Jos selviäisi, että vauvasi on vaihtunut toiseen vauvaan synnärillä, mitä tunteita se herättäisi?

[säpäle harmaana]

[QUOTE="antti";26025527]Ei sinun suhteellisuudentajusi ole vääristynyt vaan asia on sinun mielestäsi noin. Joitkut muut näkevät asian eri tavalla, koska heille biologinen vanhemmuus on eniten merkitsevä. Kumpikaan näkökulma tähän ei ole oikea tai väärä.

Tämä on hyvä esimerkki sellaisesta asiasta, jossa mielipiteet menevät vahvasti ristiin. Joidenkin mielestä lapset pitäisi aina vaihtaa biologisille vanhemmilleen, jotkut haluaisivat pitää tilanteen ennallaan. Kumpikaan asenne ja mielipide ei ole oikea tai väärä, vaan se on vain mielipide.[/QUOTE]

Okei, eli ihan oikeasti toisille se biologia merkitsee niin paljon, että pari perheen hajoamista ei haittaa? Noh aina oppii uutta. Onkohan sitten enemmistö kuitenkin sen biologian tärkeyden kannalla, jos lähtökohtaisesti lapset siis vaihdetaan?

 

["antti"]

Okei, eli ihan oikeasti toisille se biologia merkitsee niin paljon, että pari perheen hajoamista ei haittaa? Noh aina oppii uutta. Onkohan sitten enemmistö kuitenkin sen biologian tärkeyden kannalla, jos lähtökohtaisesti lapset siis vaihdetaan?

Minulle on muodostunut sellainen kuva että suurin osa haluaa vaihtaa lapset takaisin biologisille vanhemmilleen. Tai siis on halunnut menneinä vuosikymmeninä.

Biologinen vanhemmuus on menettänyt hieman arvostusta kun yhteisöllisyys ja vastuu lähimmäisistä on lisääntynyt. 50-vuotta sitten adoptiot olivat melko harvinaisia, nykyään aivan tavallisia. Yhteiskuntakin on ottanut vastuuta lapsista ja se mitä haetaan, on lapsen etu - mikä on lapsen kannalta paras ratkaisu.

Voisi ajatella, että lapsen etu olisi jäädä siihen perheeseen jossa hän on kasvanut. Ei se silti ole mitenkään yksiselitteistä edes lapsen kannalta ajateltuna. Kyllä biologinen vanhemmuus merkitsee myös lapselle paljon, varsinkin sitten kun hän isompana alkaa ajatella asioita.

 

[Keittiönoita]

Miksi on oikeudenmukaista hajottaa kaksi perhettä, vaikka nämä perheet olisivat ihan onnellisia?

Entä jos he lakkaavat olemasta onnellisia kuullessaan, että joku toinen kasvattaa sitä lasta, josta heillä on ultraäänikuvia ja joiden syntymää he ovat yhdessä todistaneet? Tästä mun mielestä pohjimmiltaan on kysymys. Mitä ei tiedä, sitä ei murehdi.

*muoks* Miksi niin monessa uusperheessä on tärkeää saada vielä se yhteinen lapsi, eikö "sun ja mun lapset" riitä, jos lapsen geneettinen alkuperä on epäoleellinen?

 

[Akaatti]

Entä jos he lakkaavat olemasta onnellisia kuullessaan, että joku toinen kasvattaa sitä lasta, josta heillä on ultraäänikuvia ja joiden syntymää he ovat yhdessä todistaneet? Tästä mun mielestä pohjimmiltaan on kysymys. Mitä ei tiedä, sitä ei murehdi.

*muoks* Miksi niin monessa uusperheessä on tärkeää saada vielä se yhteinen lapsi, eikö "sun ja mun lapset" riitä, jos lapsen geneettinen alkuperä on epäoleellinen?

