inhoan niin paljon lapsiperhe-elämää,että se loppuu huomiseen

["fiina"]

huomenna mä hengitän taas,pitkästä aikaa, ja teen loppuelämäni mitä MINÄ itse haluan.

oon sinnitelly viimeset vuodet sen voimalla että kohta tää helpottaa,kohta elämä on kivaa=helppoa rauhallista. Se ei tuu olemaan sitä koskaan.

Olen pahoillani laseni puolesta ettäminua ei tähän hommaan ollut tarkoitettu.

yks lapsista on sairas(päässä vikaa,siis oikeesti,tiedän et lapsi ei voi silel mitään mut mä en jaksa).

olen pahoillani myös alsten isän puolesta..rakastan häntäkin,mutta inhoan niin paljon tätä elämää että mä lähden... toiselle puolelle suomee... sit en tee mitään mitä en itse tahdo...kitkutan vaik toimeentulotuella jos ei muuta vaihtoehtoo ole.. mut sit o hiljasta,sit ei tartte tehä mitään mitä ei taho,sit ei tartte kattoo lasta joka lyö puree,sylkee,potkii,uhoo... vielä 9vuoden iässä.mulle riittää.

en tiiä miten elän tän syyllisyyden tunteen kanssa..mutta montako vuotta sitä pitäs jaksaa elää elämää jota ei tahdo?

kyllä oli virhe tehdä lapsia,harmi että tajusin sen liian myöhään. Mulla on vaan mitta täynnä

 

["vieras"]

Hali sinulle <3 Harkitse vielä hetki asiaa, soita neuvolaan ja pyydä nöyrästi apua. Uskon että olet aivan loppu, mutta kanna se äidin vastuu edes siihen asti kun lapsesi ovat täysi-ikäisiä. Avun hakeminen on usein nöyryyttävää ja tulee tunne että olen epäonnistunut, mutta me ihmiset emme vain ole täydellisiä vaikka kuinka tahtoisimme.

 

["vieras"]

Surullinen teksti!

Entä jos lähtisitkin lomalle ihan yksin? Olisit poissa pari viikkoa ja keräilisit voimia. Älä jätä miestäsi pulaan. Älä jätä lastasi, joka tosiaan ei ole syntymäänsä ja sairauttaan valinnut. Ei elämä ole hänellekään helppoa, joten älä tee sitä enää vaikeammaksi. Lähde lomalle, mieti asioita ja lepää. Ja lähde jatkossakin tasaisin väliajoin.

 

[Hmmmm]

No voi helvata! Siellä on tainnut äiti palaa loppuun. Onnistuisiko erityislapselle laitospaikka? Ainakin osittain?
Ja rouvalle viikon erämaaloma näin alkuun ja sitten uudet pohdinnat? Voimia.

 

["vieras"]

[QUOTE="fiina";28566459]huomenna mä hengitän taas,pitkästä aikaa, ja teen loppuelämäni mitä MINÄ itse haluan.

oon sinnitelly viimeset vuodet sen voimalla että kohta tää helpottaa,kohta elämä on kivaa=helppoa rauhallista. Se ei tuu olemaan sitä koskaan.

Olen pahoillani laseni puolesta ettäminua ei tähän hommaan ollut tarkoitettu.

yks lapsista on sairas(päässä vikaa,siis oikeesti,tiedän et lapsi ei voi silel mitään mut mä en jaksa).

olen pahoillani myös alsten isän puolesta..rakastan häntäkin,mutta inhoan niin paljon tätä elämää että mä lähden... toiselle puolelle suomee... sit en tee mitään mitä en itse tahdo...kitkutan vaik toimeentulotuella jos ei muuta vaihtoehtoo ole.. mut sit o hiljasta,sit ei tartte tehä mitään mitä ei taho,sit ei tartte kattoo lasta joka lyö puree,sylkee,potkii,uhoo... vielä 9vuoden iässä.mulle riittää.

en tiiä miten elän tän syyllisyyden tunteen kanssa..mutta montako vuotta sitä pitäs jaksaa elää elämää jota ei tahdo?

kyllä oli virhe tehdä lapsia,harmi että tajusin sen liian myöhään. Mulla on vaan mitta täynnä[/QUOTE]

Oletko laskenut jo elareiden määrää, mitkä lankee sun maksettaviksi?

 

[Lapseton ja tyytyväinen]

Voi kuulostaa vittuilulta mutta ehkä olisi kannattanut harkita asiaa silloin kun aloitte aikoinaan niitä lapsia väsäämään. Jos nyt lähdet niin jätät miehesi pahaan pulaan. Muuten olen sitä mieltä että kaikista ei ole vanhemmiksi, esim. itse jätin suosiolla sen homman muille. Päivääkään en ole tähän mennessä sitä päätöstä katunut.

