Kaikki hyvin, silti alakuloinen olo

[Alakuloinen]

Mikähän minua vaivaa? Vauva on 8 kuukautta vanha, voi kaikinpuolin hyvin. Jopa yöt ovat alkaneet helpottaa, vauva herää vain 1-3 kertaa. Koliikki selvittiin ja synnytyksen jälkeinen masennus, mutta nyt iski taas alakulo.

Ahdistaa kun sataa koko ajan, eikä pääse lenkkeilemään. Liikunta on tosi tärkeä seikka minulle ja se pitää alakuloa loitolla, mutta nyt ei pääse sitäkään harrastamaan. Olen jotenkin väsynyt myös vauvaan. Hän nousee seisomaan tukea vasten ja muksahtelee helposti ympäri. Vauvassa on siis kiinni koko ajan kun hän on hereillä. koska alinomaa pitää vahtia ettei vauva kaadu. Vauva hermostuu helposti kun ei osaa tulla itse alas esim. sohvaa vasten seisottuaan.

Tuntuu, että olen koko aja kireä, väsynyt ja alakuloinen. Vauva on ollut alusta asti melko vaativa. Hyvinvoiva, mutta vaativa. Sen johdosta minulla on koko ajan tunne, että olen epäonnistunut äitinä.

En millään haluaisi taas masennuslääkkeitä, ne tekevät olon pöhnäiseksi ja loputkin ilon aiheet katoavat. Nyt on kuitenkin mielialassa vaihtelua, varsinkin hormonaalisista seikoista johtuen. Ennen kuukautisia olen huomannut että olo on ikävin.

Onko totta, että esim. ensimmäinen vuosi lapsen kanssa on hankalin? Onko sen jälkeen odotettavissa helpotusta vauvaelämässä? Voi olla että kaipaan hieman jotain omaa säännöllistä tekemistä, mutta en tajua miksi on niin hankala irrottautua vauvan hoidosta...

Ehkä helpottaa kun tämä maentava pimeys ja sade loppuu.

 

[jaksuja]

Kuulostaisi vähän siltä, että masennuksesi on palannut. Eihän se hetkessä edes parane ja välillä tulee hyviä ja huonoja jaksoja. Pimeys masentaa muitakin. Et ole siinä asiassa onneksi ainoa Lumen tulo toisi vähän valoa minunkin päivään. Miltä tuntuu kun joulu on tulossa? Joulusta itselleni tulee mieleen rauhallinen ja lämmin tunne. Tuntuuko joulun tulo rasitteelta vai odotatko perheen yhteistä aikaa? Hormoonit vaikuttaa mielialaan. Se on totta.. Huh, itselläkin tahtoo pinna kiristyä juuri ennen kuukautisia. Mutta sehän on onneksi ohimenevää. Ei ole kuitenkaan hyvä jos alakuloisuutesi jatkuu. Vauvasi alkaa olemaan aika haastavassa iässä ja se kyllä rasittaa äitiäkin. Sinun on ilmasta huolimatta otettava omaa aikaa. Olisitko innokas lähtemään johonkin jumppaan tai muuhun sellaiseen? Se ei olisi ainakaan ilmasta kiinni. Kannattaa kuitenkin puhua tunteista ja olosta lääkärille. Voihan olla että alakuloisuus vain syvenee mikä on masennuksen oire. Ota itsellesi myös vapaata arjesta. Muutaman kerran kun irrottaudut koti ympyröistä, niin se ei sen jälkeen olekkaan enään hankalaa. Lapsi vaistoaa sinun väsymyksesi. Pienet irtiotot voi tehdä lapsellekkin hyvää ja jaksatte molemmat paremmin. Et ole suinkaan epäonnistunut äitinä! Olen aikaisemmin osannut hankkia apua masennukseen ja se vain kertoo rohkeasta ja huolehtivasta äidistä. Olet itsekkin aiemmin ymmärtänyt sen mikä on teille kaikille parasta ja etköhän sinä selviä tästä nytkin. Ensimmäinen vuosi on aika raskas lapsen kanssa. Siksi juuri tarvitset apua. Kyllä se siitä lapsen kanssa helpottaa, mutta eihän tämä lasten kasvatus koskaan ole helppoa. Sitten kun lapsi liikkuu jo sujuvasti ja osaa itsekseen touhuta on minulla ainakin ollut helpompaa. Ainoa rasite sitten on toistuvat kepposet joita ne äidin iloksi tekevät. Silmällä saa pitää päälle vuoden ikäistä jatkuvasti, mutta perässä ei tarvitse enään olla koppaamassa kiinni. Kieltää täytyy usein, mutta aika aikaansa. Pian se vauva-aika kuluu, mutta ehdottomasti siitä kannattaa pyrkiä tekemään itsellekkin aika jonka jaksaa. Hyvää jatkoa ja joulun odotusta!

