Kellään "tunnevammaista" miestä? Kokemuksia?

["vaimo"]

Varmaan lapsuudenkokemuksistaan johtuen mun miehellä on ilmeisesti jonkinlaisia tunne-elämän häiriöitä. Hänellä ei ole empatiakykyä mielestäni ollenkaan, ei esimerkiksi osaa lohduttaa jos minulla on paha mieli. Minun pitäisi ottaa kädestä kiinni, ohjata se olkapäälleni ja käskeä sanomaan jotain lohduttavaa, jos kaipaisin tukea. Eikä se siltikään oikein ymmärtäisi mitä ja miksi sen pitäisi tehdä. Ja meillä ei ole oikein ollenkaan hellyyttä tai mitään mitä voisi sanoa rakkaudeksi, kaikki on kovin arkista ja lapsikeskeistä. Joudun lisäksi vähän varomaan tekemisiäni ja sanomisiani, mies on niin arvaamaton ja äkkipikainen, ja minä taas herkän ja rauhallisen puoleinen.

Ollaan oltu vuosikausia naimisissa ja nyt aletaan olla eron partaalla, kun en enää jaksa tätä tunteettomuutta. Ja kuten arvelinkin, miehen mielestä ero ei edes tuntuisi pahalta - no miten se voisi tuntua pahalta, kun ei koskaan ole tunnetasolla mitenkään sitoutunut tähän juttuun?

Onko kellään kokemuksia samantyyppisestä tilanteesta? Oletteko pystyneet opettamaan aikuiselle miehelle tunne-elämän asioita niin, että olette saaneet avioliittonne jotenkin tyydyttäväksi?

 

["huokaus"]

Mun on ihan pakko kysyä, että mihin alunperin miehessäsi rakastuit? Miksi menit hänen kanssaan naimisiin ja teit lapsia? Sun kertomuksestasi voi päätellä, että miehesi on ollut tuommoinen aina, joten en voi ymmärtää että aloit suhteeseen miehen kanssa jonka käytöstä et hyväksy.
Ja vastauksena sun kysymykseen, ei, aikuista ihmistä ei voi "opettaa" käyttäytymään toisin kuin hän itse haluaa.

 

[Karju]

Oletpas pitkälle jaksanu tossa suhteessa. Varmaan sulla oli joku hyvä syy aikoinaan mennä naimisiin tollasen kanssa? Mites miehes, osoittaako tunteita lastaan kohtaan?

 

[....]

miten se miehes luonne ei oo sua aiemmin häirinnyt...

 

[Miksi ero]

Teillä on kuitenkin lapsi joka tarvitsee perheen, kyse ei kuitenkaan ole pettämisestä tai väkivaltaisuudesta ym. Miestäsi tuskin voit alkaa opettamaan, itseäsi voit muuttaa.

 

["jjj"]

Voi jestas mitä vastauksia täällä taas katkerat ämmät kirjoittelee...

 

["Vaimo"]

Meillä oli se klassinen tarina, että oli vähän hankala nuoruus, masennusta ja muuta, ja tein vähän hätiköityjä päätöksiä nuoruudessani. Siksi meistä tuli pari. Ja minä olen kyllä aina tykännyt miehestäni, mutta sille olisi kiva saada jotain vastakaikuakin. Kyse ei nyt kuitenkaan ole siitä, mistä tähän on tultu, vaan siitä, mitä tulevaisuudessa. Tahtoisin jatkaa avioliittoa, mutta en oikein tiedä, miten se onnistuisi. Ihan kaikesta rakkaudesta, hellyydestä, läheisyydestä, seksistä, keskustelusta ja kumppanuudesta en ole valmis luopumaan lopuksi ikääni, jotain pitäisi saada jos meinataan jatkaa.

Lapsia kohtaan mies osoittaa jonkin verran tunteita, on ehkä enemmän kaverillinen kuin isällinen heitä kohtaan. Pinna ei ole pitkä, joten minä joudun hoitamaan haasteelliset tilanteet, mutta kyllä hän nykyään on lasten arjessa mukana.

