E
"elli"
Vieras
Olen huolissani ja murheissani mieheni käytöksestä lapsiamme kohtaan, molemmat vielä alle koulu-ikäisiä. On niitä hyviäkin hetkiä tietysti mutta minusta tuntuu pahalle kuinka hän yleensä heille puhuu, ihan kun hän ei kunnioittaisi heitä yhtään. Pinna palaa hetkessä ja todella todella turhista asioista kyse ei siis ole mistään fyysisestä.
En tiedä voiko näin karusti sanoa mutta on alkanut tuntumaan, että tässä tapauksessa isän rakkaus ei ole pyyteetöntä. voiko niin edes olla?
Tuntuu pahalta ja olen puhunut hänelle asiasta mutta ei itse näe tilanteessa mitään vikaa.
Onko kenelläkään kokemusta vastaavasta?
Ja kyllä, minäkin menetän joskus hermoni ja kyllä komennan lapsia siinä missä muutkin äidit, jos joku ajattelee, että kasvatan lapseni kuplassa eikä heille sanota koskaan vastaan..
En tiedä voiko näin karusti sanoa mutta on alkanut tuntumaan, että tässä tapauksessa isän rakkaus ei ole pyyteetöntä. voiko niin edes olla?
Tuntuu pahalta ja olen puhunut hänelle asiasta mutta ei itse näe tilanteessa mitään vikaa.
Onko kenelläkään kokemusta vastaavasta?
Ja kyllä, minäkin menetän joskus hermoni ja kyllä komennan lapsia siinä missä muutkin äidit, jos joku ajattelee, että kasvatan lapseni kuplassa eikä heille sanota koskaan vastaan..