 

[2*äiti]

Kuulostaa melko samalta kuin minulla ensimmäisen lapsen kanssa. Väsymys iski pahiten vauvan ollessa 9-10 kuukauden ikäinen, loka-marraskuussa. Olimme muuttaneet kuukautta aiemmin, iso urakka takanapäin. Samalla hieno neuvola vaihtui älyttömiä ohjeita jakavaan, työhönsä kyllästyneeseen terkkariin ja melko samankaltaiseen lääkäriin. Jos hoitoa lapselle halusi, kannatti mennä ilta-, tai viikonloppupäivystykseen.... Mutta se on eri keskustelun aihe, jatketaan tilanteestasi.

Älä vaadi itseltäsi liikoja. Sinun on uskallettava ottaa jonkin verran omaa aikaa. Syöthän terveellisesti ja monipuolisesti. Itse sorruin ekan lapsen kanssa johonkin täydellisyyden tavoittelun ansaan. Vaikka kuinka uhrautuisi, ei asiat silti muutu ongelmittomiksi. Jos on tarpeeksi väsynyt, tuntuu pienetkin ongelmat suurilta.. ja päinvastoin: jos on energiaa, ongelmat eivät edes tunnu ongelmilta vaan vain pieniltä hassuilta tapahtumilta. Omaa aikaa kannattaa vaatia, jos siltä tuntuu. Olisi hyvä, jos saisit päivittäin sitä edes tunnin. Eikä silloin tarvitse suorittaa.

Kyllä lapsen kanssa vähitellen helpottaa ja jälkikäteen muistelee lapsen vauva-aikaa kaiholla.

 

[Janniina]

Luin eraasta vauvaoppaasta (jonka kirjoittajalla on ollut synnytyksen jalkeinen masennus), etta yleensa se vauvan syntymanjalkeinen masennus/alakulo on sita baby bluesia ja synntyksen jalkeinen masennus iskee usein vasta vauvan ollessa yli 6kk ikainen. Samassa oppaassa sanottiin myos etta masennuslaakkeita pitaa syoda vahintaan vuosi jotta ne toimivat oikein.

 

[ninnu2]

En suosittele masennuslääkkeitä. Sen sijaan suosittelen, että varaat ajan joltain psykologilta tai vastaavalta ja käyt keskustelemassa itsestäsi, äitiydestäsi, lapsesta, elämästäsi, menneisyydestäsi ja nykyisyydestäsi. Se voi hyvin avata uusia näköaloja. Ja lisäksi otat viikoittain jonkun harrastuksen tai ihan oman tekemisen, johon vauva ei kuulu. Jos pidät liikunnasta, niin monenmoistahan voi harrastaa sisätiloissakin.

 

[ap.]

