H
Hölmö nainen
Vieras
Ahistaa niin pirusti, kun tiedän, että minun täytyy lopettaa suhde rakastamani miehen kanssa, vaikka en tahtoisi tehdä sitä.. Miten ihmeessä pystyn irroitautumaan, luopumaan toivosta ja päästämään irti?
Meillä on yhdessä ollessamme periaatteessa kaikki hyvin; viihdymme, nauramme, rakastelemme ja kaikki on ihanaa. Mutta.. Hän on jotenkin raivostuttava vätys meidän suhdettamme kohtaan. Olen kyllä aina tervetullut hänen kotiinsa viettämään iltaa ja yötä, mutta hän ei laita tikkuakaan ristiin suhteemme eteen. Jos minä en ehdota tapaamista tai pidä yhteyttä, välillämme ei tapahdu mitään, mies ei enää kuukausiin ole itse soittanut ja pyytänyt luokseen. Mutta sitten jos minä soitan ja ehdotan tapaamista, hän kyllä haluaa tavata ja meillä on taas ihanaa.. Mutta jotenkin tympii olla aina se aloitteen tekijä. Jos hän olisi todella kiinnostunut, hän kyllä voisi itsekin soitella minulle. Mutta ei... Haluaako hän erota? Miksi hän silti toivottaa minut tervetulleeksi aina kun ehdotan tapaamista? Ikään kuin olisin hänelle täysin yhdentekevä; ei hän minua luokseen erityisesti näytä kaipaavan, kun ei perään soittele, mutta ei häntä erityisemmin haittaakaan, jos tulen hän luokseen. Mutta kun minä en halua olla suhteessa, jossa minun läsnäoloni on jollekin ok, haluan, että hän HALUAA olla kanssani ja kun niin ei ilmeisesti ole, haluaisin päättää koko suhteen.
Mutta tässä onkin se vaikeus, kun rakastan häntä kamalasti ja kun ikävä kasvaa suureksi, on niin helppoa sortua soittamaan ja ehdottamaan tapaamista, kun tiedän, että hän suostuu ja saan taas ihanan illan ja yön hänen kainalossaan. Haluan erota, mutta ikävä vie usein voiton...
En tiedä, voiko tähän kukaan ulkopuolinen mitään neuvoa antaa, mutta kertokaa ihmeessä, jos jotain fiksua keksitte!
Meillä on yhdessä ollessamme periaatteessa kaikki hyvin; viihdymme, nauramme, rakastelemme ja kaikki on ihanaa. Mutta.. Hän on jotenkin raivostuttava vätys meidän suhdettamme kohtaan. Olen kyllä aina tervetullut hänen kotiinsa viettämään iltaa ja yötä, mutta hän ei laita tikkuakaan ristiin suhteemme eteen. Jos minä en ehdota tapaamista tai pidä yhteyttä, välillämme ei tapahdu mitään, mies ei enää kuukausiin ole itse soittanut ja pyytänyt luokseen. Mutta sitten jos minä soitan ja ehdotan tapaamista, hän kyllä haluaa tavata ja meillä on taas ihanaa.. Mutta jotenkin tympii olla aina se aloitteen tekijä. Jos hän olisi todella kiinnostunut, hän kyllä voisi itsekin soitella minulle. Mutta ei... Haluaako hän erota? Miksi hän silti toivottaa minut tervetulleeksi aina kun ehdotan tapaamista? Ikään kuin olisin hänelle täysin yhdentekevä; ei hän minua luokseen erityisesti näytä kaipaavan, kun ei perään soittele, mutta ei häntä erityisemmin haittaakaan, jos tulen hän luokseen. Mutta kun minä en halua olla suhteessa, jossa minun läsnäoloni on jollekin ok, haluan, että hän HALUAA olla kanssani ja kun niin ei ilmeisesti ole, haluaisin päättää koko suhteen.
Mutta tässä onkin se vaikeus, kun rakastan häntä kamalasti ja kun ikävä kasvaa suureksi, on niin helppoa sortua soittamaan ja ehdottamaan tapaamista, kun tiedän, että hän suostuu ja saan taas ihanan illan ja yön hänen kainalossaan. Haluan erota, mutta ikävä vie usein voiton...
En tiedä, voiko tähän kukaan ulkopuolinen mitään neuvoa antaa, mutta kertokaa ihmeessä, jos jotain fiksua keksitte!