Koska se helpottaa?

["vieras"]

Omalla kohdallani en kai koskaan oikein ole päässyt yli esikoiseni isästä,oli suuri ensirakkauteni ja olimme 5v.yhdessä.Nyt erosta 5v,olen uudessa onnellisessa suhteessa ja saanut toisen lapsenkin mutta silti välillä tuntuu pahalta.Silti en perhettäni lähtisi rikkomaan/miestäni pettämään jos ex ehdottaisi yhteenpaluuta.

 

[eikö se lopu ikinä]

[QUOTE="vieras";24798910]Omalla kohdallani en kai koskaan oikein ole päässyt yli esikoiseni isästä,oli suuri ensirakkauteni ja olimme 5v.yhdessä.Nyt erosta 5v,olen uudessa onnellisessa suhteessa ja saanut toisen lapsenkin mutta silti välillä tuntuu pahalta.Silti en perhettäni lähtisi rikkomaan/miestäni pettämään jos ex ehdottaisi yhteenpaluuta.[/QUOTE]

Tämä oli kans se ensimmäinen rakkaus,olin tapaillu toki toisiakin mutta hyvin lyhyesti ja ketään en rakastanut.Tämä oli se jolle sanoin ensimmäisen kerran elämässäni rakastavani ja muistan sen kuin eilisen jo silloin itkin myös kun tajusin että todellakin rakastan.Ja nyt kaikki on loppu ja ei edes morjesteta kun nähdään ei sillä että pysytisinkään edes kättä nostamaan.

 

["huoh"]

Itse halusin eroa tai oikeastaan yhdessä 20 vuoden jäljeen melkein. Erosta 20 vuotta ja vieläkin vain inhottaa epäonnistuminen. En ole kyennyt oikeisiin suhteisiin, en luota enää kehenkään, enkä muutenkaan osaisi kenenkään kanssa elää.

 

[Ultramariini]

En tiedä, kai se aika riippuu erosta, sitä edeltäneestä ajasta, ja ihmisestä. Suhteessa, joka on tehnyt kuolemaa jo kauan ennen eroa, se ero voi olla helpotus ja kipu ja kaipaus on työstetty jo suhteen aikana. Mutta suhteessa joka on päättynyt siten, ettei olisi sen päättymiseen valmis, aikaa voi mennä kauankin.
Mutta kauanko, sitä en tiedä... ehkä voisi ajatella, että jos eroa verrataan pieneen kuolemaan, ja sanotaan suurinta sururtyötä tehtävän kuolemasta seuraavan vuoden aikana, voisi erostakin ajatella ehkä samoin.
( vaikka siis en rinnasta näitä toisiinsa, sillä eiväthän ne sama asia ole. )
Pahin kipu ja kaipaus varmaan erossakin vuoden aikana laantuu, vaikkei kokonaan katoaisikaan. Aika parantaa haavoja ja lievittää surua ja tuskaa.. muuttaen sitä ehkä "keveämmäksi " kaipaukseksi. Möykky sisällä pienenee, vaikkei ehkä ihan kokonaan katoaisikaan.

Eron jälkeiselle surutyölle ja eheytmisvaiheelle pitääkin antaa aikaa, sitä ei kannata sivuutta ja turruttaa... sillä uskon, että jos ei vaikeita asioita läpi käy, tulevat ne vastaan vielä jossain vaiheessa elämää. Mutta siitä surusta ja kaipauksesta on myös uskallettava päästä irti. Joskus niistä pitää kiinni, koska kaipauksesta ja haikailuista luopuminen tuntuisi siltä, että menettää toisen lopullisesti. Vaikka siis onkin jo menettänyt. Mutta vaalimalla surua ja kaipausta, ikäänkuin säilyttänyt toisen enemmän elämässään.

Kuulostaa ristiriitaiselta, mutta surra pitää, se ottaa aikansa, ja se aika pitää antaa. Mutta siitä kaipauksesta ja ikävästä on myös uskallettava päästää irti. Aika on siihen paras lääke ja elämä kantaa, silloinkin kun ei itse siihen jaksa uskoa.