Isä on hoitanut lastamme tämän illan, olen jotenkin niin ihmeellisen väsynyt...Tänä iltana vauv asai käsittämättömän huutokohtauksen. Juuri se tekee olosta niin huonon kun en osaa tulkita vauvaani oikein. Ensin vauvaa väsytti, yritin nukuttaa häntä mutta vauva ei nukahtanut, vaan sai sen huutokohtauksen. Monesti tuntuu, ettei vauvalla ole mikään sinänsä hullusti, itku on sellaista 'kiukkuisen' ja ärtyneen kuuloista. Juuri se minut uuvuttaakin. Vaikka mitä yritän, vauva on aina tyytymätön. Ja etenkin minun kanssani, ei kenenkään muun.

Pahin ongelma on siis se, etten osaa tulkita lapseni viestejä, koska hän viestii ristiriitaisesti. Hän haluaa syliin ja sylissä hän haluaa sieltä pois. Olen jatkuvasti ymmälläni ja konflikteja syntyy päivittäin, siis sellaisia että vauva itkee enkä tiedä yhtään mistä tuulee.

Otan neuvolassa asian puheeksi ja yritän järjestää itselleni omaa aikaa...Sitä on ollut kyllä tähänkin asti silloin tällöin, mutta silti tuntuu että lapsi polttaa minut loppuun. Tuntuu, että tarvitsisin kokonaisen viikonlopun latautuakseni. Ehkä vauvamme on vain astetta hankalampi tapaus.

 

[+++]

En suosittele masennuslääkkeitä. Sen sijaan suosittelen, että varaat ajan joltain psykologilta tai vastaavalta ja käyt keskustelemassa itsestäsi, äitiydestäsi, lapsesta, elämästäsi, menneisyydestäsi ja nykyisyydestäsi. Se voi hyvin avata uusia näköaloja. Ja lisäksi otat viikoittain jonkun harrastuksen tai ihan oman tekemisen, johon vauva ei kuulu. Jos pidät liikunnasta, niin monenmoistahan voi harrastaa sisätiloissakin.

Hei ninnu2, saako kysäistä oletko itse käyttänyt masennuslääkkeitä huonoin tuloksin, vai mihin perustat kantasi?

 

[ninnu2]

En ole käyttänyt masennuslääkkeitä. Toivotaan, että ei tässä elämässä tarvitsekaan. Mutta voi tulla tilanne, että tarvitsee. Mielestäni ap:n tilanne ei ainakaan kirjoituksen perusteella ole se. Mutta vähän perusteluja sille, miksi en suosittelisi masennuslääkkeitä vasta äidiksi tulleelle: Ensinnäkin mielestäni keskusteluhoito on tässä tilanteessa parasta. Usein (ei kuitenkaan aina) masennus on seurausta elämäntilanteen ja roolien muutoksesta ja sopeutumisvaikeuksista. Mielestäni niissä auttaa keskusteluhoito parhaiten. Toiseksi syynä voi olla myös vaativa lapsi. Miksi lähteä kemiallisesti korjaamaan sellaista, jota voi korjata myös elämäntilanteellisiin tekijöihin puuttumalla eli esimerkiksi hankkimalla lapselle hoitaja vähäksi aikaa, jotta äiti saa levätä tai siivooja, jotta äidille jää aikaa olla vain lapsen kanssa. Kolmanneksi mielestäni Suomessa hoidettaan liikaa äitejä pelkällä lääkityksellä tarjoamatta terapiaa. Ensin pitäisi järjestää keskusteluapua ja muuta tukea, jos ne eivät auta, niin turvautuduttava lääkkeisiin. Lääkärithän mielellään määräävät lääkkeitä, koska ne ovat nopein ja helpoin tapa. Joskus äiti tarvitsee vain aikaa ja keskustelutukea ja/tai tukea kodinhoidossa. En kuitenkaan vastusta lääkehoitoa yleensä. Näissä äitien tapauksissa kyllä, koska synnytyksen jälkeinen masennus on usein luonnollinen tapa reagoida asioihin ja ilmoitus siitä, että tulisi pysähtyä ja miettiä itseään ja omaa elämäänsä. Jos tilanteeseen puututaan lääkityksellä, menee tuo mahdollisuuksien vaihe ohi. Olen kyllä nähnyt, että monet äidit toipuvat nopeasti pelkällä lääkitykselläkin. En vain pidä sitä hyvänä vaihtoehtona, koska silloin jää miettimättä, miksi minua näin masentaa. Masennus tulee sitten todennäköisesti vastaan myöhemmin elämässä uudestaan.