 

["huokaus"]

[QUOTE="jjj";23431060]Voi jestas mitä vastauksia täällä taas katkerat ämmät kirjoittelee...[/QUOTE]

Ai katkerat ämmät?
Mitähän tuohon sitten pitäisi vastata?? Että voivoi, onpa kauheaa, ap raukka. Ja alkaa kertomaan ohjeita, miten aikuisen ihmisen voi kouluttaa toisenlaiseksi?! Ne ohjeet mäkin tahtoisin kuulla, joten anna tulla kun tunnut asiasta tietävän.

 

[Karju]

[QUOTE="jjj";23431060]Voi jestas mitä vastauksia täällä taas katkerat ämmät kirjoittelee...[/QUOTE]

Vaikken itseäni tuohon kategoriaan laskekaan, niin miksi miehestä aina pitää hakea syyllistä ongelmiin? Minusta naisenkin pitäs katsoa peiliin, varsinkin tollasissa tapauksissa, et kun on alunperinkin suostunut tollaseen suhteeseen lähtemään.

 

["vaimo"]

Teillä on kuitenkin lapsi joka tarvitsee perheen, kyse ei kuitenkaan ole pettämisestä tai väkivaltaisuudesta ym. Miestäsi tuskin voit alkaa opettamaan, itseäsi voit muuttaa.

Siihen olen pyrkinytkin tämän ensimmäisen reilun vuosikymmenen. Olen ihan hirveästi yrittänyt opetella olemaan ilman kosketusta, seksiä, hellyyttä, myötätuntoa, rakkautta, keskustelua ja kaikkea muuta sellaista, mutta sillä oli sellaiset seuraukset, että pääni prakasi oikein kunnolla. Nyt pitäisi löytää kompromissi, jossa mieskin tulisi pari askelta vastaan eikä vain minun tarvitsisi muuttua ja luopua kaikesta.

Lievää väkivaltaa meillä on ollutkin, riitatilanteissa mies aina käyttäytyy uhkaavasti (heiluu nyrkin tai vaikka jääkiekkomailan kanssa, mutta ei yleensä satuta siltikään), mutta se on viime vuosina vähentynyt selvästi.

 

[...]

[QUOTE="vaimo";23431083]Siihen olen pyrkinytkin tämän ensimmäisen reilun vuosikymmenen. Olen ihan hirveästi yrittänyt opetella olemaan ilman kosketusta, seksiä, hellyyttä, myötätuntoa, rakkautta, keskustelua ja kaikkea muuta sellaista, mutta sillä oli sellaiset seuraukset, että pääni prakasi oikein kunnolla. Nyt pitäisi löytää kompromissi, jossa mieskin tulisi pari askelta vastaan eikä vain minun tarvitsisi muuttua ja luopua kaikesta.

Lievää väkivaltaa meillä on ollutkin, riitatilanteissa mies aina käyttäytyy uhkaavasti (heiluu nyrkin tai vaikka jääkiekkomailan kanssa, mutta ei yleensä satuta siltikään), mutta se on viime vuosina vähentynyt selvästi.[/QUOTE]

parisuhdeterapia?

 

["vaimo"]

parisuhdeterapia?

Olen ehdottanut, mies ei suostu lähtemään. Saattaa olla, että menen sinne yksin.

 

["joopa"]

Jos miestäsi jotenkin ahdistaa nyt se, että hänellä on lapsia ja haluaisi niille kumminkin hyvän lapsuuden? Onko koskaan puhunut omasta lapsuudestaan kellekkään?

 

["vaimo"]

[QUOTE="joopa";23431094]Jos miestäsi jotenkin ahdistaa nyt se, että hänellä on lapsia ja haluaisi niille kumminkin hyvän lapsuuden? Onko koskaan puhunut omasta lapsuudestaan kellekkään?[/QUOTE]

Joskus lapsena on jonkun verran ollut tekemisissä psykologien tai muiden ammattilaisten kanssa, en tiedä sen tarkemmin, koska mies ei halua puhua näistä. Ja ihan takuulla ahdistaa, mielestäni mies tarvitsisi ammattiapua, mutta omasta mielestään hän ei tarvitse.

 

[....]

[QUOTE="vaimo";23431093]Olen ehdottanut, mies ei suostu lähtemään. Saattaa olla, että menen sinne yksin.[/QUOTE]

kannattaa mennä.

