Alkuperäinen kirjoittaja Piika-äiti (38 v):
Alkuperäinen kirjoittaja stressaaja:
niistä hetkistä ja tunnelmista kannattaakin nauttia, kun kohta sitä taas jostain murehtii
Minusta tuntuu, että olen pahimman murehtimisvaiheeni elänyt. Mitä vanhemmaksi tulee sitä vähemmän murehtii, stressaa ja huolehtii ja sitä alttiimpi on näkemään kaiken ihanan ja kauniin.
Niin minäkin luulin. Olen noin luullut muutaman kerran: NYT alkaa hyvä ja tasainen elämänvaihe, joka kestää. Nautin tästä, kun tämän hyvän ja kauniin kerran saan. Olemme terveitä, tulemme toimeen, rakastamme vaikka riitelemmekin jne.
Ja sitten kaikki romahtaa ja tilalle tulee pysähtyneisyys ja ahdistus. Miten sitä joskus kuvittelikaan, että elämän suurin murhe on oma yksinäisyys! vaikka se kaikkinielevää olikin, pahempaa on lapsen yksinäisyys, kun yrityksistä huolimatta ei lapsi kavereita saanut ja surkealla äänellä sanoi: äiti mä niin toivoisin itselleni ystäv ää!
Ja sitä luuli että se on kamalilta.
Mutta kun meinaakin mennä kaikki. Eikä rahat tahdo riittää edes ruokaan, maitoon. eikä tiedäå, missä koulusssaa lapsi syksyllä ekaluokan aloittaa, mistä löytyy asunto: täältä vai tuolta. Meneekö talo alta ja jos menee, niin milloin. Jouluna, vuoden päästä, kahden vuoden päästä. Kannatttaako korjata nurkkaa, vaihtaa väliovea...
Eikä ole sanoja sille ahdistukselle, mikä painaa sisällä. Vaikka miten on kaunista, lapset kauniita, nautin pienistä asioista.. olemme sentään terveitä ja elossa kaikki. vielä.