 

[ninnu2]

Päätelmäni perustuvat elämän- ja työkokemukseen sekä kirjallisuuteen.

 

[ap.]

Ninnu, olen samaa mieltä kanssasi. Kaksi kertaa lääkepöhnän kokeneena en millään haluaisi olla samassa pöhnässä taas. Totta on, että vauvani on ajoittain melko vaativa, oma äitinikin sanoi niin. Siihen seikkaan ei auta lääkitys.

Minulla on onneksi jo psykologi, mutta jos sattuu hyvänä päivänä terapiakäynti, nämä ongelmapäivät unohtuvat.

Totta, elämä mullistui hurjalla tavalla. Osa minusta kaipaa edelleen mm. entistä luovaa harrastustani, jota ei ole enää mahdollista tehdä. Samaan aikaan on syyllinen olo tuon kaipuun takia. Minullahan on ihana lapsi, miksi enää haikailla mitään muuta.

Vauva itkee, jatkan myöhemmin...

 

[Samanlaista]

Ap:n teksti oli suurimmaksi osaksi aivan kuin minun elämästäni. Poika on nyt 13 kk ja edelleen kovin vaativa. Tuossa 8 kk:n iässä hän myös nousi seisomaan, mutta ei osannut laskeutua alas, joten koko ajan sai olla tarkkana. Lisäksi hän veti sähköjohtoja, räpläsi pistorasioita ja veti hyllyistä alas kaiken mahdollisen. Tilanne helpottui hieman, kun poika oppi laskeutumaan alas itse ja saimme kodin järjesteltyä niin, ettei tarvinnut koko ajan pelätä, että joku painava esine tippuu päähän.

Noin 10 kk:n iässä pidimme pojalle unikoulun ja sen jälkeen hän ei ole enää juuri heräillyt öisin. Valitettavasti en silti itse nuku vieläkään hyvin. Sain lääkkeet tihentyneeseen virtsaamistarpeeseen, mutta silti heräilen yöllä vessaan ja muutenkin. Viime aikoina en ole pystynyt nukkumaan kunnolla, vaan koko yö on hyvin pinnallista ja katkonaista. Olenkin ottanut iltaisin puolikkaan nukahtamislääkkeen. Kohta pakkaus on tyhjä.

Lapsemme on ihana, nauravainen ja vilkas. Silti olen alakuloinen ja miehen kanssa tulee joka päivä riitaa. Olemme käyneet perheterapiassa keväästä lähtien, mutta terapia ei tunnu auttavan.

Kunnon yöuni tuntuu hieman auttavan, joten ap, toivottavasti vauvanne heräilyt pian loppuvat. Jos saat heti unta uudestaan, herääminen ei niin haittaa, mutta jos kolmekin kertaa yössä valvot puolisen tuntia niin olet varmasti väsynyt aamulla. Ja alakuloinenkin.

En oikein pysty ottamaan rennosti ja murehdin koko ajan tekemättömiä töitä. Pyrin kai myös jonkinlaiseen täydellisyyteen. Annan pojalle varmaan liikaakin huomiota. Saan heti huonon omatunnon, jos poika kitisee, kun en ehdi ottamaan häntä syliin tai leikkimään hänen kanssansa. Yleensä en pysty tekemään juuri mitään kotitöitä, kun olen kahden kotona pojan kanssa.

