Isovanhemppat

["raivostunut"]

Onko täällä samassa tilanteessa olevia, että isovanhempia ei kiinnosta pitää yhteyttä.
Meillä on mieheni kanssa alle vuoden ikäinen lapsi. Miehen vanhemmat eivät pidä minkäänlaista yhteyttä, vaikka välimatkaa on alle 10km. Odottavat että vain me pidettäisiin yhteyttä ja vain me käytäisiin heillä.

Minun vanhemmat soittavat jo siinä vaiheessa, jos eivät ole lasta nähneet viikkoon, että voidaanko tulla käymään. Kaiken kukkuraksi sen kerran kahdessa kuukaudessa kun nähdään miehen vanhempia, he kuvittelevat voivansa kertoa meille, että miten meidän pitäisi tehdä lapsemme kanssa ja niitä neuvoja tulee jatkuvalla syötöllä, vaikkeivat todellisuudessa teidä asioista mistään mitään.

En itse kyseisten hekilöiden kanssa tule toimeen ja minulle olisi aivan yks hailee heidän olemassa olosta, mutta miehen ja lapsen puolesta harmittaa. Lapsi on erittäin kiintynyt esimerkiksi minun vanhempiini, koska he käyvät täällä ym. mutta miehen vanhemmat ovat lapselle aivan ilmaa. Eivätkä he näe tai tiedä lapsen kehitystä ja kasvua.

Miestäni ei kiinnosta olla se ainut joka yhteyttä pitää. Ymmärrän täysin hänen kannan. Olisin minäkin aika loukkaatunut, jos omat vanhempani eivät ollenkaan soittelisi, pyytäisi käymään tai, että me kävisimme siellä. Aina kun mies on asiasta huomauttanut, niin he puolustautuvat heti omilla ongelmillaa, jotka eivät kuitenkaan millään lailla estä edes puhelua.

Miten muilla samassa tilanteessa olevat? Oletteko mitenkään saaneet asioita muuttumaan vai annetaanko vain olla?

 

["..."]

Vanhemppat on just niitä kauheimpia.

 

["raivostunut"]

Jep huomasin vasta jälkeenpäi vaikka luin tekstin vielä kertaalleen ????????

 

[bnnm]

Oma äitini ei ole kiinnostunut. Esikoisen on nähny kun hän oli 8 kk (nyt 4 v.) ja kuopusta ei ole nähnyt kertaakaan eikä edes tiedä hänen nimeään. Kuopuksesta ilmoitettiin,mutta ei tähän päivään mennessä ole vastakaikua antanut.

On yritetty soittaa ja sopia asioita,mutta hän ei halua vastata. Joten annamme olla. Harmittaa lapsien puolesta että oma mummo ei ole heistä millään tavalla kiinnostunut. Syytä tähän emme tiedä.
No,hän on saman tempun tehnyt muillekin sukulaisille. Kaipa haluaa yksinään olla

 

[tässä yksi kokemus]

Muistan, että isoäitini, eli äitini äiti, oli hyvin etäinen minulle ja veljelleni.

Äitini mieltä se varmaankin pahoitti. Hän toki yritti vaikka millä tavalla kertoa meidän asioista äidilleen, puhua äidistään meille. Mutta isoäitini oli iäkäs, sairaskin, ja asui 80 km päässä, mikä siihen maailman aikaan olil varmaan sama kuin 600 km nykymaailman aikaan.

Sittemmin isoäitini muutti vähäksi aikaa meille. Välimme eivät lähentyneet. Isoäiti oli yhtä etäinen kuin ennenkin. Hiljainen, vaitelias, tarkkaileva, joskus katkera, ei kuitenkaan nälvivä eikä ilkeä.

Isoäitini oli jäänyt sotaleskeksi kolmen lapsensa kanssa. Hän oli (minkä vasta paljon myöhemmin, isoäidin kuoltua, itse jo äitinä, tajusin) mustasukkainen ja kateellinen tyttärestään sekä isälleni että meille, lapsilleen.

Pitkä suru luo pitkät jäljet.

Olen kuitenkin kiitollinen sekä äidilleni että myös isälleni, isoäidin epätoivotulle vävylle, siitä miten kunnioittavasti he ovat aina minulle puhuneet isoäidistäni, hänestä pahaa sanaa sanomatta, selittäen etäisyyden esim. "hiljaisella luonteella", "ujoudella", tms. Heidän asenteensa on auttanut minua yrityksessäni ymmärtää sukuhistoriaani ja sen monimutkaisia ja yhteiskuntarakenteihin liittyviä juonteita.