Meillä on mieheni kanssa päälle päin kaikki todella hyvin. On kolme ihanaa lasta, koira, omakotitalo, autot, ammatit ja työpaikat. Koko paketti. Olemme vielä nuoria mutta yhteistä taivalta on käyty melkein 20 vuotta, kun on "lapsina" aloitettu. Monenlaista mahtuu yhteisiin vuosiin, ylä- ja alamäkeä. Olemme kasvaneet niin yhteen, ettei osaa edes kuvitella elämää ilman toista.
Luonteemme ovat silti hyvin erilaisia, samoin perimmäiset arvomme (uskomatonta, eikö totta). Miehelle raha on kaikki kaikessa ja sen puute (joka ei ole todellinen) tekee hänet hulluksi. Ja aina syy rahapulaan olen minä, jollakin tapaa. Milloin olen kotona hoitamassa pieniä lapsia, milloin opiskelija tms. mutta rahan puute on aina minun syytäni. Hyvin on pärjätty ja minun mielestäni monesta asiasta voi tinkiä, kaikkea ei tarvitse hankkia. Ihminen voi olla onnellinen ilman tavaraakin, mutta miehelle raha ja tavara on kuin pakkomielle. En haluaisi lapsille opettaa tällaista arvomaailmaa vaan itse painotan kovasti pehmeitä arvoja, pienistä aisoista nauttimista, toisistamme välittämistä.
Ainainen (todellisuudessa olematon) rahapula sitten vaikuttaa elämäämme näin: mies on kuin persuksille ammuttu karhu koko ajan, äksyilee ja saa aivan ihme raivareita pikku aisoista. Seksiä tai läheisyyttä ei ole, hätäisiä pusuja lukuunottamatta. Koen että mies ei ole onnellinen, ei halua minua, ei nauti elämästä, ei osaa arvostaa sitä mitä hänellä on. Mies on "sitten kun"-ihminen, en edes tiedä mitä hän odottaa! Varakkaita eläkepäiviä, jos sitä rahaa vaikka sitten olisi hänelle tarpeeksi?!
Ja elämä on kuitenkin juuri tässä, nämä lapset, tämä ihana elämä olisi tässä elettävänä, mutta mies EI NÄE TÄTÄ!!! Hän on huono kaikissa ihmissuhteissaan, niin omien vanhempiensa kuin kavereidensa, minun tai lasten kanssa. Hänelle ihmiset ovat välineitä, ei hän nauti toisten seurasta ja yhdessä olemisesta ja tekemisestä. Olen yrittänyt puhua miehelle näiden vuosien aikana asiasta varmasti satoja kertoja, mutta hän ei ymmärrä mistä puhun. Asia ei vaivaa häntä. Silti hän on se, jokia voi huonosti ja saa raivareita ja on pahalla tuulella kroonisesti. Aina vastaus on rahapula, seksin vähyyteenkin.
En tiedä enää, mikä minä olen hänelle. Miksi hän tuhlaa elämänsä ikuiseen murehtimiseen? Miksei hän nauti elämästä, minusta (jota kuitenkin sanoo rakastavansa, eikä halua muita naisia) ja lapsistaan???? Olen niin hämilläni tästä - ja vuodet vierivät... :'(
Luonteemme ovat silti hyvin erilaisia, samoin perimmäiset arvomme (uskomatonta, eikö totta). Miehelle raha on kaikki kaikessa ja sen puute (joka ei ole todellinen) tekee hänet hulluksi. Ja aina syy rahapulaan olen minä, jollakin tapaa. Milloin olen kotona hoitamassa pieniä lapsia, milloin opiskelija tms. mutta rahan puute on aina minun syytäni. Hyvin on pärjätty ja minun mielestäni monesta asiasta voi tinkiä, kaikkea ei tarvitse hankkia. Ihminen voi olla onnellinen ilman tavaraakin, mutta miehelle raha ja tavara on kuin pakkomielle. En haluaisi lapsille opettaa tällaista arvomaailmaa vaan itse painotan kovasti pehmeitä arvoja, pienistä aisoista nauttimista, toisistamme välittämistä.
Ainainen (todellisuudessa olematon) rahapula sitten vaikuttaa elämäämme näin: mies on kuin persuksille ammuttu karhu koko ajan, äksyilee ja saa aivan ihme raivareita pikku aisoista. Seksiä tai läheisyyttä ei ole, hätäisiä pusuja lukuunottamatta. Koen että mies ei ole onnellinen, ei halua minua, ei nauti elämästä, ei osaa arvostaa sitä mitä hänellä on. Mies on "sitten kun"-ihminen, en edes tiedä mitä hän odottaa! Varakkaita eläkepäiviä, jos sitä rahaa vaikka sitten olisi hänelle tarpeeksi?!
Ja elämä on kuitenkin juuri tässä, nämä lapset, tämä ihana elämä olisi tässä elettävänä, mutta mies EI NÄE TÄTÄ!!! Hän on huono kaikissa ihmissuhteissaan, niin omien vanhempiensa kuin kavereidensa, minun tai lasten kanssa. Hänelle ihmiset ovat välineitä, ei hän nauti toisten seurasta ja yhdessä olemisesta ja tekemisestä. Olen yrittänyt puhua miehelle näiden vuosien aikana asiasta varmasti satoja kertoja, mutta hän ei ymmärrä mistä puhun. Asia ei vaivaa häntä. Silti hän on se, jokia voi huonosti ja saa raivareita ja on pahalla tuulella kroonisesti. Aina vastaus on rahapula, seksin vähyyteenkin.
En tiedä enää, mikä minä olen hänelle. Miksi hän tuhlaa elämänsä ikuiseen murehtimiseen? Miksei hän nauti elämästä, minusta (jota kuitenkin sanoo rakastavansa, eikä halua muita naisia) ja lapsistaan???? Olen niin hämilläni tästä - ja vuodet vierivät... :'(