Alkuperäinen kirjoittaja Strippaava Savanna:
Me kaikki ollaan niin erilaisia, et sä voi muuta oma lasta, ole onnellinen että hän osaa jo nyt olla huolehtiva, mistä sä tiedät että hän voi huonosti? Jos sä ruvet ajattelemaan niin, niin sitten hän varmasti alkaa voimaan huonosti, kun alkaa ajattelemaan että nyt hän tekee jotain väärin. Me ollaan kaikki niin erilaisia ei kaikki voi kasvaa kirjan mukaan lapsuudessa olla lapsi, teininä olla teini ja aikuisena aikuinen....
Mut vielä, ei mun lapsi huolehdi mistään on hän vaan viisas ja osaa käyttäytyä puhua kun aikuinen, mut ihan sama hänelle mitä kello tai jostain aikuisten asioista
Sen näkee, että hän voi huonosti.
Kun joku asiaa rikkoo sen kovan kuoren, sen kaikkivoipaisuuden, hän on itkuinen ja käyttäytyy kuin 2 vuotias (onhan hän lapsi, jonka lapsuus on jäänyt elämättä) Hän ei tee niitä asioita, koska nauttii niistä, vaan koska hänellä on sisäinen pakko. Kyllähän aikuiset usein puhuu liaallisesta kiltteydestä, puhutaan kiltintytön syndroomasta yms. Se näkyy jo lapsella, sankarilapsi toimii tietyn stereotypian mukaan.
Kyllä siitä alkaa jo olla niin paljon tutkittuakin tietoa, että jos lapsella ei ole lapsuutta ja teini-ikää, vanhempana tulee ongelmia, että niissä asioissa mun ei tarvitse edes perustella sioita omilla kokemuksilla. Esim. Irene Kristeri on kirjoittanut tuosta aiheesta paljon Ja sattumalta nyt elän ympäristössä, jossa moni läheinen on samoihin aikoihin alkanut ratkoa perhesalaisuuksiaan ja nähnyt sen niin hyvin, että me jotka ei olla koskaan oltu lapsia tai teini-ikäisiä ollaan ensin tultu teineiksi siinä 3-kymppisenä ja taannuttu siitä vielä lapsiksi tunne-elämältämme, tarvitsemme jonkun sanomaan mitä tahdomme, tunnemme ja ajttelemma ja pahinta vittuilua joka kohdalle voi osua on se, kun ihminen johon ripustaudumme sanoo "tee niinkun tahdot"
Mä en voi mitään sille, mun kokemusmaailma on se, että jatkuvasti pikkuvanhasti käyttäytyvä lapsi, lapsi joka puhuu kuin aikuinen, ei herätä ihailua vaan surua siitä, että taas yksi lapsi, joka joutuu elämään lapsuuden ja nuoruuden aikuisena ja kun se on silloin paljon vaikeampaa.
Mulla ei ollu lapsena rajoja. Ulospäin kaikki oli hienosti, uskovainen koti jne, piti elää suojattua elämää.
Mutta kun mä osasin sen valehtelun jalon taidon ja vanhemmat pakeni sinisilmäisesti sen uskonsa taakse, niin mähän tein mitä tahdoin, lopulta muutin 16 vuotiaana pois kotoa, pakenin sitä turvattomuutta, kun muohan ei määräilly kukaan. Joo, se oli kivaa. Mutta tänään tiedän, että kyse oli turvattomuuden tunteesta, mulla ei ollu vanhempia jotka sanoi mikä on oikein ja mikä väärin. Muistan esim. 12 vuotiaana lähteneeni pyörällä naapurikuntaan 40 km:n päähän ystävien luo ja kirjotain vaan pöydälle lapun että olen mennyt.Ja se hyväksyttiin! REn mä sitä silloin tajunnu, silloin se oli mun mielestä osoitus just siitä, että mä pärjään, mutta nyt kun olen joutunut käymään elämääni läpi syvältä, tuo on yksi muisto, joka nostaa pintaan turvattomuuden tunteita, kukaan ei pitäny musta huolta vaan asiat meni aina niinkun mä tahdoin.
(Ja muuten kun nämä aikuisetlapset saavat tilaisuuden taas olla lapsia, niin nehän on...10v:t pojat lähti shoppailemaan ja osti tuttipullot. Joo, ulospäin se oli hyvä vitsi, mutta kotona kun ne käpertyy pullojensa kanssa sohvan nurkkaan, sen näkee selväksi taantumaksi)