Oloa helpottaa myös kaikenlaisissa perhekerhoissa yms. käyminen. Siellä poika leikkii innoissaan, eikä minun tarvitse häntä koko ajan leikittää. Saan keskustella muiden äitien kanssa ja juoda rauhassa kahvia.

 

[slfha]

Päätelmäni perustuvat elämän- ja työkokemukseen sekä kirjallisuuteen.

Varmasti elämän- ja työkokemuksesi pitäisi sitten myös kertoa, ettet voi tehdä "diagnoosia" ap:n lyhyen kertomuksen perusteella ja "määrätä" tai "kieltää" lääkkeitä. Nämä asiat ovat paljon monimutkaisempia kuin mitä kuvasit. Moni syyllistyy, ahdistuu ja pelästyy lääkekielteisistä kommenteista turhaan.

 

[ninnu2]

En tehnyt mitään diagnoosia ja mainitsin, että sen perusteella mitä ap. kirjoittaa, en suosittele lääkitystä. Otin vain osaa keskusteluun ja toin oman mielipiteeni esille kuten muutkin, jotka ehdottivat jotain. Luullakseni juuri kommentteja, mielipiteitä ja ehdotuksia tilanteeseensa ap kaipasikin. En käskenyt, kunhan ehdotin. Uskon, että ap osaa itse valita itselleen sopivimman tavan elää. Silloin on asiat huonosti, jos todella uskoo kaikkeen, mitä ihmiset täällä kirjoittavat. Suosittelu ei ole käsky, se on suositus, jota voi noudattaa tai olla noudattamatta. Suositeltiinhan täällä monenmoista muutakin. Minusta on hienoa, että jokainen tuo oman näkemyksensä esiin toista tuomitsematta.

 

[ninnu2]

Kirjoitukseni ei myöskään ollut lääkekielteinen. Luepa se uudestaan ajatuksella.

 

[???]

En suosittele masennuslääkkeitä.

 

[ahdistaa, stressaa]

Minulla on vauva 11 kk, ja olen tosi rasittunut. En ole mielestäni masentunut, vaikka sellaistakin on jo tullut koettua, samoin koliikki alussa, olen pikemminkin ahdistunut. Tekisi mieli kirkua ja lyödä ja potkia noin kärjistetytsi sanottuna. Olen vauvan kanssa kuin vankilassa, paitsi että rikollisillakin on varmaan mahdollisuus käydä vessanpöntöllä yksin ja syödä ruokansa rauhassa. Koskaan ei tunnu olevan omaa aikaa, tuntuu, että elämä on ohi. Suorastaan kadun, että halusin vauvan. Haluan jotain omaa, jotain älyllistä, Jotain Muuta kuin tätä. Inhoan myös itseäni, olen lihonut viisi kiloa siihen verrattuna, millainen olin ennen raskautta. Syön sulkaata ja pipareita helpottaakseni oloani. Toisaalta mitä väliä ulkonäöllä olisikaan, kun en koskaan näe muuta kuin oman perheen ja kodin seinät. Eikä kannata neuvoa menemään kerhoihin tapaamaan muita äitejä, en halua nähdä yhtään äitiä enkä lasta, vaan muunlaisia ihmisiä. Mutta en pääse enää edes päivällä kaupungille. Aiemmin se onnistui, kun vauva kulki tyytyväisenä vaunuissa, mutta nyt kun se on päässyt liikkumisen makuun, se alkaa kiljua heti, jos joutuu istumaan bussissa yli viisi minuuttia. Muutenkin se on ns. temperamenttinen ja vaativa vauva, ihan kuin sillä olisi jo nyt uhmaikä. Olen koko ajan sekä kiukkuinen että stressaantunut, kohta pää räjähtää.

 

[Josbeth]

Kuulostaa tutulta nuo tunteet.

Jotenkin sitä ajattelee että pitäisi vaan positiivisesti ajatella kun on ihana lapsi ja kaikki on hyvin, on koti, ruokaa jne.Olla jotenkin yli-ihminen...