Minä en usko, että siinä välttämättä on geneettisesti alkuperästä kyse, vaan siitä, että halutaan yhteiset lapset, koska ne aiemmat lapset eivät ole sen toisen puolison, vaan asuvat kenties vuoroviikoin toisen vanhempansa luona eikä kaikki lapset tule isä/äitipuolensa kanssa edes toimeen. Moni uusperheellinen haluaa kuitenkin myös sen yhteisen lapsen, moni juuri tuosta syystä, että on kokonaan oma lapsi, johon ei joku toinen ulkopuolella asuva henkilö määrää ja päätä asioita sekä yleensä kun vauvasta asti ollaan tekemisissä, niin lapset ja vanhemmat tulevat hyvin toimeen keskenään. Toista saattaa olla uusperheissä, joissa lapset eivät aina tykkää uudesta puolisosta.

 

[säpäle harmaana]

Entä jos he lakkaavat olemasta onnellisia kuullessaan, että joku toinen kasvattaa sitä lasta, josta heillä on ultraäänikuvia ja joiden syntymää he ovat yhdessä todistaneet? Tästä mun mielestä pohjimmiltaan on kysymys. Mitä ei tiedä, sitä ei murehdi.

*muoks* Miksi niin monessa uusperheessä on tärkeää saada vielä se yhteinen lapsi, eikö "sun ja mun lapset" riitä, jos lapsen geneettinen alkuperä on epäoleellinen?

No sehän kuulostaa tosi mukavalta, että tämä perheen onnellisuus sitten kulminoituu siihen lapseen joka onkin väärä. Kaikki onnelliset hetket katoavat sillä hetkellä kun huomataan, että geenit onkin väärät. Tilannehan ratkeaa sillä, kun se väärä lapsi vaihdetaan oikeaan.

Minusta se ongelma on tuossa vaiheessa jossain ihan muualla kuin siinä geeniperimässä, eikä se ratkea sillä, että geenin kantaja siirretään sinne "omalle paikalleen".

Myös näiden isyysjuttujen kohdalla olen sitä mieltä, että se ongelma on pikemminkin siinä pettämisessä ja epävarmuudessa kuin siinä dna-yhteensopivuudessa. Jos mieheni esimerkiksi epäilisi isyyttään, kyllä silloin ongelma ei ratkea sillä että mennään testeihin, vaan kyllä silloin minä loukkaantuisin luottamuspulasta. Kun eihän se dna-testikään todista sitä, ettei vaimo olisi pettänyt, vaikka lapsi oma olisikin. Mutta ymmärrän toki, että varsinkin miehille tällä asialla on ihan eri merkitys, mutta minä näen sen näin.

 

[Keittiönoita]

Minä en usko, että siinä välttämättä on geneettisesti alkuperästä kyse, vaan siitä, että halutaan yhteiset lapset, koska ne aiemmat lapset eivät ole sen toisen puolison, vaan asuvat kenties vuoroviikoin toisen vanhempansa luona eikä kaikki lapset tule isä/äitipuolensa kanssa edes toimeen. Moni uusperheellinen haluaa kuitenkin myös sen yhteisen lapsen, moni juuri tuosta syystä, että on kokonaan oma lapsi, johon ei joku toinen ulkopuolella asuva henkilö määrää ja päätä asioita sekä yleensä kun vauvasta asti ollaan tekemisissä, niin lapset ja vanhemmat tulevat hyvin toimeen keskenään. Toista saattaa olla uusperheissä, joissa lapset eivät aina tykkää uudesta puolisosta.

Mä en tunne yhtäkään uusperhettä, jossa yhteinen lapsi olisi adoptoitu. Jos parisuhteeseen mentäessä molemmilla on jo lapsia eikä yhteistä kuulu, ei yleensä aleta sitä yhteistä adoptoimaankaan vaan tyydytään jo olemassaoleviin lapsiin.

 

[säpäle harmaana]

Mä en tunne yhtäkään uusperhettä, jossa yhteinen lapsi olisi adoptoitu. Jos parisuhteeseen mentäessä molemmilla on jo lapsia eikä yhteistä kuulu, ei yleensä aleta sitä yhteistä adoptoimaankaan vaan tyydytään jo olemassaoleviin lapsiin.