 

[saiiis]

Oma mieheni on jossain määrin tunnevammainen, mutta ongelma ei ilmeisesti ole läheskään noin paha kuin miehelläsi. Mutta ongelmana on juuri tuo, että mieheltäni tuntuu puuttuvan täysin empatiakyky ja kyky samaistua toisten tunteisiin. Esim. jos olen surullinen, niin hän ei oikein osaa lohduttaa mitenkään, ei sanoa mitään yms. vaan jotenkin vain lukkiutuu siinä tilanteessa ihan hiljaiseksi.
Kaiken kaikkiaan mies on varsin tasainen, eikä nyt mitään suuria tunteista ilmaise muutenkaan. Lapsista huolehtii todella hyvin ja osoittaa kyllä hellyyttä heille ja myös minulle, esim. pitää joskus kädestä, mutta ei meillä kyllä mitään yltiöpäisiä rakkaudentunnustukia esim. ole koskaan miehen puolelta esitetty.

Itse olen jossain määrin sopeutunut tilanteeseen ja oppinut hyväksymään sen, että se nyt vain kuuluu mieheni persoonallisuuteen, mutta aika ajoin tuo aina alkaa vaivaamaan.

 

[Karju]

[QUOTE="vaimo";23431083]
Lievää väkivaltaa meillä on ollutkin, riitatilanteissa mies aina käyttäytyy uhkaavasti (heiluu nyrkin tai vaikka jääkiekkomailan kanssa, mutta ei yleensä satuta siltikään), mutta se on viime vuosina vähentynyt selvästi.[/QUOTE]

Voi herranen aika! Mikä teitä naisia oikein vaivaa? Selvää väkivallan uhkaa ollu esillä vaikka kuinka kauan ja sä vaan olet tollasen miehen kanssa. HUH HUH

Oliko uhkailua jo ennen lapsen syntymää? Arvaan, että oli.

 

["jjj"]

[QUOTE="huokaus";23431064]Ai katkerat ämmät?
Mitähän tuohon sitten pitäisi vastata?? Että voivoi, onpa kauheaa, ap raukka. Ja alkaa kertomaan ohjeita, miten aikuisen ihmisen voi kouluttaa toisenlaiseksi?! Ne ohjeet mäkin tahtoisin kuulla, joten anna tulla kun tunnut asiasta tietävän.[/QUOTE]

Tiedän ainakin sen, että ei toista ihmistä täysin tunne, kun häneen rakastuu ja hänen kanssaan esim. perheen perustaa. Vaikka olisi vuoden kaksi tuntenut ihmisen, niin ei se mitään takaa. Ihmiset muuttuvat, tilanteet muuttuvat ja ihmisistä paljastuu uusia puolia, kun heidät oppii paremmin tuntemaan.

Naurettavaa tuollainen "miksi sitten otit tuollaisen miehen" valitus, joka juontaa todellakin vain omasta katkeruudesta.

 

["vaimo"]

Itse olen jossain määrin sopeutunut tilanteeseen ja oppinut hyväksymään sen, että se nyt vain kuuluu mieheni persoonallisuuteen, mutta aika ajoin tuo aina alkaa vaivaamaan.

Kiva kuulla "kohtalotoverista"! Kertoisitko jotain lisää? Onko teillä esimerkiksi seksielämää? Miten mies suhtautuu, jos vaikka itket? Meillä se tuntuu herättävän aggressioita, samoin kuin se jos olen hieman masentunut ja siksi hiljainen ja sulkeutunut. Pitäisi osata aina olla iloinen ja puhelias, mutta se on melankolisella luonteenlaadullani hankalaa. Miten mies teillä suhtautuu lasten kiukkukohtauksiin yms, kestääkö hermot ja ymmärtääkö mistä ne johtuvat?

 

[Karju]

[QUOTE="vaimo";23431106]Joskus lapsena on jonkun verran ollut tekemisissä psykologien tai muiden ammattilaisten kanssa, en tiedä sen tarkemmin, koska mies ei halua puhua näistä. Ja ihan takuulla ahdistaa, mielestäni mies tarvitsisi ammattiapua, mutta omasta mielestään hän ei tarvitse.[/QUOTE]

Jos näin on, että miehes ei halua ammattiapua, niin et voi tehdä asian eteen mitään. Parisuhdeterapiaankin on turha yksin lähteä, ei terapeutti voi pelkästään sun näkökulmasta teitä auttaa.