Muttei se näin ole.Mulle ainakin lapsen tulo toi pintaan ahdistusta, vissiin sitten jotain omia käsittelemättömiä ongelmia.Katkonaiset yöt vain pahensi asiaa ja se että tosiaan on lapsessa NIIN KIINNI.En kuitenkaan hakenut sen kumemmin apua.Mulla koheni mieliala kun sai taas nukuttua välillä ja liikuin.

Oisko sun lapsella menossa joku eroahdistus, ekahan tapaa tulla siinä 9 kk kieppeillä ja sun lapsi alkaa irrottautumaan äidistä kun lähtee liikkeelle? Jos vauvasi raivoaa sen takia?

Tuntuu että lapsella on niitä pieniä kriisejä vähän väliä plus hampaat, pikku nuhat...onneksi on sitten niitä suvantovaiheitakin!

Mullekin se ulkoilu on henkireikä. Mennään ulos, satoi tai paistoi.Toppaan lapsen hyvin vaunuihin, vuoraan vaunut kunnolla etti kastu.Ittelläni on kunnon sadepuku.On hiukan helpompaa liikkumisen ja raikkaan ilman jälkeen ja lapsellekin se tekee hyvin.

Myöskin pikkupyrähdykset vaikka ruokakuppaan yksin antaa voimia..saa olla yksin rauhassa.

 

[kirsi.73]

Sinä, joka kirjoitit lopussa ahdistuksestasi. En ymmärrä miksi et hae jotakin älyllistä, jos vaippajutut ei kinnostaa. Avoimessa yliopistossa voi opiskella (vaikka verkossa) tai mennä jo töihin. Eihän siellä kotona ole mikään pakko olla, vai. Ymmärrän, jos kyseessä oli vain joku hetkellinen purkaus, mutta jos oikeasti ajattelet noin, olisi varmaan aika hakea muutosta.

 

[nyt helpompaa]

Minä koin oman lapseni vauva-ajan rankaksi. Se jatkuva läsnäolo ja tuntosarvet ojossa oleminen plus yöheräilyt veivät voimat. Ap: Jo se vie paljon voimiasi, kun koko ajan pyrit tulkitsemaan lastasi. Mikä taas on täysin normaalia ja oikein. Toimit täysin oikein vaistosi mukaan ja pystyt kyllä antamaan lapselle hyvän hoidon, vaikkei aina siltä tuntuisikaan. On tosi kuluttavaa, kun lapsi itkee, vaikka itse tekee kaikkensa. Oma lapseni oli herkästi itkulla reagoiva noin vuoden ikään asti. Erityisesti väsymys teki lapsesta itkuherkän. Vauvana lapsi nukkui aina pieniä pätkiä ja yöuni oli yhdeksää tai yhdeksää ja puolta tuntia puolitoistavuotiaaksi. Kaikki pienetkin sairastelut aiheuttivat huutoheräyksiä öisin jne. Olin välillä todella väsynyt. Nyt jälkeenpäin kun mietin, että mikä olisi voinut helpottaa tilannetta, että oikein keksi mitään ihmeempää. Ehkä useammin sellaisia pieniä irtiottoja vauvasta (kuten yksin kävelylle, kirjastoon lukemaan rauhassa lehteä, shoppailemaan..). Vuoden jälkeen tilanne alkoi helpottaa. Puolentoistavuoden jälkeen etenkin. Yöheräilyt loppuivat vuoden ja kuukauden ikäisenä. Sllä oli suuri merkitys omalle jaksamiselle. Lapsi alkoi leikkiä pieniä hetkiä yksin, viihtyi mukana puuhissa kun esim. ripustettiin pyykkiä, tyhjättiin astianpesukonetta. Eikä väsähtänyt ja alkanut kitisemään heti. Itsekin pystyi relata, kun lapsi alkoi olla tyytyväisemmän oloinen.
Kyllä uskon että sinunkin tilanteesi helpottaa ja sumu alkaa hälvetä. Sitten elämään mahtuu (ja aikaakin saattaa löytyä) omia innostuksen kohteita, harrastuksia ja muita juttuja.