No tuohan nyt voi yksinkertaisesti johtua adoptioprosessin hankaluudesta ja siitä, että niitä lapsia edellisistä liitoista kuitenkin jo on. Ei varmasti monet lapsettomat pariskunnatkaan lähde siihen adoptiorumbaan vaan tyytyvät sitten siihen lapsettomuuteen.

 

[Keittiönoita]

No sehän kuulostaa tosi mukavalta, että tämä perheen onnellisuus sitten kulminoituu siihen lapseen joka onkin väärä. Kaikki onnelliset hetket katoavat sillä hetkellä kun huomataan, että geenit onkin väärät. Tilannehan ratkeaa sillä, kun se väärä lapsi vaihdetaan oikeaan.

Minusta se ongelma on tuossa vaiheessa jossain ihan muualla kuin siinä geeniperimässä, eikä se ratkea sillä, että geenin kantaja siirretään sinne "omalle paikalleen".

Myös näiden isyysjuttujen kohdalla olen sitä mieltä, että se ongelma on pikemminkin siinä pettämisessä ja epävarmuudessa kuin siinä dna-yhteensopivuudessa. Jos mieheni esimerkiksi epäilisi isyyttään, kyllä silloin ongelma ei ratkea sillä että mennään testeihin, vaan kyllä silloin minä loukkaantuisin luottamuspulasta. Kun eihän se dna-testikään todista sitä, ettei vaimo olisi pettänyt, vaikka lapsi oma olisikin. Mutta ymmärrän toki, että varsinkin miehille tällä asialla on ihan eri merkitys, mutta minä näen sen näin.

Sä et nyt tajua pointtia. Pointti ei ole se, että kasvatettu lapsi olisi väärä vaan se, että jossain päin maailmaa on lapsi, jota jo kohdussani rakastin ja jonka synnytin. Joka on minun sukuani, minun vertani ja lihaani. Joka on saanut alkunsa minun rakkaudestani puolisoani kohtaan. Voi olla, että asia olisi helpompi niille ihmisille, jotka muutenkin kykenevät antamaan oman lapsensa adoptoitavaksi. Minä en kykenisi. On olemassa ihmisiä, joille sukujuuret ja perimä ovat hyvinkin tärkeitä asioita. Ei siitä vaihdokkaasta tietenkään haluaisi luopua - siihenhän on syntynyt jo tunneside - mutta omansa haluaisi kuitenkin takaisin. Eli mieluiten pitäisi molemmat: sekä vaihdokkaan että oman.

 

[Keittiönoita]

No tuohan nyt voi yksinkertaisesti johtua adoptioprosessin hankaluudesta ja siitä, että niitä lapsia edellisistä liitoista kuitenkin jo on. Ei varmasti monet lapsettomat pariskunnatkaan lähde siihen adoptiorumbaan vaan tyytyvät sitten siihen lapsettomuuteen.

Mun tuntemissani uusperheissä nimenomaan halutaan geneettisesti yhteinen lapsi. Ei jonkun tuntemattoman lasta. Siis silloin, kun ylipäätään yhteistä lasta halutaan.

 

[Akaatti]

No tuohan nyt voi yksinkertaisesti johtua adoptioprosessin hankaluudesta ja siitä, että niitä lapsia edellisistä liitoista kuitenkin jo on. Ei varmasti monet lapsettomat pariskunnatkaan lähde siihen adoptiorumbaan vaan tyytyvät sitten siihen lapsettomuuteen.

Näin juuri. Adoptio kestää ja maksaa, ja lisäksi sellaiset perheet, joissa on jo lapsia, eivät ole etusijalle, lisäksi kaikki maat eivät välttämättä anna lapsia adoptoitavaksi uusperheeseen, jossa jo avioerosta kokemuksia. Lisäksi joissakin maissa pitää olla tietty aika naimisissa ennen kuin sieltä voi saada adoptoitua lapsen.