Valoa syksyyn:hug:

 

[eikö se lopu ikinä]

Jotenkin mä olen jämähtänyt tähän tunnetilaan,pelkään pitäväni kiinni juurikin niistä surusta ja kaipauksesta, ehkä se ote kirpoaa jossain vaiheessa näin ainakin toivon.Se vaan,että toisen näkeminen tekee niin pahaa vaikka ei näkisi kuin selkäpuolen. Mä en ees odottanu eroa korkeintaan miettimistaukoa ja sekin exän taholta,mä olisin halunnut jatkaa.
Pelkään että toipuminen kestää ja kestäää ja kestää....

 

[Pinki]

Mä aloin seurustelemaan puolentoista kk päästä erosta jo uuden kanssa...Mun ja exän suhde oli sillon, kun loppus jo niin kuollut, etten (luojan kiitos!!) jäänyt suremaan sitä sen kauempaa..
Uusi rakkaus toikin elämään sen tunteen, millaista on oikean oikeasti olla parisuhteessa, jossa rakastetaan, arvostetaan ja kaikki osa-alueet toimivat!! :heart:
Exän näkeminen nykyään tuo vaan helpotuksen tunteen helpotuksen tunne sen takia, että muistaa millaista se pelleily oli ja ettei tarvitse enää elää sellaista elämää!! (Niin ja erostamme on jotain...2,5 vuotta..)

Kuin minun tekstiäni. Tosin, erosta kohta 10kk. Sillä erolla.

 

[Ultramariini]

Jotenkin mä olen jämähtänyt tähän tunnetilaan,pelkään pitäväni kiinni juurikin niistä surusta ja kaipauksesta, ehkä se ote kirpoaa jossain vaiheessa näin ainakin toivon.Se vaan,että toisen näkeminen tekee niin pahaa vaikka ei näkisi kuin selkäpuolen. Mä en ees odottanu eroa korkeintaan miettimistaukoa ja sekin exän taholta,mä olisin halunnut jatkaa.
Pelkään että toipuminen kestää ja kestäää ja kestää....

se vaatii myös joskus päättäväisyyttä päästää irti. Täyttää elämää sellaisilla asioilla, jotka vievät ajatuksia pois ikävästä. Fyysinen rasitus ja itsensä liikuttaminen toimii siinä aika hyvin.

 

[tytsi-89]

se vaatii myös joskus päättäväisyyttä päästää irti. Täyttää elämää sellaisilla asioilla, jotka vievät ajatuksia pois ikävästä. Fyysinen rasitus ja itsensä liikuttaminen toimii siinä aika hyvin.

Sekin on normaalia, että joistain ihmisistä välittää aina, jää aina pieni lämmin muisto ja kaipaus sydämeen. Ei kaikkien menetettyjen kuulukaan muuttua täysin yhdentekeviksi, onhan he olleet tärkeitä ja vaikuttaneet paljon elämään. Ajan kanssa sellaisen pienen kaipauksen ja ikävän kanssa voi oppia elämään ja se jää taka-alalle. Vähän sama kuin läheisen ihmisen kuollessa...ei sitä läheistä koskaan varmaan täysin lakkaa kaipaamasta, saati unohda. Kaikki on aika hyvin niin kauan, kun se ikävä tai suru ei kontrolloi elämää ja estä olemasta ainakin pääosin onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä.

 

[hyytikyppynen]

Joskus surun kans on tehtävä niin että se märehtiminen ja jauhaminen vaan päätettään lopettaa. Elämään etitään uusia asioita, joista voi nauttia ja jotka vie aikaa siltä surussa pyörimiseltä. Ja tosiaan, kyllä se ylleensä vie puolet suhteen kestosta, se toipuminen, mut nopeampaaki onneksi voi yli päästä.
Mut ei se ole tervettä että loputtomiin jatkaa sitä murehtimista.