 

["vieras"]

Valitettavasti sä olet nyt sellaisessa tilanteessa, että onnellisuutta et löydä oikein millään tavalla. Nimittäin jos häivyt niin et sä ole yhtään sen onnellisempi, koska sulla on kamala syyllisyydentunto ja sun ystävät ja sukulaiset halveksii sua. Paras vaihtoehto on siis jäädä, hankkia apua itselle ja lapsille, repiä omaa aikaa jostain ja mennä lomalle ihan yksin tai miehen kanssa.

 

[M32]

Naiselle täytyy suoda sama oikeus hylätä perheensä kuin miehellekin. Mietin vain, että onko yks kaks pois lähteminen paras tapa. Voisiko asiasta neuvotella suoraan miehen ja sosiaaliviranomaisten kanssa? Samalla pääsisit itsekin avun piiriin. Kuulostaa siltä, että tarvitset kipeästi lepoa ja psykologista tukea. Toisin kuin usein väitetään, lapsista pääsee kyllä eroon, eikä kenenkään ole pakko jatkaa äidin roolissa, jos se on ylitsepääsemättömän vaikeaa.

 

["vieras"]

Naiselle täytyy suoda sama oikeus hylätä perheensä kuin miehellekin. Mietin vain, että onko yks kaks pois lähteminen paras tapa. Voisiko asiasta neuvotella suoraan miehen ja sosiaaliviranomaisten kanssa? Samalla pääsisit itsekin avun piiriin. Kuulostaa siltä, että tarvitset kipeästi lepoa ja psykologista tukea. Toisin kuin usein väitetään, lapsista pääsee kyllä eroon, eikä kenenkään ole pakko jatkaa äidin roolissa, jos se on ylitsepääsemättömän vaikeaa.

Onneksi et ole tosissasi. Oikeus? Mikä ihmeen oikeus? Pikemminkin niin, että miehellä tulee olla sama velvollisuus pysyä perheensä luona kuin naisellakin. Kummallakaan ei ole oikeutta hylätä perhettä.

 

[M32]

[QUOTE="vieras";28566557]Onneksi et ole tosissasi.[/QUOTE]Miten niin? Kyllä olen ihan tosissani. On epäoikeudenmukaista, että naisia kohdellaan tässä asiassa eri tavalla kuin miehiä. Toki olisi ihanteellista, ettei kenenkään tarvitsisi koskaan jättää perhettään, mutta emme elä ihanteellisessa maailmassa. Kun tulee pakkovalinnan paikka, moni asettaa oman mielenterveytensä ja hyvinvointinsa perheen yhtenäisyyden edelle. Tämä on minusta ainoa oikea ratkaisu. Kenenkään ei pidä uhrata itseään toisten vuoksi.

 

["vieras"]

Miten niin? Kyllä olen ihan tosissani. On epäoikeudenmukaista, että naisia kohdellaan tässä asiassa eri tavalla kuin miehiä. Toki olisi ihanteellista, ettei kenenkään tarvitsisi koskaan jättää perhettään, mutta emme elä ihanteellisessa maailmassa. Kun tulee pakkovalinnan paikka, moni asettaa oman mielenterveytensä ja hyvinvointinsa perheen yhtenäisyyden edelle. Tämä on minusta ainoa oikea ratkaisu. Kenenkään ei pidä uhrata itseään toisten vuoksi.

On eri asia uhrata perheen yhtenäisyys kuin jättää lapset kokonaan. Jos lapsia tekee, silloin tekee myös päätöksen elää tämän päätöksen kanssa, vaikka se toisi mukanaan mitä. Toki ihmiset toisinkin tekevät, mutta hyväksyttävää se ei ole, olipa sitten kyseessä nainen tai mies. Lapset eivät omasta syntymästään päätä, vaan vanhemmat, joten heidän on kannettava vastuunsa.

 

[M32]

[QUOTE="vieras";28566597]Jos lapsia tekee, silloin tekee myös päätöksen elää tämän päätöksen kanssa, vaikka se toisi mukanaan mitä.[/QUOTE]Todellisuudessa hyvin harvat ihmiset tekevät tällaista päätöstä, ja se on minusta hyvä juttu. Turha lukita itseään etukäteen tiettyyn valintaan, koska ikinä ei voi olla varma, millaiseksi perhe-elämä muodostuu. Äärimmäisenä esimerkkinä nämä Poikani Kevin -tyyppiset skenaariot.

Itse en pidä perheen yhtenäisyyttä minään itseisarvona. Perhe on olemassa jäsentensä turvallisuuden ja hyvinvoinnin tukemista varten. Siinä vaiheessa, kun jonkun perheenjäsenen hyvinvointi on noin pahasti uhattuna kuin ap:llä, on selvästi parempi irrottautua ainakin tilapäisesti ja mahdollisesti lopullisesti. Tämän luulisi olevan kirkas asialle kenelle tahansa empatiakykyiselle ihmiselle. Ennemminkin ihmettelen, millainen hirviö vaatii kärsivää äitiä jäämään tilanteeseen, joka tuottaa tälle suurta kärsimystä.

