Voih, Heili, minä tiedän mistä sinä puhut. Olin 28-v., kun sydämeni särkyi ja unelmani haudattiin. Lapset olivat 3-v. ja 1-v. Kovaan ääneen julistin, että uutta miestä ei minulle tule. Itkin öisin ja tuijotin itseäni vessan peilistä, enkä ollut tunnistaa peilikuvaani. Niin itkettynyt ja vanhan näköinen olin. Pikkuhiljaa tajusin, että mieheni ei tule takaisin. Kyllä se arki on minun vaan kannettava yksin (tosin minulla ihana perhe, sukulaiset ja ystävät tukena). Uskon vahvasti siihen, että elämä jatkuu kuoleman jälkeen ja se toi kaiken surun keskellä paljon lohtua. Monta kertaa sydäntä särki kuitenkin lastenkin puolesta. Toivoin niin kovasti, että heillä olisi isä, joka hassuttelisi ja opettaisi hiihtämään ja ajamaan pyörällä.
Minun sisälläni alkoi kasvamaan uudet unelmat ja aloin toivomaan kovasti tapaavani uuden rakkauden. Nuorena leskenä ja yksinhuoltajana koin sen melko toivottomana. Ihme kuitenkin tapahtui. 4 vuotta leskeytymiseni jälkeen menin uudelleen naimisiin ihanan miehen kanssa. Hän opetti nuoremman lapsista ajamaan pyörällä ja isomman uimaan. Hän auttaa läksyissä ja vie harrastuksiin. Hän on isä tytöille. Me ollaan puhuttu, että hän adoptoisi tytöt. Minulle se toisi henkisen rauhan sen varalle, jos minulle kävisi jotain.
Minäkin aina haaveilin isosta perheestä. Ensimmäisen mieheni kuoleman jälkeen surin kovasti, etten enää saisi lapsia. Nyt mun sylissäni nukkuu vauva. Tytöt on pikkusiskosta tosi innoissaan (joskus vähän liiankin
). Niin se vaan on, että elämä jatkuu. Viisi vuotta sitten luulin, etten koskaan voi enää olla onnellinen. Onneksi olin tosi väärässä.
Minua kiukuttaa ja ärsyttää, kun joku analysoi, milloin on sopivaa lesken tavata uusi rakkaus ja solmia avioliitto. Tässä on niin monet itkut itketty, että enköhän minä ja kaikki muutkin olla onnemme ansaittu. se millon kukakin on valmis, on ihan henkilökohtainen asia. Ennen leskeytymistäni olin melko mustavalkoinen, mutta elämä opettaa.
Elämä uuden aviomieheni kanssa on paljon tasaisempaa ja "kypsempää" kuin ensimmäisen avioliittoni aikaan. Liekö ikä ja elämänkokemukset tehnyt tehtävänsä. Taitaa meidän luonteetkin käydä yksiin paremmin. Silloin tällöin mä itken menetystäni. Miehelleni se ei varmasti ole aina helppoa, mutta hän halaa ja pitää hyvänä ja jutellaan, kun on niitä vaikeita hetkiä. Jollain tavalla suru ja rakkaan menetys kulkee varmasti läpi elämän jollain tavalla mukanani. Siksi rakastan aviomiestäni niin paljon koska, hän hyväksyy tämän ja tukee ja rakastaa minua. Toisaalta olen rohkeampi elämään, koska tiedän, että tosi vaikeistakin käänteistä ihminen voi selviytyä. Toisaalta, varsinkin nyt vauvan syntymän jälkeen, olen pelännyt paljon sitä, että jollekin rakkaistani tapahtuisi jotain, sairaus tai onnettomuus, ja joutuisin kokemaan luopumisen tuskan uudelleen. Mutta kun tästä elämästä ei koskaan tiedä, mitä tuleman pitää, niin se on vaan parasta olla onnellinen ja kiitollinen siitä, kun kaikki on nyt hyvin.