 

[ninnu2]

En suosittele masennuslääkkeitä.

Jos tuosta vedät johtopäätöksen lukematta koko juttua, että olen lääkekielteinen, niin se on sitten sinun asiasi. Yleensä yhtä lausetta ei irroteta kontekstista = koko jutusta. Yhdestä lauseesta voi saada aivan väärän kuvan kuin saisi lukemalla koko tekstin. Vertaapa esim. Iltasanomien lööppiä ja juttua itseään. Harvoin tuo yksi haastateltavan repliikki kertoo siitä, mitä itse juttu. Mutta kukin lukee tyylillään.

 

[...]

Olen samoilla linjoilla ninnun kanssa. Ei heti lääkettä. Ja lisäksi ei se, että suosittelisi tarkoita, että olisi keskustelutukikielteinen tai terapiakielteinen. Yksinkertaista ajattellua jollakulla.

 

[kannattaa hankkia]

Auttaa kaamosmasennukseen, miltä sunkin tilanteesi suuresti kuulostaa! Myös ulkoilu ja liikunta auttaa siihen.

 

[ahdistaa, stressaa]

Sinä, joka kirjoitit lopussa ahdistuksestasi. En ymmärrä miksi et hae jotakin älyllistä, jos vaippajutut ei kinnostaa. Avoimessa yliopistossa voi opiskella (vaikka verkossa) tai mennä jo töihin. Eihän siellä kotona ole mikään pakko olla, vai. Ymmärrän, jos kyseessä oli vain joku hetkellinen purkaus, mutta jos oikeasti ajattelet noin, olisi varmaan aika hakea muutosta.

-Olen vaan sitä mieltä, että vanhempien kuuluu itse hoitaa omat lapsensa, mielestäni pienen lapsen paikka ei ole päivähoidossa.

Ihmettelen hieman, olenko kuitenkaan ihan ainoa, joka kokee tällaista ahdistusta kotiäitinä. Varmaan siitä on todellisuudessa kyse, kun melkein vauvat laitetaan päiväkotiin "oppimaan sosiaalisiksi". Luulisin, että aika moni perhe käyttää myös taloudellisia seikkoja tekosyynä päivähoidolle, kun isä ei halua luopua urastaan ja jäädä hoitamaan lasta, eikä äiti enää kestä kotona.

Yritin siis tuoda kirjoituksellani esiin sen, että tuskin vauvanhoito on yleisesti niin herkkua, kuin annetaan ymmärtää. Eivät varmaankaan kaikki äidit/isät rakasta kotona olemista, mutta eivät he ole sen vuoksi huonompia kuin muutkaan tai välitä lapsestaan sen vähempää. Itse yritän selviytyä vielä jonkin aikaa, vaikka seinät kaatuvatkin päälle ja tosiaan, niin kuin sanoin, ahdistaa ja stressaa.

 

[pimeää]

Meillä on 1v 2kk tyttö, ja nyt ensimmäisen kerran koko vauva-aikana minullakin on samanlaisia tunteita kuin ap:lla ja "ahdistaa, stressaa":lla, ei tosin noin voimakkaina, mutta on kuitenkin. Ja itse olen todennut, että minulla se johtuu tästä ahdistavasta pimeydestä ja sateesta. Olen ennenkin reagoinut marraskuuhun, mutta nyt se tuntuu jotenkin vielä voimakkaampana kun lunta ei ole ja tuota sadettasadettasadetta jatkuu vaan. Sanoin viimeksi tänään miehelleni, että mitään järkevää syytä ei ole, mutta minua vaan vtuttaa ja on alakuloinen olo. Meillä tyttö on aivan ihana, on tosin oppinut kiukuttelemaan kun ei saa haluamaansa ja vahtia pitää kovasti kun juoksee vaikka silmät kiinni (illalla viimeksi) ympäri huushollia = on aika tapaturmaherkkä, mutta ei tämä minun mielentilani tytöstä eikä äitiydestä sinänsä johdu. Odotan kovin, että kunnon valkoinen lumi tulisi, ja joulu, koska sitten aletaan taas mennä kohti kevättä.

