O
onnellinen
Vieras
13 lokakuuta 2009 oli elämäni kamalin aamu. Raskausoireet olivat tulleet jo jonkin aikaa. Tuona aamuna klo. 07.30 tein raskaustestin. En uskonut näkemääni, eihän tämä voinut olla totta! Pyysin miestäni katsomaan ja hän puki tunteeni sanoiksi: "voi perrrrr.." Tuo oli tunne joka minunkin sisälläni vallitsi. Esikoinen oli vasta 4kk. Olimme käyttäneet ehkäisyä, mutta lapsi oli "sitkeä sissi" miehen sanoin.
Mies lähti töihin ja minä jäin kotiin esikoisemme kanssa. Illalla miehen tultua töistä keskustelimme sekaisin tuntein. Mies oli ehdottomasti sitä mieltä, että pidämme lapsen. Minusta taas tuntui, että keskeytys olisi parempi vaihtoehto.
Miten rakkaus riittäisi molemmille lapsille ja vielä miehelle lisäksi? Miten parisuhteen kävisi? Miten selviäisin kahden pienen kanssa kotona, miehen ollessa viikkoja työmatkalla? Mitä jos mies ei enään jaksaisi ja jäisin yksinhuoltajaksi? Mitä jos väsyn liikaa?
Monet kysymykset risteilivät päässä.
Lopulta tulimme päätökseen, joka oli minun mielestäni kaikkein paras. Uskon että mieheni eli silloin elämänsä kauheinta aikaa, antaa pois rakas lapsi joka pääsi jopa ehkäisyn läpi. Varasin kuitenkin ajan keskeytykseen. Saimme sen muutaman viikon päähän.
Vihdoin tuli se aamu, jolloin oli keskeytyksen aika. Veimme esikoisen mummulaan ja ajoimme autolla sairaalaan.
Kesken automatkan tunsin vauvan ensimmäiset potkut. Tuntui kuin elämäni olisi pysähtynyt, veisin elämän lapselta, joka todella tahtoi maailmaan.
Oli pimeä aamu, olimme ajaneet koko matkan puhumatta mitään. Kerroin miehelle mitä tunsin, mies herkistyi ja pysäytti auton. Itkimme molemmat ja päätimme, että annamme lapselle mahdollisuuden tulla. Olimme tien varressa, pimeässä autossa. Monet kymmenet autoilijat ajoivat ohitsemme.
Oli kaunista, joskus lapsemmekin voisi nähdä tämän kaiken. Käännyimme ajelemaan kohti kotia, ennenkuin hakisimme esikoisen pois mummulasta.
RAKAS LAPSEMME SAI MAHDOLLISUUDEN ELÄMÄÄN! <3
Se helpotuksen tunne, jonka koin oli niin ihana. Meistä tulisi jälleen vanhemmat. Rakkaus valtasi sydämeni - perheeni on elämäni suola <3
ps. mietimme raskaudenkeskeytystä pitkään, ennenkuin päädyimme siihen, että lapsi ei saa tulla. Voitte uskoa että monet riidat, kyyneleet ja huudot oli tuona aikana koettu. Nyt kun mietin, ajattelen että elämästämme olisi jäänyt jotain puuttumaan jos lapsi ei olisi saanut tulla. Olisinko enään koskaan ollut onnellinen? Nyt tiedän siihen vastauksen: Elän tällä hetkellä elämäni parhaita hetkiä yhdessä rakkaideni kanssa.
toivottavasti edes joku jaksoi tämän lukea!
Mies lähti töihin ja minä jäin kotiin esikoisemme kanssa. Illalla miehen tultua töistä keskustelimme sekaisin tuntein. Mies oli ehdottomasti sitä mieltä, että pidämme lapsen. Minusta taas tuntui, että keskeytys olisi parempi vaihtoehto.
Miten rakkaus riittäisi molemmille lapsille ja vielä miehelle lisäksi? Miten parisuhteen kävisi? Miten selviäisin kahden pienen kanssa kotona, miehen ollessa viikkoja työmatkalla? Mitä jos mies ei enään jaksaisi ja jäisin yksinhuoltajaksi? Mitä jos väsyn liikaa?
Monet kysymykset risteilivät päässä.
Lopulta tulimme päätökseen, joka oli minun mielestäni kaikkein paras. Uskon että mieheni eli silloin elämänsä kauheinta aikaa, antaa pois rakas lapsi joka pääsi jopa ehkäisyn läpi. Varasin kuitenkin ajan keskeytykseen. Saimme sen muutaman viikon päähän.
Vihdoin tuli se aamu, jolloin oli keskeytyksen aika. Veimme esikoisen mummulaan ja ajoimme autolla sairaalaan.
Kesken automatkan tunsin vauvan ensimmäiset potkut. Tuntui kuin elämäni olisi pysähtynyt, veisin elämän lapselta, joka todella tahtoi maailmaan.
Oli pimeä aamu, olimme ajaneet koko matkan puhumatta mitään. Kerroin miehelle mitä tunsin, mies herkistyi ja pysäytti auton. Itkimme molemmat ja päätimme, että annamme lapselle mahdollisuuden tulla. Olimme tien varressa, pimeässä autossa. Monet kymmenet autoilijat ajoivat ohitsemme.
Oli kaunista, joskus lapsemmekin voisi nähdä tämän kaiken. Käännyimme ajelemaan kohti kotia, ennenkuin hakisimme esikoisen pois mummulasta.
RAKAS LAPSEMME SAI MAHDOLLISUUDEN ELÄMÄÄN! <3
Se helpotuksen tunne, jonka koin oli niin ihana. Meistä tulisi jälleen vanhemmat. Rakkaus valtasi sydämeni - perheeni on elämäni suola <3
ps. mietimme raskaudenkeskeytystä pitkään, ennenkuin päädyimme siihen, että lapsi ei saa tulla. Voitte uskoa että monet riidat, kyyneleet ja huudot oli tuona aikana koettu. Nyt kun mietin, ajattelen että elämästämme olisi jäänyt jotain puuttumaan jos lapsi ei olisi saanut tulla. Olisinko enään koskaan ollut onnellinen? Nyt tiedän siihen vastauksen: Elän tällä hetkellä elämäni parhaita hetkiä yhdessä rakkaideni kanssa.
toivottavasti edes joku jaksoi tämän lukea!
) Olisi varmaan pitänyt jättää kirjoittamatta. Miksi mä valehtelisin tällaisella asialla? Ei tulisi mieleenkään.