 

[säpäle harmaana]

Sä et nyt tajua pointtia. Pointti ei ole se, että kasvatettu lapsi olisi väärä vaan se, että jossain päin maailmaa on lapsi, jota jo kohdussani rakastin ja jonka synnytin. Joka on minun sukuani, minun vertani ja lihaani. Joka on saanut alkunsa minun rakkaudestani puolisoani kohtaan. Voi olla, että asia olisi helpompi niille ihmisille, jotka muutenkin kykenevät antamaan oman lapsensa adoptoitavaksi. Minä en kykenisi. On olemassa ihmisiä, joille sukujuuret ja perimä ovat hyvinkin tärkeitä asioita. Ei siitä vaihdokkaasta tietenkään haluaisi luopua - siihenhän on syntynyt jo tunneside - mutta omansa haluaisi kuitenkin takaisin. Eli mieluiten pitäisi molemmat: sekä vaihdokkaan että oman.

Kyllä minä tajuan, mutta en kertakaikkiaan näe tätä ongelmaa niin suurena, että luopuisin siitä kasvattamastani lapsesta sen vuoksi. Samoilla sanoilla minä voisin sanoa, että tämä luopuminen on varmaankin helppoa joillekin, mutta minä en kykenisi. Ja oikeudenmukaisuuden vuoksi on tässä helpompi ajatella, että molempia lapsia ei voi saada, joten jos vaihtoehdot ovat se jonkun toisen kasvattama lapsi, jolla jostain käsittämättömästä syystä on minun geenini vai nämä omat rakkaat lapset, joiden kanssa on valvottu öitä, leikitty, laulettu, matkustettu, eletty, ei ole kyllä minulle ollenkaan vaikea valinta.

 

[säpäle harmaana]

Jos käännetään tämä vaikka niin päin, että kysytään mistä hinnasta olisit valmis luopumaan niistä lapsistasi, jotka olet kasvattanut. Olisiko se hinta miljardi, maailman rauha vai mikä? Useimmat kai sanoisivat että eivät mistään hinnasta, eikös? Mutta tässä nyt yhtäkkiä löytyykin näin yksinkertainen vastaus, että tottakai luopuisin näistä, jos kävisi ilmi, että saisin biologisen lapsen kotiini.

 

["hmmm"]

Olen ihan samaa mieltä kuin Säpäle. En voi nähdä tätä asiaa muulla tavoin.

 

["antti"]

[QUOTE="hmmm";26025876]Olen ihan samaa mieltä kuin Säpäle. En voi nähdä tätä asiaa muulla tavoin.[/QUOTE]

Entä jos saat tietää vauvojen vaihtuneen kun syntymästä on 3 päivää tai vaikkapa 3 kk.? Entä 1 vuosi tai 3 vuotta? Entä jos vauvat vaihtuvat synnärillä ja se huomataan tunnin kuluttua? Ja tarkoitukseni ei ole ilkeillä vaan laittaa ihmiset pohtimaan asiaa.

 

[SyysYö]

jos esikoinen olisi vaihtunut, olisin kyllä pistänyt sen oikean äidin koville & miehen myös, sillä tyttö oli vauvana ilmetty isänsä

 

["hmm"]

[QUOTE="antti";26026240]Entä jos saat tietää vauvojen vaihtuneen kun syntymästä on 3 päivää tai vaikkapa 3 kk.? Entä 1 vuosi tai 3 vuotta? Entä jos vauvat vaihtuvat synnärillä ja se huomataan tunnin kuluttua? Ja tarkoitukseni ei ole ilkeillä vaan laittaa ihmiset pohtimaan asiaa.[/QUOTE]

En osaa sanoa missä kohtaa, missä iässä se raja menisi, mutta jossain iässä se menee. Miten tuo olisi mahdollista että tunnin kuluttua huomattaisi että olisi vaihtunut... siinä vaiheessa haluaisin tietenkin biologisen lapseni. Mutta pidemmälle en tiedä. Kun hoitaisin vauvaa jota pitäisin omanani niin nopeasti tulee se kiintymys... Päivissä? Sellainen side etten haluaisi vaihtaa enää vaikka saisin tietää ettei hän olekaan se biologinen lapseni. Se hoitaminen tekee vauvasta minun omani niin lähtemättömästi. Ei pelkkä raskausaika ja synnytys... vaikka ne todella tärkeitä ja koskettavia olivatkin.

