Itkuinen babyblues ahdistus..

[itkuinen äiti]

Hei muut, kokeneemmat äidit, täällä yksi hormonihirviö kaipailee kokemuksia ja kohtalotovereita tai edes vähän lohdutuksen sanoja että pää ei ihan räjähtäisi... :'( (älä lue, jos ärsyttää jo valmiiksi)

Sain toisen lapseni viikko sitten ja elämä ollut yhtä helv**** sen jälkeen. Esikoiseni on 2-vuotias uhmaikäinen, joka protestoi nyt uutta tulokasta kaikin voimin. On muuttunut kovin vakavaksi ja tekee tahallaan kaikenlaista kiusaa eikä halua tulla syliin ja halia niinkuin ennen. Huoli ja surku esikoisesta on minulla kova, tuntuu, että pilasin lapsen elämän kokonaan hankkimalla jo nyt uuden tulokkaan taloon. Säälittää niin kovin. :'(

Uusi vauva on alusta lähtien ollut kovin itkuinen ja tyytymätön, mahavaivoja paljon. En ole saanut nukuttua yhtäjaksoisesti kahta tuntia pidempään missään vaiheessa. Kamala sanoa, mutta äidinrakkaus on vielä kateissa tämän tulokkaan kohdalla ja mietin vain oliko toinen lapsi vain paha virhe. :ashamed: On niin ikävä entistä helppoa elämää yhden lapsen kanssa. Aamuisin herään ahdistukseen, möykkyyn rinnassani ja oksettavaan oloon ja itken joka päivä.

Mies tekee parhaansa mutta on melkein yhtä väsynyt kuin minäkin ja sanoikin, että tuntuu että elämä loppui tähän. En siis saa tukea häneltäkään, lähinnä hän masentaa oloani lisää.

Lisäksi en ole päässyt sen asian yli, että uusi vauva on poika. Esikoiseni on tyttö ja niin kovasti toivoin toista tyttöä. Itkettää kun näen ympärilläni tyttövauvoja. Koen kovaa syyllisyyttä tästä, enkä ikinä kehtaisi tätä ääneen sanoa. Mutta se ahdistaa, kovasti. :ashamed: Huomaan, että tästä syystä minulla on kova menettämisen pelko esikoistani, ainoaa tyttöäni kohtaan. Älkää kivittäkö, koen kovaa syyllisyyttä tämän takia ja tiedän että minun pitäisi olla ikionnellinen terveestä pojastani...

Onko teillä muilla ollut samanlaisia tunteita, olenko ihan hulluksi tulossa? Meneekö nämä tunteet koskaan ohi??? :'(

 

[miw]

Vaikea sanoa vielä tässä vaiheessa, menevätkö tunteesi itsestään ohi. Nyt olisi ehkä kummallekin kunnon yöunet tarpeen. Jos ensin voisi vaikka nukkua mies yhden yön heräämättä, niin hän jaksaisi sitten valvoa seuraavan yön. Itse koin kakkosen kanssa syylisyyttä taas siitä, että koin miehen odottaneen poikaa ja tulokas olikin tyttö. Ihan itse hormonihöyryissäni näin ajattelin, kun mies vielä suuntasi kaiken huomion esikoiseen minun taakkaani hellittääkseen. Meillä auttoi myös se, että 2-v esikoinen pääsi omasta halustaan mummolaan yökylään muutamaksi päiväksi. Hän aina sai silloin huomiota ja minä pystyin lepäämään vauvan tahtiin. Jaksamista teille kaikille !

 

[katt]

Kyllä menee, jos ei ole synnytyksen jälkeinen masennus. Eli jos jatkuu tuollainen olo pitempään, niin sitten lääkäriin. Minulla oli kanssa ihan kamala baby blues esikoisen kohdalla. Itkin ihan koko ajan ja tuntui ettei ole mitään pakotietä. En osannut olla yhtään äiti ja ahdisti niin paljon ettei sitä voi sanoin kuvailla. Ajattelin silloin ettei olisi missään nimessä pitänyt hankkia lasta. Mietin jopa adoptiota! Olin tosi sekaisin. Onneksi se olo meni parissa viikossa ohi. Eiköhän se sinullakin mene tai sitten vain apua hakemaan. Nyt jos joskus vielä saisin lisää lapsia, niin osaan varautua tuohon olotilaan. Jotain hyötyä siitä kokemuksesta edes. Toivottavasti vain ei enää ikinä noin pahana se tule.

 

[äiti x 2]

Jos olo jatkuu pitkään, niin juttele neuvolassa tai hae muulta taholta ammattiapua. Vauvoillahan on 2vko:n neuvola, niin juttele jo siellä tuntemuksistasi. Sehän on ihan pian. Taidatte olla koko perhe levon tarpeessa, yrittäkää järkkäillä, että saisitte vuorotellen nukuttua pidempiä pätkiä ja esikoiselle jotain erikoistekemistä kummien, ystävien, isovanhempien tai teidän vanhempien kera. Meillä lasten ikäero on 1v7kk, molemmat tyttöjä. Esikoinen ei ollut huomaavinaan minua kun palasin sairaalasta, mutta pian asettui sekin. Kun vauva nukkui ja esikoinen oli hereillä, puuhailtiin yhdessä jotain, esim. laulettiin, luettiin, ulkoiltiin. Se jo auttoi huomionkipeydessä ja uhman puuskissa. Samalla kun imetin kuopusta, otin esikoisen mukaan tapahtumaan. Hän sai silitellä vauvan päätä ja lauloimme yhdessä. Vaipanvaihdossa hän oli myös apuna jne. Kannattaa yrittää saada esikoinen vauvanhoitoon mukaan ja tuntemaan olonsa tärkeäksi myös siten. Ja myös itse kannattaa yrittää ottaa laatuaikaa, käy lenkillä (vaikka lapsi vaunuissa tai isompi rattaissa) tai sauno rauhassa.

