Kenelle uskoudutte..

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Racked
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti

Racked

Uusi jäsen
19.03.2013
3
0
1
Eli siis kenelle uskoudutte ja avaudutte elämäänne koskevista asioista, jos omaa puolisoa ei
lueta nyt mukaan?
Miksi juuri hän tai he?
Ja tuntuuko että kyseessä on oikea henkilö vai kaipaisitko asiaan muutosta?

Oma tilanteeni on lähinnä se että ns.tukiverkostoni eli lähellä olevat henkilöt ovat henkiselle
minälleni lähes pahasta. Olen kotiäiti, odotan toista lastani ja tukeni koostuu narsistisesta
äidistä ( joka osaa sen valitettavasti piilottaa välillä ja joka "iskun" jälkeen mietin että taas
menin helppoon ) ja anopista, jolla on hyvin vahva ja itsepäinen tyyli kouluttaa minusta
kaltaistaan. Olemme aikalailla yö ja päivä lähes joka asiassa. Miksi sitten juttelen heille
ja koetan hakea turvaa ja hyväksyntää? Ei hajuakaan. Itse en heihin kyllä yhteyttä ota,
mutta heidän soittaessaan tai tavatessamme juttelen ummet ja lammet.
Hyviä,huippu ystäviä on useampikin! Tämä toinen raskaus vain on vienyt voimat
niin totaalisesti (ensin fyysisestija nyt myös
henkisesti) että puhelimeen tarttuminenkin tuntuu pelottavan haastavalta.
Taidan olla eristäytynyt, huoh.

Enpäs tiiä ymmärsikö kukaan mitä yritin tiedustella mutta jos elämässäsi on tai on ollut
vastaavia juttuja niin kuulisin mielelläni. Onko mulla vielä toivoa :D
 
Mulla vähän vastaava tilanne, oman äidin ja anopin kanssa juttelemisesta tulee lähinnä vaan paha mieli ja ystäviin ei vain meinaa jaksaa pitää yhtettä. Soittaminen on mulle aina ollut jotenkin vaikeaa ja sit taas muuten en meinaa jaksaa tapaamisia kun he haluavat ottaa aina pienet lapset mukaan... Itse oon sanonut kavereille (joita mulla on oikeastaan vain kaksi, olen muuttanut tänne kaukaa enkä ole vielä löytänyt enempää...) että haluan kyllä pitää yhteyttä mutta mun on vaikea saada sitä aikaiseksi, niin onneksi ovat sitten olleet aktiivisempia eivätkä odota että esimerkiksi mä tekisin aina "vuorollani" aloitteen :)
 
Palstalle. Mulla ei ole ketään muuta.
Vaikka paskaahan sitä niskaan saa netissäkin, joten ei varmaan kannattaisi.
Mulle on kyllä aina riittänyt ystäväksi se pelkkä puolisokin, mutta enää ei ole sellaistakaan.
 
Äitisi ilmeisesti maanittelee sinua uskoutumaan kokeakseen itsensä hyväksi äidiksi, vaikka ei tukea osaakaan, ja ärsyyntyy heikkoudesta? Kun olet kasvanut miellyttämään tuollaista ihmistä, siitä on oikeasti vaikea päästä eroon, ja raskaana olet vielä höyrytetyssä tilassa ja helpompi höynäyttää.

Se tuen ja hyväksynnän hakeminen on ollut elinehto pienelle lapselle. Vanhemman arvaamattomuutta on pitänyt ennakoida kaikin mahdollisin tavoin. Aina kun vanhempi on pelottava, sinussa käynnistyy vanha pelko, ja eloonjäämisohjelma käynnistyy myös. Yrität lähestyä tarjoamalla parastasi. Minulle käy noin myös äitini kanssa osittain, siitä tiedän.

Voisitko jotenkin kouluttaa itseäsi vaikka niiden ystävien kanssa, he esittävät äitiä ja anoppia ja sinä alat muuttaa käytöskuviotasi psykodraaman keinoin? Voisiko olla, että sinua uuvuttaa raskauden lisäksi nimenomaan tämä tilanne, joka uuvuttaisi sinua muutenkin, mutta nyt raskaus vie energiasi sen verran tehokkaasti, että huomaat itse että joku imee energiasi ja se on pois ystävyyssuhteistasi? Eli asia vaatisi korjausliikettä myös raskauden jälkeen?
 
En kenellekään. En luota keneenkään niin paljoa että lähtisin purkamaan omia asioitani. Jossain vaiheessa omat asiat isketään kumminkin vasten kasvoja joltain ihan muulta taholta kuin kenelle on ne kertonut.

Ja ei, mulla ei ole yhtään ahdistavaa. Päinvastoin. Ja mulla on myös ystäviä mutta en silti halua levitellä omia juttujani.
 
En mäkään uskoudu kellekään. Itsekseni pyörittelen asioita mielessäni. En tosin uskoudu edes miehelle, luulen ettei se jaksaisi kuunnella tai ei se ainakaan osaisi auttaa tai tukea.
 
Minulla on eräs todella rasittava energiavaras sukulaisena. Hän aina "oksentaa" ongelmansa ja pelkonsa minuun. Hän kirjoittaa pitkiä viestejä kun menee jokin asia huonosti elämässään. Todella uuvuttavaa, pitäisitte vaan ongelmanne omana tietonanne tai menkää puhumaan psykologille.
 
Miehelleni kaikkein mieluiten, tai sitten kirjoittamalla pöytälaatikkoon. Minulla on ystäviä, joita pidän läheisinä ja heille puhun jotain (siis enemmän kuin muille) mutta en kaikkea. En vaan pysty luottamaan.
 
Äitini on lähin uskottuni, mutta puhun joistain asioista myös kamuille, eri asioita eri henkilöille.

Jaa miksi? Noh, äiti on äitini ja tuntee minut, sekä on muutenkin pääpiirteittäin hieno ihminen.
Kamut taas on jokainen tavallaan hyviä tyyppejä, joiden kanssa natsaa.
Ei mulla ole mitään syytä olla luottamatta läheisiini, vaikka minulle itselle jotkin asiat ovatkin vaikeita ulostaa.
 
Isälle ja ystäville. Äidille en puhu enää mitään mitä en halua muidekin tietävän kun se kertoo eteenpäin kaiken, juoruilunhalu voittaa uskollisuuden omaa tytärtä kohtaan sillä naisella...
 
Niin ja muutosta toivoisin siinä mielessä, että ois ihana taas saada joku sielunkumppani.
Nykyään ei siis sellaista täydellistä uskottua ole.

Joskus minulla oli (ainakin aika lähelle) sielunkumppani ja toivonkin, että saisin vielä joskus olla hänen ystävänsä.
 
Miehelleni kerron aivan kaiken.
Läheisin ystäväni on miehen sisko, hälle kerron 99% asioista. Me olimme parhaat ystävät ennen kuin tunsin mieheni kanssa.
Sitten on pari muuta läheistä ystävää joille voin kertoa paljon asioita, omalle suvulle en todellakaan kerro kaikkea. Sukuni on sellainen että kun selkänsä kääntää niin helposti siihen puukko ilmestyy.
 

Yhteistyössä