Ap:lle sanoisin, että älä masennu siitä että lapsesi kiukuttelee vain sinulle. Niin meilläkin tyttö joskus tekee, mutta olen tulkinnut sen niin, että minä olen hänelle se kaikkein tutuin ihminen, jolle on turvallista kiukutella jos on hankala olo (hampaat tms.) ja johon voi "testata" tunteitaan. Onhan meillä aikuisillakin sellaisia hetkiä jolloin olemme hankalia, ja jolloin oman pahan olonsa tulee purkaneeksi esim. omaan mieheensä, vaikka tätä rakastaa yli kaiken.

 

[Thelma]

En osaa auttaa sinua alakuloon liittyen, mutta jos tunne epävarmuutta vauvasi kanssa, kuten kerroit, minulla on muutamia kokemuksia jakaa.

Vauva voi antaa ristiriitaisia viestejä, koska ei tiedä itse, mitä tarvitsee. Esim voi haluta syliin, muttei olekaan sylissä hyvä, koska pääsyy kiukutteluun on väsymys.

Sain viestistäsi sellaisen käsityksen, ettei teillä välttämättä ole ihan kiinteätä päivä rytmiä, vaan menet vielä vähn niin kuin lapsen tahtisesti, hänen viestejään lukien. Onko näin?

Tuon ikäiselle lapselle voit luoda ihan kiinteän päivärytmin, jota harjoittelette noudattamaan. Lapsi alkaa vähitellen toimia tuossa rytmissä, eikä sinun varsinaisesti tarvitse aina arvailla, mikä nyt on kiukuttelun syy. Rytmi tekee elämästä helpomman ja selkeämmän, myös lapsen kannalta ennalta arvattavamman ja voi auttaa jo itsessään yöheräilyihin.

Päivärytmiin liittyvissä asioissa sain itse ohjausta kun oma tyttöni (nyt 9kk) oli ensi- ja turvakodin unikoulussa.
Meillä herätään 6-7 aikaan aamulla ja syödään puuro. Sitten leikitään klo kymmeneen, joloin mennään päivunille ulos vaunuihin. Nukkumaan mennään aina samaan aikaa riippumaata, milloin herättiin.

Unilta herätän tytön (meillä rytmi on vielä opettelussa, ei aina itse herää) klo 12. Tämän jälkeen syödään sose. Jälleen leikitään tai tehdään yhdessä kotitöitä, kunnes hiukan ennen kahta syödään välipala ja kahdelta toisille päiväunille.

Jälleen herätys on kahden tunnin kuluttua, eli klo 16. Päiväunien jälkeen syödään toinen soseateria. Ilta kuluukin vauvan kanssa oleskellessa. Joskus käydään kylästelemässä tai kaupassa. Kuuden aikaan syödään hedelmäsosetta tai maitoa/velliä välipalaksi.

Hiukan ennen kahdeksaa aloitamma iltatoimet. Ensin käymme pesulla ja kahdeksan jälkeen syömme iltapuuron. Nukkumaan menemme varttia vaille yhdeksän.

Tämä rytmi muokattiin unikoulussa meidän oman rytmin pohjalta, eli päiväjärjestys on ilman muuta aina perhe kohtainen. Mutta näin vinkiksi... Päivärytmin omaksumisen myotä tietää kelloa katsomalla, mikä lasta nyt kiukuttaa. Se antaa vähitellen varmuutta itselle ja toisaalta turvallisuuden tunnetta lapselle.