W
wannabe-maybe ma
Vieras
Avioliittomme aikana on käynyt selväksi, että mieheni ei halua lapsia, ei pystyisi niitä elättämään eikä hänestä ole muutenkaan isäksi. Hän todennäköisesti bragaisi henkisesti täysin, jos joutuisi lapsesta huolehtimaan, koska hän on ikuinen pikkupoika, ei aikuinen vastuullinen mies.
Minäkään en pystyisi yksin huolehtimaan taloudellisesti lapsesta ja tukiaisten varaan en halua lapsiperheen elämää perustaa. Puhumattakaan siitä, etten halua olla SEKÄ taloudellisesti ETTÄ henkisesti yksinhuoltaja, niin kuin valitettavasti jotkut naiset joutuvat olemaan, vaikka ukko onkin olemassa.
Olen jo 30-v., biologinen kello tikittää ja olen hankalassa tilanteessa, koska pelkään katkeroituvani, jos jään lapsettomaksi, mutta tuntuu vaikealta ajatukselta jättää mieheni, koska hän on niin säälittävä luuseri ettei todennäköisesti tule löytämään uutta naista koskaan ja tämän takia koen tuhoavani hänen elämänsä täysin, jos jätän hänet (koska hän on nyt niin onnellinen). Kannanko siis vastuuni siitä, että olen ottanut väärän miehen, katkeroidun ja pilaan ennemmin oman elämäni kuin miehen elämän?
Olin yhteen mennessämme nuori, täysin kokematon miesten suhteen (eka seurustelusuhde), en ollut vielä aikuistunut enkä ymmärtänyt elämästä ja ihmissuhteista mitään. LISÄKSI - ehkä tärkeimpänä - minulla oli erittäin huono itsetunto. Jos kokee olevansa B-luokan nainen, saa Ö-luokan miehen.. tai jotain. Minulla oli tiedossa jo seurustelun alussa, ettei tässä ole nyt kyseessä mikään potentiaalinen isäehdokas. En vain osannut laittaa asialle riittävästi painoarvoa siinä vaiheessa, koska olin epävarma omistakin toiveistani.
On tässä lapsettomassa elämässäkin omat puolensa, saa elää vain itseään varten, mutta kuitenkin minua on alkanut nyt iän karttuessa vaivaamaan ajatus, että minulla on vain yksi elämä ja ehkä haluaisin elää sen täydemmin... Varmaa on, että jos minulla olisi oikea miehinen mies, joka haluaa myös jälkikasvua, olisin jo maha pystyssä.
No, mielipiteitä... Onko joku jättänyt puolisonsa ja lähtenyt etsimään onnea (= vauvaa ja perhettä) toisen miehen kanssa?
Se vielä, että jos tärkeimpänä kriteerinä uuden miehen etsinnässä on se, että mies haluaisi lapsen ja nopeasti, niin millaisia ovat sitten nämä sulhasehdokkaat, joille tällainen diili käy ja mitkä ovat suhteen onnistumismahdollisuudet? En pystyisi siihenkään, että vain lapsen takia feikkaisin vaimoa jollekin äijälle, jonka kanssa kemiat eivät yhtään kohtaa. Ajattelisin, että oikean kestävän suhteen perustaa ei kuitenkaan ihan hetkessä rakenneta ja siihen sopii erinomaisen huonosti se, että minulla on hätä äidiksi tulon kanssa. Onkohan minulla siis enää mitään toivoa. Onko kohtaloni elää lapsettomana?
Minäkään en pystyisi yksin huolehtimaan taloudellisesti lapsesta ja tukiaisten varaan en halua lapsiperheen elämää perustaa. Puhumattakaan siitä, etten halua olla SEKÄ taloudellisesti ETTÄ henkisesti yksinhuoltaja, niin kuin valitettavasti jotkut naiset joutuvat olemaan, vaikka ukko onkin olemassa.
Olen jo 30-v., biologinen kello tikittää ja olen hankalassa tilanteessa, koska pelkään katkeroituvani, jos jään lapsettomaksi, mutta tuntuu vaikealta ajatukselta jättää mieheni, koska hän on niin säälittävä luuseri ettei todennäköisesti tule löytämään uutta naista koskaan ja tämän takia koen tuhoavani hänen elämänsä täysin, jos jätän hänet (koska hän on nyt niin onnellinen). Kannanko siis vastuuni siitä, että olen ottanut väärän miehen, katkeroidun ja pilaan ennemmin oman elämäni kuin miehen elämän?
Olin yhteen mennessämme nuori, täysin kokematon miesten suhteen (eka seurustelusuhde), en ollut vielä aikuistunut enkä ymmärtänyt elämästä ja ihmissuhteista mitään. LISÄKSI - ehkä tärkeimpänä - minulla oli erittäin huono itsetunto. Jos kokee olevansa B-luokan nainen, saa Ö-luokan miehen.. tai jotain. Minulla oli tiedossa jo seurustelun alussa, ettei tässä ole nyt kyseessä mikään potentiaalinen isäehdokas. En vain osannut laittaa asialle riittävästi painoarvoa siinä vaiheessa, koska olin epävarma omistakin toiveistani.
On tässä lapsettomassa elämässäkin omat puolensa, saa elää vain itseään varten, mutta kuitenkin minua on alkanut nyt iän karttuessa vaivaamaan ajatus, että minulla on vain yksi elämä ja ehkä haluaisin elää sen täydemmin... Varmaa on, että jos minulla olisi oikea miehinen mies, joka haluaa myös jälkikasvua, olisin jo maha pystyssä.
No, mielipiteitä... Onko joku jättänyt puolisonsa ja lähtenyt etsimään onnea (= vauvaa ja perhettä) toisen miehen kanssa?
Se vielä, että jos tärkeimpänä kriteerinä uuden miehen etsinnässä on se, että mies haluaisi lapsen ja nopeasti, niin millaisia ovat sitten nämä sulhasehdokkaat, joille tällainen diili käy ja mitkä ovat suhteen onnistumismahdollisuudet? En pystyisi siihenkään, että vain lapsen takia feikkaisin vaimoa jollekin äijälle, jonka kanssa kemiat eivät yhtään kohtaa. Ajattelisin, että oikean kestävän suhteen perustaa ei kuitenkaan ihan hetkessä rakenneta ja siihen sopii erinomaisen huonosti se, että minulla on hätä äidiksi tulon kanssa. Onkohan minulla siis enää mitään toivoa. Onko kohtaloni elää lapsettomana?