Omalla tavalla itsemurha on vähän, kuin heittäisi ihan syömäkelpoista ruokaa roskiin, vaikka huomenna se ruoka maistuisikin todella hyvin. Minä esitän sinulle kysymyksen, vastaa siihen ja mieti.
Veljeni oli 23-vuotias, kun tappoi itsensä. Hän oli sitä mieltä, että elämällä ei ollut enää mitään annettavaa. Tottakai me läheiset oltiin kipeitä ja pitkään. Suru oli valtava, samoin itsesyytökset. Mutta ei sillä ollut niinkään väliä, kuin sillä, että olisiko sittenkin elämällä ehkä ollut kohtapuolin jotain kivaa tarjottavana? Olisiko veljen pitänyt katsoa vielä muutama vuosi eteenpäin, rämpiä siinä mustassa suossa kohti hieman valoisempia päiviä?
Minusta olisi.
Jos elämä on niin kurjaa, että mietit itsemurhaa, niin eikö olisi fiksumpaa muuttaa elämää sellaiseksi että viihdyt siinä. Mitä hävittävää tässä enää on? Repäise ja laita tuulemaan. Kokeile ekana muuttaa ja heittää se elämä päälaelleen ja katso sitten uudestaan asiaa.
Sillä, jos olet sitä mieltä, että et uskalla muuttaa elämää, mutta voisit tehdä itsemurhan, niin kyllä, silloin tekosi on pelkurimainen ja itsekäs, koska et ole edes yrittänyt.
Ja ei, en tuomitse. Sillä itsellänikin on ollut muutama niin pahapaikka elämässä, että olisin mielelläni heittäytynyt junan alle ja jättänyt murheet taakse. Mutta jos olisin sen tehnyt, olisi kaksi nuorinta lastani jäänyt syntymättä, en olisi toteuttamassa pitkäaikaista haavetta yrityksestä. En olisi tavannut maailman ihaninta ihmistä, josta on tullut minulle maailman paras ystävä. Minulta olisi jäänyt hyvin hyvin paljon kokematta, vaikka oli aika, jolloin olin sitä mieltä, etten jaksa kokea enää yhtään mitään ja iltaisin nukkumaan mennessä toivoin, etten aamulla heräisi. Ja kun aamulla heräsin, olin todella pettynyt, että oli taas uusi päivä rämmittävänä eteenpäin. Mutta se oli pakko, lasten vuoksi.
Joten e muuta, kuin teet ne kaikkein hulluimmat haaveesi toteen, laitat tuulemaan. Sillä jos meinaat tappaa itsesi, niin kannattaa sitten tehdä kaikki se mitä ei koskaan ole uskaltanut, koska sillä ei ole enää mitään väliä.
Tsemppiä!
en tiiä jotenkin olet pyöiny välillä päässäni töissäkin, ehkä siksi kun tiedän mitä koet ja haluis jotenkin auttaa... vaikka enhän mä edes tunne sua... hassua...
mut senki asian olen hyväksynyt.
