Uoh.
Tuntuu että olen aivan loppu, enkä tiedä minne purkautua. Hirveä surumieli, ja tuntuu että kukaan ei ymmärrä! Tai ainakaan oma poikaystävä. Lopetin pillereiden syömisen, 'vähäksi aikaa'. Hän tiesi että en syö siis niitä, ja harrastimme seksiä ilman ehkäisyä. Suureksi yllätykseksemme tulin raskaaksi jo ensimmäisestä yrityksestä. Tai siis, raskautta emme yrittäneet, lähinnä oli tulkoon jos on tullakseen.
Ensin hän oli tukena, sitten hän melkein vaati aborttia, sitten ymmärsi että lapsi on todella tulossa ja tottui asiaan. Minä olin tietysti onneni kukkoloilla, perhe =) Olemme pian olleet jo kaksi vuotta yhdessä. Keskenmenon jälkeen suhteemme ei ole ollut entisellään. Vaikka keskenmeno tapahtui varhaisilla viikoilla (6), olin surun murtama ja tuntui että elämäni oli tässä.
Suurimmat ongelmat alkoivat, kun poikaystäväni ei ymmärtänyt kuinka suuri menetys tämä oli. Itkin viikon putkeen. Vaikka tämä oli yllätys, ehdimme suunnitella lähes loppuelämämme etukäteen. Olin henkisesti niin valmistautunut, olin niin valmis äidiksi..
Nyt olen päässyt suurimman surun ylitse, ja olen sanonut haluavani lapsia. En ehkä nyt samantien, mutta lähitulevaisuudessa. Tuntui, että elämäntehtäväni on olla hyvä äiti meidän lapsellemme. Poikaystäväni ei ole samaa mieltä. Nyt lapsi pilaa hänen elämänsä, pilaa opiskelut, pilaa nuoruuden. Olemme 23-vuotiaita. Mutta minä tahdon meille lapsen..
Uoh. Tuntuu jotenkin kamalan itsekkäältä? Tuntuu myös kauhean pahalta. Kerroin keskenmenosta, niin hän oli vain 'voi harmi' ja alkoi puhua jostain aivan muusta. En saanut edes halausta!? Suhteemme on kyllä ollut vakaalla pohjalla, mutta uskoni loppuu. Haluan sekä miehen että lapsen =)
Tuntuu että olen aivan loppu, enkä tiedä minne purkautua. Hirveä surumieli, ja tuntuu että kukaan ei ymmärrä! Tai ainakaan oma poikaystävä. Lopetin pillereiden syömisen, 'vähäksi aikaa'. Hän tiesi että en syö siis niitä, ja harrastimme seksiä ilman ehkäisyä. Suureksi yllätykseksemme tulin raskaaksi jo ensimmäisestä yrityksestä. Tai siis, raskautta emme yrittäneet, lähinnä oli tulkoon jos on tullakseen.
Ensin hän oli tukena, sitten hän melkein vaati aborttia, sitten ymmärsi että lapsi on todella tulossa ja tottui asiaan. Minä olin tietysti onneni kukkoloilla, perhe =) Olemme pian olleet jo kaksi vuotta yhdessä. Keskenmenon jälkeen suhteemme ei ole ollut entisellään. Vaikka keskenmeno tapahtui varhaisilla viikoilla (6), olin surun murtama ja tuntui että elämäni oli tässä.
Suurimmat ongelmat alkoivat, kun poikaystäväni ei ymmärtänyt kuinka suuri menetys tämä oli. Itkin viikon putkeen. Vaikka tämä oli yllätys, ehdimme suunnitella lähes loppuelämämme etukäteen. Olin henkisesti niin valmistautunut, olin niin valmis äidiksi..
Nyt olen päässyt suurimman surun ylitse, ja olen sanonut haluavani lapsia. En ehkä nyt samantien, mutta lähitulevaisuudessa. Tuntui, että elämäntehtäväni on olla hyvä äiti meidän lapsellemme. Poikaystäväni ei ole samaa mieltä. Nyt lapsi pilaa hänen elämänsä, pilaa opiskelut, pilaa nuoruuden. Olemme 23-vuotiaita. Mutta minä tahdon meille lapsen..
Uoh. Tuntuu jotenkin kamalan itsekkäältä? Tuntuu myös kauhean pahalta. Kerroin keskenmenosta, niin hän oli vain 'voi harmi' ja alkoi puhua jostain aivan muusta. En saanut edes halausta!? Suhteemme on kyllä ollut vakaalla pohjalla, mutta uskoni loppuu. Haluan sekä miehen että lapsen =)