 

[eikö se lopu ikinä]

Sekin on normaalia, että joistain ihmisistä välittää aina, jää aina pieni lämmin muisto ja kaipaus sydämeen. Ei kaikkien menetettyjen kuulukaan muuttua täysin yhdentekeviksi, onhan he olleet tärkeitä ja vaikuttaneet paljon elämään. Ajan kanssa sellaisen pienen kaipauksen ja ikävän kanssa voi oppia elämään ja se jää taka-alalle. Vähän sama kuin läheisen ihmisen kuollessa...ei sitä läheistä koskaan varmaan täysin lakkaa kaipaamasta, saati unohda. Kaikki on aika hyvin niin kauan, kun se ikävä tai suru ei kontrolloi elämää ja estä olemasta ainakin pääosin onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä.

Mä vihaan sitä ihmistä mutta se ei helpota oloa,miten voi vihata ja samalla tuntea pahaa oloa kun toisen näkee.Mä en haluaisi välittää siitä ja justiinsa ajattelin toissa päivänä että toivottavasti sen nykyinen suhde kariutuu ja siitä seuraavat,en halua sille fyysisesti pahaa mutta onnellisuutta en sille halua(ehkä sekin ajan kanssa muuttuu).
Niin kauan kun en sitä nää mulla menee paremmin ja en ajattele sitä mutta heti kun nään niin tuska iskee ja tuntuu pahalta.
Ja kai me joskus samoihin juhliin joudutaan(viimeistään 10v kuluttua) joten kyllä me joskus joudutaan varmaan kohtaamaan ja mä en usko että olen siihen milloinkaan valmis.

 

[:-///]

Siis jos erossa henkinen toipuminen on puolet suhteeseen käytetystä ajasta, niin mikä sitten on "yliimenoaika" siinä, kun puoliso kuolee? Sama aika kuin yhdessäoloaika? Noihan ovat ihan kohtuuttomia aikoja, jos puhutaan oikeasti pidemmistä suhteista kuten 20 vuotta...

 

[tytsi-89]

Mä luulen, että se on joidenkin ihmisten kohdalla vähän ongelmallinen neuvo, että pitäisi vaan unohtaa, päästää irti ja jatkaa eteenpäin, kuten monesti neuvotaan. Siinä voi tulla lähinnä paineita ja stressiä tai syyllinen olo, kun ei onnistukaan toista kokonaan unohtamaan. Tulee sellainen fiilis, ettei olisi oikeutettu tuntemaan kaikenlaisia tunteita, myös ikävää, joka sekin kuuluu elämään. Jotkut pääsevät toki helpommin täysin irti ikävästä ja kaipauksesta, mutta kaikille se ei ole yhtä helppoa. Toisista ihmisistä pääsee myös helpommin yli kuin toisista.

Sen täydellisen irtipääsemisen sijaan mielestäni hyvä tavoite olisi sallia itselleen kaikki tunteet ja opetella elämään sen ikävän tunteen kanssa. Sen voi painaa tarvittaessa taka-alalle eikä siihen kannata liikaa keskittyä. Aika ja kaikki mukavat asiat/ihmiset/tekemiset auttaa ja se ikävä tulee lievemmäksi ja helpommin kestettäväksi. Tämän vaiheen jälkeen se voi mennä kokonaan pois, mutta kyllä ihminen voi olla onnellinen ja elämäänsä tyytyväinen, vaikka jossain syvällä sisimmässä olisikin vielä olemassa jotain haikeutta/kaipausta. Kaikkeen tottuu. Ihminen on sopeutuvainen olento. Siinä mielessä toki täytyy päästää irti, ettei siinä surussa ja ikävässä kannata ryvetä ja jättää elämäänsä elämättä. Ei se hellitä ikinä, jos sen ajattelemiseen käyttää kaiken aikansa ja esim. vahvistaa jatkuvasti tiettyjä muistikuvia yms. Tulipas pitkä sepustus. Toivottavasti joku ymmärsi ajatukseni.