Haluaisin siinä tilanteessa molemmat lapset, niinkuin varmasti useimmat äidit. Vaikka tuskin saisin. Joten pitäisin hänet jota olen pitänyt omanani, jos saisin valita.

Mä en voi uskoa että useimmat valitsisi/olisi valinneet lasten vaihtamisen tuossa tilanteessa. En voi uskoa että äiti valitsisi luopua hoitamastaan "omasta" lapsesta. Ehkä heillä ei vain ollut mahdollisuutta?

 

[tytsi-89]

[QUOTE="antti";26025431]Joillakin menee, joillakin ei. Joillekin biologinen vanhemmuus on eniten merkitsevä, toisille merkitsee enemmän sosiaalinen vanhemmuus.

Onhan niinkin, että jotkut eivät halua adoptoida lasta siksi että se ei ole heille sama asia kuin oma lapsi. Toiset taas ovat sitä mieltä, että adoptiovanhemmuus vastaa biologista vanhemmuutta. Itse näen eron ainakin siinä, että kun perimä vaikuttaa eniten siihen millainen yksilöstä tulee, adoptoitu lapsi ei ole samalla tavalla suvun jatke kuin biologinen lapsi.[/QUOTE]

Minusta lastaan ei rakasta aidosti, jos geenit on ainoat, jotka merkitsee. Jos olisi näin vain vaihtamassa kasvattamansa lapsen siihen biologiseen.

 

[tytsi-89]

[QUOTE="antti";26025527]Ei sinun suhteellisuudentajusi ole vääristynyt vaan asia on sinun mielestäsi noin. Joitkut muut näkevät asian eri tavalla, koska heille biologinen vanhemmuus on eniten merkitsevä. Kumpikaan näkökulma tähän ei ole oikea tai väärä.

Tämä on hyvä esimerkki sellaisesta asiasta, jossa mielipiteet menevät vahvasti ristiin. Joidenkin mielestä lapset pitäisi aina vaihtaa biologisille vanhemmilleen, jotkut haluaisivat pitää tilanteen ennallaan. Kumpikaan asenne ja mielipide ei ole oikea tai väärä, vaan se on vain mielipide.[/QUOTE]

Mä en usko, että kenellekään rakastavalle vanhemmalle biologinen vanhemmuus merkitsee enemmän kuin sosiaalinen. Siis etenkään siinä vaiheessa, kun on jo kasvattanut lasta omanaan. Ei ole verrattavissa siihen, että adoptoisi lapsen, koska tässä tapauksessahan sitä lasta on luullut biologiseksi.

 

[tytsi-89]

Entä jos he lakkaavat olemasta onnellisia kuullessaan, että joku toinen kasvattaa sitä lasta, josta heillä on ultraäänikuvia ja joiden syntymää he ovat yhdessä todistaneet? Tästä mun mielestä pohjimmiltaan on kysymys. Mitä ei tiedä, sitä ei murehdi.

*muoks* Miksi niin monessa uusperheessä on tärkeää saada vielä se yhteinen lapsi, eikö "sun ja mun lapset" riitä, jos lapsen geneettinen alkuperä on epäoleellinen?

Ei kai se ihan epäoleellinen ole, mutta vanhemmuus on ennen kaikkea kaikkea muuta kuin biologiaa. Biologinen vanhemmuus ei tee kenestäkään vielä hyvää äitiä/isää. Tunne-elämältään normaali lastaan rakastava vanhempi ei noin vain luovu lapsesta, johon on kiintynyt ja jota on kasvattanut omanaan. Monet luovuttaa munasolujaankin ja näistä lapsista syntyy heidän biologisia lapsiaan, mutta harva mieltää niitä omiksi lapsikseen. Raskausaika ja synnytys ovat toki tärkeitä hetkiä, mutta sitä toista lasta on sentään jo kauan kasvattanut ja hoitanut, oppinut tuntemaan hänen persoonansa jne. Mielestäni ei ole lapsen etu joutua eroon näistä vanhemmista. Siitähän tulee älytön hylkäämiskokemus. Samoin kuin esim. sijaislapsia ei mielestäni pitäisi tuosta vaan riuhtaista takaisin biovanhemmilleen, jos lapsi on pitkään kasvanut sijaisvanhempiensa kodissa.

