S
sademielellä
Vieras
Mieheni petti minua vuosi sitten. Tai todennäköisesti ei kyse ollut fyysisestä pettämisestä eli seksistä. Kyse oli enemmänkin keskusteluista, yhdessä viihtymisestä, parista lounaasta ja nauramisesta hauskoille jutuille. Mieheni sanojen mukaan hän ajatteli romanttisia ajatuksia tätä toista naista kohtaan. Ilmeisesti tämä nainen huomasi yhteisten hauskanpitohetkien käyneen vaaralliseksi tai tylsiksi, sillä ne loppuivat.
Minä hoksasin mieheni muuttuneesta käytöksestä jotain olevan tekeillä. Hän myösi asian olevan tosi. Toki halusi jatkaa minun kanssani, ehkä siksi kun tämä toinen nainen ei enää halunnut jatkaa?
Asian ilmitulosta on jo aikaa, mutta taas tänään itkettää ja on melko toivoton olo. Pitkään olinkin jo hyvillä mielin ja tulevaisuus oli valoisa. Nyt taas tuntuu, etten kelpaa kuin vain siksi, että tämä toinen ei välitä enää. Että mieheni on kanssani kun ei muuta ole.
Tämä mielentila tuli oikestaan vahingossa sanotusta lauseesta, kun kävi ilmi että tällä naisella on iloinen, välitön, spontaani nauru. Jota kaikilla ei ole, minulla ei ainakaan. Yritin selittää sitä itselleni, että eihän mieheni olisi samanlaiseen ihastunutkaan kuin minä, näkeehän hän mua joka päivä. Mutta ei se auta, tunnen melkoista alemmuutta ja vajavaisuutta. Kaikenlisäksi mieheni myöntää, että minun kanssani ei voi nauraa samanlailla, että ei kuulemma tarvitsekaan meidän nauraa keskenämme, eikä minulla ole SITÄ nauruääntä. Kysyin, että menemmekö aina muualle muiden kanssa nauramaan? 'niin kai sitten, haittaako se?' oli vastauksen tapainen.
Me olemme olleet naimisissa 18 v. Totuuksia alkaa pikkuhiljaa tulla ilmi. Minä kun olen luullut, että olen ihan huumorintajuinen ihminen, työpaikallakin saan kahvipäydässä ihmiset todella nauramaan vedet silmissä (välillä). Luulin, että miehenikin piti minun huumorintajustani. Onhan se kiva huomata tässä vaiheessa, että olen vain elänyt luulossa. Toki minun kanssani eletään sitä arkeakin eikä aina naurata. Helppohan mieheni on haaveilla ja ihastella toisen naurua, mutta eipä mies olekaan nähnyt naista kesken tiskivuoren selvittelyn tai yllättäen tulleen laskun jälkeen :=) Silloin olisin halunnut olla paikalla.
Kuitenkin tämän minun juttuni pointti on, että kauankohan tätä mielentilaa kestää?! En uskonut, että vuoden päästäkin tulee vielä tämmöinen olo. Epäilen välillä sittenkin heillä jälleen olevan jotain tekeillä. Vähintään uskon mieheni uneksivan ja haaveilevan tästä naisesta. Varmaan niin tekeekin, eihän kukaan napista painaen pysty unohtamaan. Haluaisin jo unohtaa ja jatkaa yhteistä elämää, mutta äkkiä tulee tämä syvä matalamieli, joka saa itkemään. Ja silloin tuntuu, että tuleeko tästä koskaan enää mitään, voinko koskaan enää luottaa siihen että minua rakastetaan itsenäni; ilman pelkoa, että mieheni jatkaa naisen kanssa keskusteluja ja nauramista (ehkä jopa sänkyyn asti) huolimatta mieheni lupauksista ettei aio olla missään tekemisissä tämän naisen kanssa. Mutta mieshän on heikko...