 

[hyytikyppynen]

Siis jos erossa henkinen toipuminen on puolet suhteeseen käytetystä ajasta, niin mikä sitten on "yliimenoaika" siinä, kun puoliso kuolee? Sama aika kuin yhdessäoloaika? Noihan ovat ihan kohtuuttomia aikoja, jos puhutaan oikeasti pidemmistä suhteista kuten 20 vuotta...

Mut siinä toipuessa se suru ym muuttaa muotoaan. Kuten kuolematapauksissaki. Sitä huomaa miettivänsä ihmistä ennää vain jokatoinen päivä, joka kolmas päivä, jne... Lopulta nousee vaan haikea hymy.

 

[eikö se lopu ikinä]

Joskus surun kans on tehtävä niin että se märehtiminen ja jauhaminen vaan päätettään lopettaa. Elämään etitään uusia asioita, joista voi nauttia ja jotka vie aikaa siltä surussa pyörimiseltä. Ja tosiaan, kyllä se ylleensä vie puolet suhteen kestosta, se toipuminen, mut nopeampaaki onneksi voi yli päästä.
Mut ei se ole tervettä että loputtomiin jatkaa sitä murehtimista.

No noinhan se pitäs tehdä mutta helpommin sanottu kuin tehty.Ja mä olen yrittäny tehdä kivoja juttuja,tavannu kavereita,jauhanu tätä niille,tavannu perhettä,käyny ulkoilemassa niin kävellen kuin pyöräilemässä,shoppaillu sydämeni kyllyydestä,tavannu sukulaislapsia,käyny yöelämässä jne jne.mutta aina se kiva ja mukava joutuu viemäristä alas kun törmäään exään.Pelkästään työ tuo sen mieleen mutta samalla se työ ja työmatka on niin väsyttäviä et olen ihan kuitti kun kotia tulen.Mutta kun en sitä viikkoon nähny ni olo oli ihan erilainen...mutta kun en viittis sen takia muuttaakaan.

 

[eikö se lopu ikinä]

Mä luulen, että se on joidenkin ihmisten kohdalla vähän ongelmallinen neuvo, että pitäisi vaan unohtaa, päästää irti ja jatkaa eteenpäin, kuten monesti neuvotaan. Siinä voi tulla lähinnä paineita ja stressiä tai syyllinen olo, kun ei onnistukaan toista kokonaan unohtamaan. Tulee sellainen fiilis, ettei olisi oikeutettu tuntemaan kaikenlaisia tunteita, myös ikävää, joka sekin kuuluu elämään. Jotkut pääsevät toki helpommin täysin irti ikävästä ja kaipauksesta, mutta kaikille se ei ole yhtä helppoa. Toisista ihmisistä pääsee myös helpommin yli kuin toisista.

Mulle on toitotettu just tota et unohda ja päästä irti ja jatka eteenpäin ja sitä toitottaa ne jotka ei ole koskaan eronnu tai ovat olleet itse jättäjiä.Mä en tiedä mistä sen tietää et on päästäny irti...olen mä ainakin eteenpäin menny,ainakin pikkuaskelin jos ei muuten mutta unohtanut en ole,en suhdetta iloineen ja suruineen enkä sitä miten ero tuli mutta kai se unohtaminen joskus sitten tulee vuorollaan.

 

[hyytikyppynen]

No noinhan se pitäs tehdä mutta helpommin sanottu kuin tehty.Ja mä olen yrittäny tehdä kivoja juttuja,tavannu kavereita,jauhanu tätä niille,tavannu perhettä,käyny ulkoilemassa niin kävellen kuin pyöräilemässä,shoppaillu sydämeni kyllyydestä,tavannu sukulaislapsia,käyny yöelämässä jne jne.mutta aina se kiva ja mukava joutuu viemäristä alas kun törmäään exään.Pelkästään työ tuo sen mieleen mutta samalla se työ ja työmatka on niin väsyttäviä et olen ihan kuitti kun kotia tulen.Mutta kun en sitä viikkoon nähny ni olo oli ihan erilainen...mutta kun en viittis sen takia muuttaakaan.