Itselläni ei ollut kuvaamaasi pahaa oloa tai katumuksen tunnetta toisen lapsen hankkimisesta, vaan lähinnä huoli esikoisen tunteista ja omasta jaksamisesta. Muutamassa viikossa tosin tilanne alkoi asettua ja jokainen löytää oman paikkansa kasvaneessa perheessä. Jaksamista teille kovasti ja onnea toisen lapsen syntymän johdosta!

 

[ap]

Kiitos teille vastanneille. Kovasti olen yrittänyt esikoistani huomioida kyllä.
Yöt meillä on ihan kamalaa showta. Vauva itkee, haluaa olla koko ajan rinnalla eikä suostu omaan sänkyyn. Pitäisin vieressä, mutta myös esikoinen tulee öisin sänkyyn ja sitten me neljä ollaan kuin sillit purkissa, enkä mahdu liikkumaan.

 

[Ahdistus täälläkin]

Hei,

voimia ap:lle. Meille syntyi ihana esikoistyttö reilu viikko sitten. Itselläni on masennustaustaa ja käytössä on ollut mielialalääkitys, jonka tosin jätin asteittain pois raskauden aikana. Ennen synnytystä valvoin kaksi yötä kokonaan supistusten kanssa, ja itse synnytys oli sitten pitkä ja vaikea, kesti vuorokauden. Ihan luonnollista sinänsä, että olin synnytyksen jälkeen niin väsynyt laitoksella monta päivää (4 päivää olimme, miehen kanssa perhehuoneessa), että tuntui, kuin olisin ollut jatkuvasti humalassa. Vaikka meillä oli mahtava tuuri, ja saimme perhehuoneen, ja mies auttoi vauvan hoidossa, en osannut nukkua enää vauvan synnyttyä silmällistäkään väsymyksestä huolimatta, vaan kuuntelin jokaista risahdusta ja odotin, milloin vauva herää. Vauva nukkui tosi hyvin, ja piti herätellä syömään kolmen tunnin välein pienen painonsa takia. Laitoksella koin olevani väsymyksestä huolimatta kuitenkin todella onnellinen vauvan syntymästä, ja imetyskin alkoi sujua, vaikka vauva joutuikin syömään lisämaitoa pullosta kun minulla ei ollut maito vielä noussut kunnolla. Kotiin päästyämme ovat alkaneet todelliset ahdistukset. Vauva nukkuu ja syö hyvin, minä en kumpaakaan. Kaksi yötä valvottuani kokonaan kotona soitin lääkärille ja sain Opamox-reseptin. Lääkkeen avulla olen pystynyt rentoutumaan sen verran, että saan nukuttua pikku pätkiä, luojan kiitos. Pelkään kuitenkin, että olen sairastumassa synnytyksen jälkeiseen masennukseen: "normaalin" itkuisuuden ja alakulon lisäksi seuranani on melkein koko ajan kuristava ahdistus ja paniikki, joille ei löydy yhtä selittävää syytä. Tässä muutamia kuitenkin: tässä ahdistuksen ja unettomuuden kierteessä ja koska otan lääkkeen aina tarvittaessa, en ole jaksanut jatkaa imetyksen opettelua, vaan vauva saa korviketta, mikä tuntuu tosi pahalta. Lisäksi olen sortunut taas tupakoimaan. Väsyttää ja ahdistaa niin, että vauvan kanssa seurustelu tuntuu välillä tosi vaikealta. Minulla on ihana mies, joka osallistuu vauvan hoitoon, mutta minusta tuntuu kuitenkin koko ajan siltä, että minun on äitinä tehtävä kaikki, muuten olen huono äiti ja ihminen. Vauva on ihana, mutta sen läsnäolo ahdistaa väillä, ja syyllisyys tästä tunteesta on mieletön. Itken monta kertaa päivässä sitä, että eihän tämän näin pitänyt alkaa, ja miten jaksan taas seuraavan päivän. Sukulaiset, jotka tahtovat tietysti katsomaan uutta tulokasta ahdistavat, koska minulla on täysi työ pitää itseni koossa. Mitähän neuvolassa sanotaan korvikkeesta ja näistä muista tunteista jne jne. Onneksi lääkäriaika on varattu jo, ja jatkan mielialalääkitystä. Tämä tarkoittanee sitä, etttä en jatka imetystä. En toivo mitään niin paljon kuin että tämä olo helpottuisi, ja pystyisin olemaan hyvä äiti lapselleni ja iloitsemaan hänestä. Kertokaa kokemuksianne, jos on muita kohtalotovereita?

 

[vieras]

up

 

[saman kokenut]

Meidän vauva on nyt 5vkoa ja mulla oli AIVAn samanlaisia tunteita laussa, jotka hellittävät päivä päivältä! Usko pois, kyllä se siitä! Ole kärsivällinen! Kaikki ajatuksesi ovat normaaleja!!!