 

["antti"]

Mä en usko, että kenellekään rakastavalle vanhemmalle biologinen vanhemmuus merkitsee enemmän kuin sosiaalinen. Siis etenkään siinä vaiheessa, kun on jo kasvattanut lasta omanaan. Ei ole verrattavissa siihen, että adoptoisi lapsen, koska tässä tapauksessahan sitä lasta on luullut biologiseksi.

Pitää kuitenkin ottaa huomioon myös se, että sitten kun biologinen lapsi on palannut perheeseen, alkaa kehittyä myös kiintymyside, ja yhdessäolon myötä kaikki ne tunteet mitä vanhempien ja lasten suhteeseen kuuluu.

 

[tytsi-89]

[QUOTE="antti";26027342]Pitää kuitenkin ottaa huomioon myös se, että sitten kun biologinen lapsi on palannut perheeseen, alkaa kehittyä myös kiintymyside, ja yhdessäolon myötä kaikki ne tunteet mitä vanhempien ja lasten suhteeseen kuuluu.[/QUOTE]

Ei se poista sitä rakkautta menetettyä lasta kohtaan, johon jo ehti kiintyä omanaan.

 

["tiimarinvihko"]

Ei kai se ihan epäoleellinen ole, mutta vanhemmuus on ennen kaikkea kaikkea muuta kuin biologiaa. Biologinen vanhemmuus ei tee kenestäkään vielä hyvää äitiä/isää. Tunne-elämältään normaali lastaan rakastava vanhempi ei noin vain luovu lapsesta, johon on kiintynyt ja jota on kasvattanut omanaan. Monet luovuttaa munasolujaankin ja näistä lapsista syntyy heidän biologisia lapsiaan, mutta harva mieltää niitä omiksi lapsikseen. Raskausaika ja synnytys ovat toki tärkeitä hetkiä, mutta sitä toista lasta on sentään jo kauan kasvattanut ja hoitanut, oppinut tuntemaan hänen persoonansa jne. Mielestäni ei ole lapsen etu joutua eroon näistä vanhemmista. Siitähän tulee älytön hylkäämiskokemus. Samoin kuin esim. sijaislapsia ei mielestäni pitäisi tuosta vaan riuhtaista takaisin biovanhemmilleen, jos lapsi on pitkään kasvanut sijaisvanhempiensa kodissa.

Asiaa!

Mulla on ainakin syntynyt sellainen kiintymyssuhde lapsiini hoivaamisen ja kasvattamisen kautta että se menee kyllä biologisuuden edelle omassa mielessäni, jos paljastuisi että lapsi on vaihtunut sairaalassa. Mä tunnen aivan valtavia kiintymyksen ja rakkauden tunteita lapsiani kohtaan esim. sylitellessä, sen suurempia tunteita ei olekaan eikä ne mihinkään poistuisi vaikka selviäisi ettei nämä oliskaan biologisesti minun lapsia. Ja kuten aiemmin sanottua, en tiedä haluaisinko edes tavata niitä mun vaihtuneita bio-lapsia ettei liian vaikeasti käsiteltäviä ristiriitaisia tunteita tulisi, jotka voisi sekoittaa meidän koko kuviot. Tai ehkä olisin sen verran utelias, että haluaisin nähdä ehkä kuvia ja tietää miten sillä lapsella menee. Ja jos se olis huonossa perheessä, niin sehän voisi tuntua aivan kamalalta, mutta en mä sitä sieltä pelastais sen kustannuksella, että joutuisin luovuttamaan jomman kumman näistä sinne perheeseen.