Se on helpommin sanottu ko tehty, tiiän kyllä. Mutta veikkaanpa että hyvin pian sullaki alkaa helpottaa kyllä...

 

[eikö se lopu ikinä]

Se on helpommin sanottu ko tehty, tiiän kyllä. Mutta veikkaanpa että hyvin pian sullaki alkaa helpottaa kyllä...

Mikäköhän se pahin akuuttivaihe on eron jälkeen? 3kk,6kk 9kk vai 12kk vai mikä?

 

[Vastaaja]

eihän tähän ole olemassa mitään yksiselitteistä vastausta, ihan hassua edes olettaa niin. Jokainen toipuu erilailla, joillakin siihen menee päivä, joillakin vuosia. Yksi on seuraavalla viikolla uudessa suhteessa, toinen ei kykene siihen vuosiin, pahimmassa tapauksessa ei koskaan. Ja jos multa menisi erosta toipumiseen puolet yhdessäoloajasta, surisin 10 vuotta. No en todellakaan.

 

["matti"]

Mistä senkin tietää koska rakkaus loppuu...Tää oli mun elämäni rakkaus ja särki sen ja mun sydämen. En mä voi odotella vuositolkulla että helpottaa miten mä voin ikinä jatkaa elämääni jos tää kestää vuositolkulla.

Itsellä rakkaus hiipui vuosien myötä kun ei oltu juuri tekemisissä ja kun huomasin miten miehiä riitti exällä jonoksi asti...

Ehdottomasti kannattaa yrittää elää ja muodostaa uusia suhteita. Eihän niistä ehkä aluksi mitään tule, mutta joskus myöhemmin tunnet olevasi vahva ja itsenäinen. Sitten taas on aika rakastaa.

 

[-l-]

Ensirakkaudesta toipumiseen meni pari vuotta, yhdessä oltiin lähes neljä vuotta. Elämäni pahinta aikaa tuo "suruaika", en koskaan halua palata noihin aikoihin, en halua edes muistella. Vasta kun viha ja suru väistyivät ja aika oli kypsä, ystävystyttiin uudelleen. Kumpikin oltiin ja ollaan edelleen toisillemme tärkeimpiä ihmisiä, siksipä tuo mies on nyt lapseni kummi. Ja lapsen isän kanssa on oltu yhdessä nyt kohta 8vuotta, tämän exän ja mun erosta on 11vuotta suunnilleen. Me koettiin exän kanssa kuitenkin paljon asioita ja kasvettiin yhdessä, ei haluttu heittää niitä vuosia hukkaan vaikka rakkaus väistyikin. Siis sellainen romanttinen rakkaus, kyllä näitäkin tunteita voi rakkaudeksi kutsua, se on vaan kuin veljeä rakastaisi. Miehelleni tämä järjestely sopii, ovat nykyään parhaita kavereita.. Elämäni kauniit ja rohkeat, I know..

 

[Ultramariini]

Kaikki tunteet tuleekin sallia, sitä en ainakaan minä tarkoittanut. Mutta jos siitä ikävästä tulee este elämälle, niin että se hautaa kaiken muun alleen ( minä olen elänyt sellaista ikävää läpi joskus) on siitä jossain vaiheessa päästettävä irti. Ihan itsensä vuoksi, ei kenekään muun. Mutta se ei poissulje sitä, etteikö sitä ihmistä saisi kantaa sydämessään ja kantaa muistoja mukanaan. Sellainen pieni haikeus sydänalaan ehkä jää, ja saakin jäädä. Mutta kamalan ikävä- ja kipumöykyn kantaminen pitkään, ei ole terveellistä.