Yksilöiden hyvinvoinnin asettaminen perheinstituution edelle on tietenkin äitimyytin vastainen ajatus, ja siksi se halutaan torjua. Moni äiti haluaa pitää kiinni marttyyrin kruunustaan kynsin hampain eikä soisi muidenkaan siitä luopuvan.

 

[Vaihtoehtoja]

Suosittelen myös lomalle lähtöä ihan yksin. Mitä mieltä miehesi on tilanteesta? Kokeeko hänkin sen kuormittavana? Hakekaa apua perheellenne! Oletteko esimerkiksi hakeneet lapselle tukiperhettä, joka voisi ottaa hänet luokseen aina välillä viikonlopuiksi? Mitä jos tekisitte ls-ilmoituksen itsestänne? Voisitte saada paremmin tukea arkeenne?

 

[tätähän se teettää]

Todellisuudessa hyvin harvat ihmiset tekevät tällaista päätöstä, ja se on minusta hyvä juttu. Turha lukita itseään etukäteen tiettyyn valintaan, koska ikinä ei voi olla varma, millaiseksi perhe-elämä muodostuu. Äärimmäisenä esimerkkinä nämä Poikani Kevin -tyyppiset skenaariot.

Itse en pidä perheen yhtenäisyyttä minään itseisarvona. Perhe on olemassa jäsentensä turvallisuuden ja hyvinvoinnin tukemista varten. Siinä vaiheessa, kun jonkun perheenjäsenen hyvinvointi on noin pahasti uhattuna kuin ap:llä, on selvästi parempi irrottautua ainakin tilapäisesti ja mahdollisesti lopullisesti. Tämän luulisi olevan kirkas asialle kenelle tahansa empatiakykyiselle ihmiselle. Ennemminkin ihmettelen, millainen hirviö vaatii kärsivää äitiä jäämään tilanteeseen, joka tuottaa tälle suurta kärsimystä.

Yksilöiden hyvinvoinnin asettaminen perheinstituution edelle on tietenkin äitimyytin vastainen ajatus, ja siksi se halutaan torjua. Moni äiti haluaa pitää kiinni marttyyrin kruunustaan kynsin hampain eikä soisi muidenkaan siitä luopuvan.

Todellisuudessa paljon useampi jättäisi perheensä, jos sitä alettaisiin pitää perusoikeutena. Siksipä sellaisen oikeuden viljelemiseen ei ole mitään syytä. Ihmisillä kun on taipumusta venyä siihen mittaan, mitä heiltä oletetaan, eikä juuri sen pitemmälle.

Toinen kysymys on sitten se, vaaditaanko ihmisiltä ristiriitaisia asioita, koska sellainen uuvuttaa ihmisen, kun mikään mitä tekee ei voi olla oikein. Minusta tämä yksinäisyys jota perheissä podetaan nykyisen kiireisen elämäntavan takia, on liikaa vaadittu. Kukaan ei selviä ihanteellisesti perhevelvollisuuksistaan, jos viiteryhmään kuuluu vain se perhe. Ihminen tarvitsee tunteen, että hänellä on muitakin ihmisiä, vaikka nykypäivänä moni yrittääkin väittää pärjäävänsä ihan hyvin oman porukan kesken. Ja kun enää ei tiedetä, miten paljon iloa esim. naapuriavusta voi olla, nähdään toiset ihmiset vain lisätaakkana siinä missä sitten lopulta perheenjäsenetkin.

Sairaiden lasten vanhemmat ovat sitten ne, jotka tässä perhekeskeisessä muodissa ajetaan ensimmäiseksi loppuun. Ja kun ihminen on uuvuksissa ja avun saaminen on varmasti ollut vaikeaa tähänkin asti, ei jaksa edes toivoa, koska pettyminen sattuu. Alkaa haaveilla häipymisestä. Aloittaja sentään on siitä onnellisessa tilanteessa, että hän ei ajatellut lähteä pilven reunalle vaan toiselle puolelle maata.

Mutta toinen hyvä puoli asiassa on se, että ei tarvitse luopua vanhemmuudestaan kokonaan, kun ei tämä ole joko tai juttu kuitenkaan. Voi ilmoittaa olevansa niin lopussa, että pikaista apua on yhteiskunnan pakko tarjota. Sitten lähdetään selvittelemään, millä tapaa vanhemmat saavat rauhaa toipua ja lapselle järjestyy jaksavaa ohjausta.

 

["Hmmmmmm"]

M32:
Yksilön uhraamisen ja perheen uhramamiseeen jää paljon vaihtoehtoja. En tiedä missä piireissä lasten hylkääminen on hyväksyttävää miehellekkään.

Sen sijaan vanhempien hyvinvointi on lasten hyvinvoinnin edellytys. Eli ilman muuta ap tarvitsee nyt tilaa ympärilleen.
JONKUN on kuitenkin kannettavs vastuu lapsista. Meillä paljon tukijärjestelmiä kehitettyinä siksi, ettei kenenkään tarvitsisi jäädä tuohon fiilikseen yksin.