Kenellä on isovanhemmat apuna lastenhoidossa?

["Tiia"]

Eipä noista ole avuksi. Anoppi on jo oikeasti vanha ja sairas joten ei hän jaksa ja matkaakin on paljon.
Oma äitini asuu 100km päässä ja ilmoitti jo aikoinaan kun odotin että itsepä kakarasi hoidat ja niin olen hoitanut.
Ukit molemmin puolin kuolleet
Joten ainoat isovanhemmat tässä jolloin apuja ei tule
Oman äitini asenteesta myös sekin kertonee paljon ettei hän voi tajuta kun hänen ystävän tytär sai nyt esikoisen ja tämä lapsenlapsi on miltei joka viikonloppu tällä mummolla yöhoidossa ja kuinka mummolassa on häkkisängystä lähtien kaikki vauvanhoito välineet,
kuulemma älytöntä ja sairasta ja eikö vähän alle 30v äiti nyt osaa oman äpäränsä hoitaa (ihan näillä sanoin)
Saatikka se että tämä lapsenlapsi on vielä kovin rakaskin tälle äitini ystävälle eli mummolle.
Itse katkaisen puhelun yleensä siinä vaiheessa kun hän alkaa vähän vihjaamaankin tästä ystävättärensä lapsenlapsesta,
ei vaan jaksa.
Ensimmäisen kerran kuuntelin tuon minun äitini vuodatuksen alusta loppuun kuinka ystävänsä perui ettei nyt tule kylään ja ei pääse johonkin mihin oli sopineet menevänsä koska hänen lapsenlapsi tulee hoitoon jne ne haukkumiset siihen päälle kuinka hän ei ymmärrä että jonkunkakaran takia ei voida mennä ja eihän se enään hänen vaavansa ole.
Kerroin että minusta tuo kuullostaa aivan normaalilta äiti tytär mummo suhteelta mutta mitäpä sinä siitä tietämään kun aina itsekkäästi ajattelet itseäsi.

Mutta äitini nyt onkin aika narsistinen luonne, saa muut heti puhuttua puolelleen ja puhuu muista paskaa minkä kerkeää kun selän kääntää
Eli sanomattakin selvää etten juuri yhteyksiä viitsi äitiini pitää.

 

[fortunate]

Mun vanhemmat asuu kaukana kaukana, mutta auttavat niin rahallisesti kuin ajallisestikin, jos tarve on.
Arkisissa asioissa ei tietenkään mitään apua ole, enkä oikeastaan kaipaakaan, mutta voin luottaa siihen, että jos tulee jokin "tilanne", niin joku sukulainen/läheinen vaikka lentää tänne hoitamaan lastani.

Toisen puolen isovanhemmat asuu lähellä, mutta heidän kanssaan se oleminen ei ole niin luontevaa.
Tarjoavat kyllä apua, mutta minulla on jostain syystä aika suuri kynnys pyytää.
Enkä mä oikeastaan kaipaakaan apua juuri ikinä.

 

[.....]

Mieheni vanhemmat ovat eläkkeellä ja vaikka he asuvat satojen kilometrien päässä, saamme silti heiltä silloin tällöin lastenhoitoapua, kun me molemmat olemme kiinni töissä tai opinnoissa. Noin kerran kuussa keskimäärin. Meillä käy kyllä palkattu hoitajakin, mutta appivanhemmat itse aina välillä tarjoutuvat tulemaan avuksi. Välillä minua ihan hirvittää, koska anoppi on jo vähän huonokuntoinen ja meidän lapset ei todellakaan ole rauhallisimmasta päästä... Mutta enpä tietenkään voi tai halua heitä kieltääkään tulemasta.

Omat vanhempanikin asuvat satojen kilometrien päässä ja he ovat vielä työelämässä. Tapaamme toki koko perheen voimin useita kertoja vuodessa ja lapsilla on heihinkin erittäin hyvät välit. Hekin odottavat kovasti eläkkeelle jäämistä, jotta pääsevät vielä enemmän osallistumaan lapsenlastensa elämään. Onhan se kaikkien elämää rikastuttava asia, että lapsilla ja isovanhemmilla on jonkinlainen suhde. Eikä se siis vaadi jatkuvaa näkemistäkään. Kyllä se suhde pysyy ja kehittyy, kun ollaan puhelimitse yhteydessä, kun katsellaan kuvia ja muistellaan tapahtuneita asioita jne.

Vaikka meillä on asiat näinkin hyvin, välillä salaa kadehdin veljeäni ja hänen vaimoaan, jotka asuvat vanhempieni kanssa samalla paikkakunnalla. He vievät lapsensa aika useinkin vanhemmilleni yökylään, kuukaisittain ainakin, ja lähtevät itse "treffeille". Sellaista minäkin välillä kaipaisin. Lapsemme eivät vielä ole koskaan olleet kenelläkään yökylässä eli me emme ole olleet mieheni kanssa kahden yhtään yötä viiteen vuoteen. Mutta aikansa kutakin, senkin aika tulee vielä.