 

[Cecilia Algotsdotter]

Mulle suurin ongelma rakkauden loppumisessa on se, jos asiat jää jotenkin selvittämättä. Varmaan pisin aika, mitä olen eroa surrut ja kokenut sen takia "tuskaa" on pari kuukautta. Tosin melkein kaikki katkenneet suhteet on ollut sitten sellaisia, ettei ole tarvinnut ko. ihmistä vähään aikaan eron jälkeen nähdä. Mä olen sillä tavalla outo, että pystyn jotenkin tahdonvoimalla pakottamaan itseni hyväntuuliseksi. Olen sillä lailla sinnikkään hyväntuulinen. Ei se ihan luonnollista ole, mutta auttaa. Päivällähän sitä saa itsensä pakotettua kiireiseksi, mutta illat on pahimpia. Kun on pakko pysähtyä.

 

[Bonaire]

[QUOTE="jep jep";24798313]piti siis sanoa, että toipumisaika on yhtäkuin puolet yhdessäolo ajasta [/QUOTE]

no ei nyt sentään erosin 13 vuoden suhteesta,ihan omasta tahdosta ja siksi ehkäpä toipumisaikaa en tarvinnut oikeastaan ollenkaan..tuosta erosta on aikaa nyt jotain 4 vuotta ja oli elämäni paras päätös..
ap:lle sanon,että kyllä se tuska helpottaa jossain vaiheessa,sitä ei tiedä kukaan että kauanko se sitten kestää..ehkäpä saisit helpotusta ja muuta ajateltavaa,jos löydät jotain uutta sisältöä elämääsi asiasta,joka sua kiinnostaa?

 

[eikö se lopu ikinä]

no ei nyt sentään erosin 13 vuoden suhteesta,ihan omasta tahdosta ja siksi ehkäpä toipumisaikaa en tarvinnut oikeastaan ollenkaan..tuosta erosta on aikaa nyt jotain 4 vuotta ja oli elämäni paras päätös..
ap:lle sanon,että kyllä se tuska helpottaa jossain vaiheessa,sitä ei tiedä kukaan että kauanko se sitten kestää..ehkäpä saisit helpotusta ja muuta ajateltavaa,jos löydät jotain uutta sisältöä elämääsi asiasta,joka sua kiinnostaa?

olen vaan niin saamaton ettei mua kiinnosta mikään harrastaminen tai vastaava..kävelen ja pyöräilen siinäpä ne.ja työpäivät venyy 10 tuntisiksi joskus jopa enemmän joten ei siinä iltasella sitten muuta juuri jaksa eikä kiinnosta.Viikonloput sitten taas erikseen ja silloinkin aika tylsää,yksin kun joutuu olemaan kun muilla on muuta.

 

[eikö se lopu ikinä]

No niin,tänään näin hänet taas,ensin toisen kanssa ja sitten yksin ja kun se oli yksin niin menin sanomaan pari valittua sanaa sille,en nyt huutanut mutta kovemmalla äänellä ja voimasanoja apuna käyttäen sanoin asiani.Nyt mulla ei ole sille enää asiaa kun sain sanottua sen mitä olen kaikki kuukaudet halunnut sanoa.Pahaa se tekee ja se että se oli liikkeellä toisen kanssa mutta...
Jotain outoa siinä jutussa on mutta en kysellyt tarkemmin olisi voinut vastaukset pahentaa oloa.
Olikohan se nyt viisasta mennä "huutamaan "sille,ainakin iteselle tuli asteen verran parempi olo vaikka mietinkin että mikä niiden homma nyt on...näytti siltä kuin olisi muuttokuorma ollut mukana...Kehtaako nyt alle neljän kk eron jälkeen muuttaa yhteen toisen kanssa...tiedän että majoittaa itseään siellä mutta nytkö ne muka olisivat muuttamassa oikeesti yhteen...No mutta ei kuulu mulle vaikka oliskin kiva tietää mutta se voi pahentaa oloa joten olkoon.Mutta kyllä se loukkaa minua silti.