 

["jjj"]

Vaikken itseäni tuohon kategoriaan laskekaan, niin miksi miehestä aina pitää hakea syyllistä ongelmiin? Minusta naisenkin pitäs katsoa peiliin, varsinkin tollasissa tapauksissa, et kun on alunperinkin suostunut tollaseen suhteeseen lähtemään.

Onko se nyt siis mielestäsi täysi mahdottomuus, että syy voisi joskus olla ihan vain pelkästään siinä miehessä?

 

["vaimo"]

Voi herranen aika! Mikä teitä naisia oikein vaivaa? Selvää väkivallan uhkaa ollu esillä vaikka kuinka kauan ja sä vaan olet tollasen miehen kanssa. HUH HUH

Oliko uhkailua jo ennen lapsen syntymää? Arvaan, että oli.

Kyllä oli, ja omista ongelmistani johtuen jäin siitä huolimatta suhteeseen. Nyt kun olen itse voimaantunut, en enää tietenkään hyväksy minkäänlaista väkivaltaa. Uhkailua tosin on, mutta siinähän uhkailee. Jos käy käsiksi, näytän ovea samantien.

 

[Karju]

[QUOTE="jjj";23431151]Onko se nyt siis mielestäsi täysi mahdottomuus, että syy voisi joskus olla ihan vain pelkästään siinä miehessä?[/QUOTE]

Ei.

 

["hmmm"]

Miehelläni oli todella rankka lapsuus ja seuraukset ovat näkyneet liitossamme. Miehen on vaikea puhua tunteistaan, ei osaa näyttää välittävänsä esim halaamalla tms.
Olen ottanut asian mieheni kanssa puheeksi. Sanonut suoraan, että olen sellainen ihminen, joka tarvii kosketusta ja hellyyttä muulloinkin kuin toisen tahtoessa seksiä. En ole puhunut syyllistävään sävyyn, kertonut ainoastaan, mitä minä tarvitsisin, jotta tiedän toisen välittävän ja jotta minulla olisi hyvä olla. Olen kertonut miehelleni, että tiedän hänen käytöksensä johtuvan jostain menneisyyden tapahtumista ja "pakottanut" mieheni kertomaan minulle asioista. Jonkin aikaa vei, että mieheni pystyi kertomaan kaikista rankimmat asiat lapsuudestaan, mutta sieltä löytyi selitys tähän "tunteettomuuteen."
Vähitellen hän on alkanut luottamaan siihen, että minä en häntä hylkää, vaikka hän näyttääkin itsestään myös herkän ja haavoittuvan puolen.
Nykyisin meillä mies tulee jo itse halaamaan tai pyytää kainaloonsa ja tekee pieniä tekoja, joista huomaan hänen välittävän..

 

[saiiis]

[QUOTE="vaimo";23431148]Kiva kuulla "kohtalotoverista"! Kertoisitko jotain lisää? Onko teillä esimerkiksi seksielämää? Miten mies suhtautuu, jos vaikka itket? Meillä se tuntuu herättävän aggressioita, samoin kuin se jos olen hieman masentunut ja siksi hiljainen ja sulkeutunut. Pitäisi osata aina olla iloinen ja puhelias, mutta se on melankolisella luonteenlaadullani hankalaa. Miten mies teillä suhtautuu lasten kiukkukohtauksiin yms, kestääkö hermot ja ymmärtääkö mistä ne johtuvat?[/QUOTE]

Meillä mies pikemminkin menee täysin hiljaiseksi ja sulkeutuu itsekin, jos esim. itken. Ei siis esim. edes kysy, miksi itken, mikä on hätänä tms. vaan on vain hiljaa.
Jos taas joku asia vaivaa ja olen tavallista hiljaisempi enkä puhu mitään, niin usein tuntuu, että ei mieheni edes tajua sitä, vaikka koko iltana en olisi sanonut sanaakaan. Jos yritän jostain ongelmasta puhua, niin yleensä asia kääntyy siihen, että hän kokee, että ongelma on hänen syytään ja jotenkin hän alkaa sitten miettimään, mitä hän on tehnyt väärin yms. sen sijaan että käsiteltäisiin itse sitä ongelmaa ja sitä, miten se voitaisiin korjata.

Seksiä meillä on todella harvoin, mikä ehkä onkin suurin ongelmamme tällä hetkellä, ainakin itselleni.