H
hullu ko
Vieras
No koko elämää ja ajatusmaailmaa tähän on vaikea pukea pieneksi jutuksi, mutta näin tiivistettynä kaipaan keinoja itsehillintään.
Koko lapsuus minua pompoteltiin äidin ja isän välillä, heidän ero tapahtui siis jo kun olin vauva mutta riita koko elämän, ihan kaikki tehtiin vaikeaksi, siis ihan kaikki. Jätettiin ulos (äitini)ilman bussirahaa kun isänhän se olisi pitänyt maksaa ja sitten sain itse selviytyä asiasta. Kun kysyin miten äiti voi tehdä niin, vastaus oli tietysti että sehän on isäni vika ja toisinoäin, joten mitäs minä siihen. Tässä on yksi pienen pieni esimerkki sadoista eri jutuista kuinka minut laitettiin erosta vastuuseen.
Äitini oli...no jos joku on lähinnä niin narsistinen ihminen. Jos tiivistettynä osaan sanoa, niin minut kasvatettiin ärsyttämällä, provosoimalla ja kun tietysti jossain vaiheessa raja tuli vastaan, syytettiin kahta kauheammin, manipuloitiin muut sukulaiset syyttämään minua.
Kaikki muut olivat valehtelijoita, huoria, varkaita ja kaikkea mitä maan ja taivaan väliltä löytyy.
Jos äidillä oli huono päivä, se purettiin muhun, ihan vaikka yksin olin kiltisti huoneessani saatettiin rynnätä sinne karjumaan mistä vaan. Turpaani sain alta kahdeksan vuotiaana ja muut ihmiset ympärillä ajattelivat näin "sulla on maailman ihanin äiti" niin, se kuori.
Tässä pienen pieni juttu vain...voisin kirjoittaa vaikka kirjan kaikesta ns pienestä mutta toivottavasti osaattee kuvitella... pahemmat jutut jätän nyt kertomatta tunnistamisen pelossa.
No lopputuloksena on nykyinen minä, ulospäin kiltti ja kaikinpuolin normaali. Kotonakin olen mielestäni hyvä äiti ja hyvä vaimo, mutta katkeruus entisestä ei kadonnut.
Saatan joskus, onneksi harvoin, mutta joskus kilahdan aivan totaalisesti ja kuvittelen sairaalla tavalla kaikkien ärsyttävän minua, aivan kuten äitini. Pystyn sanomaan mitä vain, tuntematta lainkaan syyllisyyttä tai yhtään mitään, sisälläni on niin paljon vihaa ÄLYTÖNTÄ VIHAA että tuntuu etten pysy nahoissani, voisin repiä itseni kappaleiksi. Ihme etten ole vielä noiden kohtausten aikana hakenut veistä...tai olenkin, mutta puristanut sitä ja kiljunut sekopäisesti ja luovuttanut.
Itkenyt hysteerisesti monta tuntia aivan kuin eri ihminen. Joskus mietin etten voi olla mitään muuta kuin sairas jollain tavalla ja se pelottaa. Vaikka näitä onneksi tulee harvoin, ne ovat vahingollisia ja mieheni pelkää minua. En kuvittele että joku kallonkutistaja saa minut pling* normaaliksi, mutta jos vain löytäisin keinon jolla hillitä nuo. Viha saa minut täysin valtaansa, en myöhemmin edes käsitä miten olen voinut seota noin totaalisesti ihan yhtäkkiä. Nytkin tuntuu kuin puhuisin jostakusta muusta...
Olen kova stressaamaan, monet sanovat huvittuneena että elämäntapani on stressi. Se on totta, se varmaan kärjistyykin noissa kohtauksissa, se kaikki purkautuu.
Pelkään itseäni!
Koko lapsuus minua pompoteltiin äidin ja isän välillä, heidän ero tapahtui siis jo kun olin vauva mutta riita koko elämän, ihan kaikki tehtiin vaikeaksi, siis ihan kaikki. Jätettiin ulos (äitini)ilman bussirahaa kun isänhän se olisi pitänyt maksaa ja sitten sain itse selviytyä asiasta. Kun kysyin miten äiti voi tehdä niin, vastaus oli tietysti että sehän on isäni vika ja toisinoäin, joten mitäs minä siihen. Tässä on yksi pienen pieni esimerkki sadoista eri jutuista kuinka minut laitettiin erosta vastuuseen.
Äitini oli...no jos joku on lähinnä niin narsistinen ihminen. Jos tiivistettynä osaan sanoa, niin minut kasvatettiin ärsyttämällä, provosoimalla ja kun tietysti jossain vaiheessa raja tuli vastaan, syytettiin kahta kauheammin, manipuloitiin muut sukulaiset syyttämään minua.
Kaikki muut olivat valehtelijoita, huoria, varkaita ja kaikkea mitä maan ja taivaan väliltä löytyy.
Jos äidillä oli huono päivä, se purettiin muhun, ihan vaikka yksin olin kiltisti huoneessani saatettiin rynnätä sinne karjumaan mistä vaan. Turpaani sain alta kahdeksan vuotiaana ja muut ihmiset ympärillä ajattelivat näin "sulla on maailman ihanin äiti" niin, se kuori.
Tässä pienen pieni juttu vain...voisin kirjoittaa vaikka kirjan kaikesta ns pienestä mutta toivottavasti osaattee kuvitella... pahemmat jutut jätän nyt kertomatta tunnistamisen pelossa.
No lopputuloksena on nykyinen minä, ulospäin kiltti ja kaikinpuolin normaali. Kotonakin olen mielestäni hyvä äiti ja hyvä vaimo, mutta katkeruus entisestä ei kadonnut.
Saatan joskus, onneksi harvoin, mutta joskus kilahdan aivan totaalisesti ja kuvittelen sairaalla tavalla kaikkien ärsyttävän minua, aivan kuten äitini. Pystyn sanomaan mitä vain, tuntematta lainkaan syyllisyyttä tai yhtään mitään, sisälläni on niin paljon vihaa ÄLYTÖNTÄ VIHAA että tuntuu etten pysy nahoissani, voisin repiä itseni kappaleiksi. Ihme etten ole vielä noiden kohtausten aikana hakenut veistä...tai olenkin, mutta puristanut sitä ja kiljunut sekopäisesti ja luovuttanut.
Itkenyt hysteerisesti monta tuntia aivan kuin eri ihminen. Joskus mietin etten voi olla mitään muuta kuin sairas jollain tavalla ja se pelottaa. Vaikka näitä onneksi tulee harvoin, ne ovat vahingollisia ja mieheni pelkää minua. En kuvittele että joku kallonkutistaja saa minut pling* normaaliksi, mutta jos vain löytäisin keinon jolla hillitä nuo. Viha saa minut täysin valtaansa, en myöhemmin edes käsitä miten olen voinut seota noin totaalisesti ihan yhtäkkiä. Nytkin tuntuu kuin puhuisin jostakusta muusta...
Olen kova stressaamaan, monet sanovat huvittuneena että elämäntapani on stressi. Se on totta, se varmaan kärjistyykin noissa kohtauksissa, se kaikki purkautuu.
Pelkään itseäni!