Onko kellään tietoa, missä voisin käydä puhumassa asiasta. En haluaisi miehelleni jankuttaa asiaa, sillä uskon sen vain vieraannuttavan ja kyllästyttävän lopullisesti, kun jatkuvasti asiaa jauhetaan. Jollekin minun pitää ilmeisesti päästä itkemään. Onko tietoo?
Minä hoksasin mieheni muuttuneesta käytöksestä jotain olevan tekeillä. Hän myösi asian olevan tosi. Toki halusi jatkaa minun kanssani, ehkä siksi kun tämä toinen nainen ei enää halunnut jatkaa?
Asian ilmitulosta on jo aikaa, mutta taas tänään itkettää ja on melko toivoton olo. Pitkään olinkin jo hyvillä mielin ja tulevaisuus oli valoisa. Nyt taas tuntuu, etten kelpaa kuin vain siksi, että tämä toinen ei välitä enää. Että mieheni on kanssani kun ei muuta ole.
Tämä mielentila tuli oikestaan vahingossa sanotusta lauseesta, kun kävi ilmi että tällä naisella on iloinen, välitön, spontaani nauru. Jota kaikilla ei ole, minulla ei ainakaan. Yritin selittää sitä itselleni, että eihän mieheni olisi samanlaiseen ihastunutkaan kuin minä, näkeehän hän mua joka päivä. Mutta ei se auta, tunnen melkoista alemmuutta ja vajavaisuutta. Kaikenlisäksi mieheni myöntää, että minun kanssani ei voi nauraa samanlailla, että ei kuulemma tarvitsekaan meidän nauraa keskenämme, eikä minulla ole SITÄ nauruääntä. Kysyin, että menemmekö aina muualle muiden kanssa nauramaan? 'niin kai sitten, haittaako se?' oli vastauksen tapainen.
Me olemme olleet naimisissa 18 v. Totuuksia alkaa pikkuhiljaa tulla ilmi. Minä kun olen luullut, että olen ihan huumorintajuinen ihminen, työpaikallakin saan kahvipäydässä ihmiset todella nauramaan vedet silmissä (välillä). Luulin, että miehenikin piti minun huumorintajustani. Onhan se kiva huomata tässä vaiheessa, että olen vain elänyt luulossa. Toki minun kanssani eletään sitä arkeakin eikä aina naurata. Helppohan mieheni on haaveilla ja ihastella toisen naurua, mutta eipä mies olekaan nähnyt naista kesken tiskivuoren selvittelyn tai yllättäen tulleen laskun jälkeen :=) Silloin olisin halunnut olla paikalla.
Kuitenkin tämän minun juttuni pointti on, että kauankohan tätä mielentilaa kestää?! En uskonut, että vuoden päästäkin tulee vielä tämmöinen olo. Epäilen välillä sittenkin heillä jälleen olevan jotain tekeillä. Vähintään uskon mieheni uneksivan ja haaveilevan tästä naisesta. Varmaan niin tekeekin, eihän kukaan napista painaen pysty unohtamaan. Haluaisin jo unohtaa ja jatkaa yhteistä elämää, mutta äkkiä tulee tämä syvä matalamieli, joka saa itkemään. Ja silloin tuntuu, että tuleeko tästä koskaan enää mitään, voinko koskaan enää luottaa siihen että minua rakastetaan itsenäni; ilman pelkoa, että mieheni jatkaa naisen kanssa keskusteluja ja nauramista (ehkä jopa sänkyyn asti) huolimatta mieheni lupauksista ettei aio olla missään tekemisissä tämän naisen kanssa. Mutta mieshän on heikko...
Onko kellään tietoa, missä voisin käydä puhumassa asiasta. En haluaisi miehelleni jankuttaa asiaa, sillä uskon sen vain vieraannuttavan ja kyllästyttävän lopullisesti, kun jatkuvasti asiaa jauhetaan. Jollekin minun pitää ilmeisesti päästä itkemään. Onko tietoo?
