteet ollut tärkeitä. Minulla on paljon ihmisiä ympärillä ja pidän edelleen huolen, että tapaan näitä tärkeitä ihmisiä, kun mahdollista. Suhteet on säilyneet ja osa kestänyt jo vuosikymmeniä. Olen ollut eläväinen ja nuoruudesta saakka kulkenut esim. musiikkitapahtumissa ystävieni kanssa, vieläkin konserteissa käyn. Olen pitänyt huolen, ettei lasteni tarvi koskaan kärsiä alkoholin aiheuttamasta ankeudesta, enkä ole ikinä juonut heidän ollessaan läsnä, niin ison haavan omien vanhempieni raskas ajoittainen juominen ja siihen liittyvät edesottamukset jättivät. Olen ollut lapsilleni läsnä.
Olen saanut äitini taholta nuoruudestani lähtien tuntea olevani jotenkin vääränlainen. Edelleen hän piikittelee ja nakkelee ns. vitsinä esim. käydessäni hänen luonaan mökillä, jossa hänellä on laajasti itse kasvattamansa kasvillisuus puutarhoineen, että tuleppa katsomaan puutarhaa, kun siellä kukkii niin kauniisti ja sitten alkaa nakkelu, että "sanoppa mikä kukka se tämä tässä onkaan". Sitten naurahdetaan, että ai niin, ethän sinä tunne näitä, kun sinua ei ole kiinnostanut nämä hommat koskaan... Samaa tapahtuu myös muissa asioissa.
Kavereita edelleen tavatessani äitini vaikuttaa olevan ehkä jopa mustasukkainen asiasta. Ne asiat ohitetaan nopeasti ja äitini muuttuu silloinkin jotenkin piikikkääksi, jopa ivalliseksi. Ylipäänsä minun kuulumiset ohitetaan hyvin usein nopeasti ja juuri kommentoimatta. Minä taas kuuntelen loputtomasti hänen kertomiaan asioita tuntemattomista mökkinaapureista tai naapurin Liisan voinnista jne jne. Isäni kuoltua olen hoitanut kaikki hoidettavat ja juoksevat asiat, selvittänyt ja nähnyt vaivaa. Äitilläni ei ole ajokorttia, joten kuskaan häntä vähintään viikoittain, käytän kaupassa, olen apuna. Siskoni ei koskaan, mutta hän on hyvä ilmeisesti sellaisenaan, koska on enemmän äitini kaltainen.
Äitini soittaa usein pitkiä puheluita, joille minulla tulee olla aikaa. Jos yritän lopettaa, koska omia asioita on kesken alkaa vaativa huokailu ja kommentointi, että aina on kiire tai muuta tai, että "taas hän soitti väärään aikaan". Minulla siis pitäisi olla aina tilanteesta riippumatta aikaa äidin tunnin kestävälle puhelulle, jossa jaaritellaan naapurien asiat ym. asiat, tai teen siinäkin väärin. Äitini toisaalta on ymmärtävinään, että minulla on omassa elämässäni kiireitä ja hoidettavaa oman perheeni, työn ja opiskelun rinnalla.
Toimin äitini terapeuttina, kun häntä ahdistaa ja hän kokee vääryyttä ja milloin mitäkin. Sylkykuppina hänen pahalle ololleen, jota hän purkaa minuun loukkaavina kommentteina, jatkuvana vaativuutena: vaikka auttaisin kuinka, tekisin mitä tahansa niin se ei riitä, aina kuitenkin olen jättänyt jotakin tekemättä tai ainakin ilmeisesti olen tehnyt asian väärin. Hyvänä esimerkkinä absurdista tyytymättömyydestä minua kohtaan vastikään oli tilanne, kun äiti oli tuonut ulkomailta suklaata, joka oli hänen mielestään äärettömän hyvää ja meidän oli maistettava sitä. Kun olin pari konvehtia maistanut hän kysyi, että eikö ole aivan älyttömän hyvää, johon vastasin ihan normaalisti, että olihan se hyvää. Kommenttini oli kuulemma laimea ja "eipä kuulostanut yhtään siltä, että se oli oikeasti mielestäsi hyvää", jonka jälkeen äiti oli naama vinksallaan ja että eipä kelvannut tuokaan sinulle. Mitään tällaista en tilanteessa tuonut mitenkään esille. Äitini tuputtaa milloin mitäkin, olisi pakko toimia hänen toivomallaan tavalla, muuten hän pahoittaa mielensä minulle. Hän tuntuu vain olevan niin loputtoman tyytymätön kaikkeen tekemääni, että nyt on alkanut peräseinä tulemaan vastaan. Minun pitää aina olla häntä varten, olla loputtoman kiitollinen kaikesta hänen tekemästään tai antamastaan ja varmistella sekä pönkittää. Olen kuitenkin se, joka on se, joka on lopulta vastuussa kaikesta ja hän tukeutuu minuun ja toisaalta sylkykuppi ja itsestäänselvyys. Nyt hän on tuonut esille, että haluaa minun olevan hänen edunvalvontavaltuutettunsa, että on joku joka hoitaa asiat, kun hän ei itse voi. Tällaiseen siis kelpaan ja oletetaan, että ilman muuta alankin, olipa hän minua kohtaan millainen tahansa
Mikä tälle on ratkaisu? Miten voisin tuoda esille, että hänen käytöksensä on loukkaavaa ja etten jaksa tätä asemaani enää? Miten tuoda esille, etten ole mitenkään velvollinen asemassani äitiäni lopullisesti kannattelemaan? Olen ajatellut, että tässä eletään nyt viimeisiä aikoja, jolloin meidän välejä olisi mahdollisuus vielä puhdistaa ennenkuin äitini lähtee ja tämä kuorma jää ikuisesti purkamatta.