Mulla muutenkin tuppaa noita ristiriitaisia tunteita olemaan mm. tässä uusperhekuviossa. Itse olen miettinyt niin, että nämä olemassa olevat lapset riittäisivät, jos miehen poika olisi äiditön eli eläisi täysin meidän kanssa ja pystyisin luomaan häneen paremman suhteen. Ja sittenkin nämä voisi riittää, jos miehellä ei olisi lapsia (siis ainakin mun näkökulmastani), mutta niin tyhmältä ja naivilta kuin se ehkä kuulostaakin, niin haluan päästä parempaan asemaan mieheni elämässä olemalla hänen lapsensa äiti, siksi että on olemassa nainen joka on hänen lapsensa äiti ja musta välillä tuntuu että se nainen ja heidän lapsensa on enemmän miehen perhe kuin minä ja minun lapseni.. ja lisäksi mä tykkään lapsista, joten kolmas on mulle täysin tervetullut muutoinkin

 

["antti"]

Pohditaanpa vielä onko naisen ja miehen välillä eroja tässä asiassa.

Ihminenhän on eläin, vaikkakin kehittynyt eläin, ja ihmisen toimintaa ohjaa järki enemmän kuin eläimen toimintaa. Ihmisellä on myös moraali. Eläinmaailmasta tiedetään, että monien lajien naaraat pyrkivät hedelmöittämään itsensä mahdollisemman monella uroksella. Urokset taas pyrkivät varmistamaan, että juuri heidän siittiönsä hedelmöittää naaraan. Kun leijonauros tapaa naaraan jonka kanssa uros haluaa lisääntyä, se usein tappaa naaraan vanhat pennut varmistaakseen geeniensä siirtymisen seuraavavalle sukupolvelle, ja sen takia ettei naaaras tuhlaisi aikaansa jonkun toisen uroksen poikastan kasvattamiseen. Naarasleijona tulee myös kiimaan nopeammin silloin kun sillä ei ole pentuja.

Johtuen siitä, että yksinhuoltajaäitejä on enemmän kuin yksinhuoltajaisiä, mies joutuu naista useammin uusperheessä tilanteeseen, jossa perheeseen kuuluu sekä naisen entisen kumppaninsa kanssa tekemiä lapsia, että miehen omia lapsia. Tiedetään, että monasti mies ei rakasta, eikä kohtele toisen miehen lapsia samalla tavalla kuin omia lapsiaan. Näin siitä huolimatta, vaikka miehen tullessa perheeseen naisen lapsi olisi vasta aivan pieni. Tästä voidaan päätellä, että ainakin miehelle biologinen vanhemmuus on usein hyvin tärkeätä. Ja onhan se sitä useimmiten myös naiselle, mutta on vaikeata erottaa miten biologinen ja sosiaalinen vanhemmuus on vaikuttanut tunteiisiin. Eli toisin sanottuna; "rakastaisinko sellaista lasta joka on biologisesti minun, mutta jota en ole koskaan tavannut? Alkaisinko rakastaa häntä helposti jos saisimme tutustua?"

 

["antti"]

Ei se poista sitä rakkautta menetettyä lasta kohtaan, johon jo ehti kiintyä omanaan.

Ei poistakaan. Tässä onkin paha dilemma. Saadakseen biologisen lapsensa itselleen, pitää luopua lapsesta jota on pitänyt omanaan ja rakastanut.

 

[tytsi-89]

[QUOTE="antti";26027625]Ei poistakaan. Tässä onkin paha dilemma. Saadakseen biologisen lapsensa itselleen, pitää luopua lapsesta jota on pitänyt omanaan ja rakastanut.[/QUOTE]

Ja mä en usko, että tähän kovin moni pystyy. Näissä tapauksissa, joita olen lukenut, on vanhemmat halunneet pitää kasvattamansa lapsen. Ehkä joskus aikoja sitten oli eri, kun lapsiin ei muutenkaan vielä uskallettu kiintyä kunnolla, kun lapsikuolleisuus oli suurta.