E
ei jaksa
Vieras
Ei jaksa - pakko purkautua.
Mun vanhemmat, ikuinen soutaa ja huopaa pariskunta. Menneet nuorina naimisiin (äiti 18 isä 23). Minä ainokainen, 10 vuoden työn tulos. Siis vanhempani kärsivät lapsettomuudesta vuosikausia. Toista eivät kuulema "jaksaneet" alkaa tekemään - ymmärrän toki, onhan 10 vuotta pettymystä pettymyksen perään todella rankkaa.
He ovat aina riidelleet. Paljon. Lapsena pelkäsin kovasti riitoja, riitoihin yleensä aina liittyi alkoholi. Joko isäni ottamana tai kun molemmat otti. Jos isäni oli selvinpäin ja äiti otti viinaa, ei riitoja syntynyt. Riitojen jälkeiset päivät olivat kamalia. Isä vetäytyi pannuhuoneeseen - tosin oli aina minulle hyvä ja puhui lohduttavasti. Silminnähden surullinen. Äitini - no hän ei suodatellut vaan hyvin avoimesti sätti isää minulle "taas sai hävetä kun isäsi kännissä riehui" (siis naapurit kutsuin joskus apuun, vaikka varsin fyysistä väkivalta ei koskaan ollut). Tosin äiti tuntui monasti "unohtaneen" että oli humalassa se riidan aloittaja. Eropapereita äiti näytti minulle toistuvasti tai sitten hyvin näyttävästi kiskoi sormukset irti ja laittoi pöydälle. Meni päivä ja toinen. Ja yhtenä aamuna kaikki oli kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Äitini tapa puhua isästäni on aina sama. Isäs sitä, isäs tätä. Hyvin alentava, mollaava. Onhan hän sanonutkin että ei ole koskaan rakastanut isääni - halusi vaan pois lapsuuden kodistaan... ja että isä alkoi ryypätä kun minä synnyi. Tiedä häntä. Kerta toisensa jälkeen äiti on känniriitojen päälle käynnyt esittelemässä mustelmia jotka isä on hänelle tehnyt. Taas ainoa joka on asiaa oikeasti todistanut olen minä, siis lapsi silloin, ja nähnyt että äitini aina tarrasi isään kiinni ensin. Ja isä vaan irroitti itseään että pääsi lähtemään ulos tilanteesta.
Isäni - työnsä aina hoitanut silti viinan kanssa ollut hieman vaikeuksia. Ei mitään putkia, lähinnä viikonloppu ryypiskelyä. Ja valitettavasti överiksikin mennyttä. Olen lapsena koittanut peitellä isän juomista. Kun äiti oli töissä ja isä vetäisikin sitten viinaa, siivoilin parhaani mukaan jälkiä, juotin isälle kahvia, pistin suihkuun ja saunaan. että selviäisi ennen äidintuloa => ettei riidat taas alkaisi. Joskus onnistuin joskus en.
Molemmat ovat yrittäneet tappaa itsensä. Isä useamman kerran. Aina jotenkin kuitenkin selvinneet. Nämä tapahtuneet sen jälkeen kun muutin pois kotoa. Kuitenkin äitini edelleen pommittaa puhelimitse minua jokaisen riidanpoikasenkin kohdalla. Haluaa että tiedän realiteetit isästäni - näin hän aina aloitta. Perkele, mä tiedän kyllä. Mutta tiedän myös että äiti on kykenevä valehtelemaan ja suurentamaan asioita. Äitini olettaa että minä puhun isälle "järkeä" - mitä tyhmyyksissäni tein kauan. Yritin toimia heidän terapeuttina. Kuunnella auttaa.
En jaksa enää. ENENEN. JA nyt tulee huutia siitä kuinka kamala lapsi ja kiittämätön olen. Vanhempien tuttaviltakin. He ei tiedä mitään siitä helvetistä mitä lapsena näin ja koin. Niistä valvotuista pelonsekaisista öistä ja huolesta. Haluan vaan että tää piina loppuu.
Mutta takaraivossa painaa äidin sanat: Senkin kiittämätön ja nokkava kakara. Olenhan minä sinua pienenä hoitanut ja itkithän minulle kun erosit ensimmäisestä poikaystävästäkin. Ja sitten sinä et voi kuunnella minua! Järki sanoo, ei ole minun tehtävä - he itse ovat vastuussa omasta elämästä. Mutta velvollisuudentunto, se hiiavtin peikko kiusaa. Olenko heille sen velkaa? Pitäisikö minun kädestäpitäen auttaa heidät eroamaan kun eivät itse osaa (isä ei edes halua, jostain kumman syystä tuntuu rakastavan äitiäni).
Liian pitkä tarina, tiedän. enkä edes tiedä mitä kommenttia odotan. Haluaisin vaan joskus elää omaa elämää ilman huolta vanhemmistani. Minulla on oma perhe, ei ole oikein että minä itken kotona omien vanhempieni parisuhde ongelmia.
Mun vanhemmat, ikuinen soutaa ja huopaa pariskunta. Menneet nuorina naimisiin (äiti 18 isä 23). Minä ainokainen, 10 vuoden työn tulos. Siis vanhempani kärsivät lapsettomuudesta vuosikausia. Toista eivät kuulema "jaksaneet" alkaa tekemään - ymmärrän toki, onhan 10 vuotta pettymystä pettymyksen perään todella rankkaa.
He ovat aina riidelleet. Paljon. Lapsena pelkäsin kovasti riitoja, riitoihin yleensä aina liittyi alkoholi. Joko isäni ottamana tai kun molemmat otti. Jos isäni oli selvinpäin ja äiti otti viinaa, ei riitoja syntynyt. Riitojen jälkeiset päivät olivat kamalia. Isä vetäytyi pannuhuoneeseen - tosin oli aina minulle hyvä ja puhui lohduttavasti. Silminnähden surullinen. Äitini - no hän ei suodatellut vaan hyvin avoimesti sätti isää minulle "taas sai hävetä kun isäsi kännissä riehui" (siis naapurit kutsuin joskus apuun, vaikka varsin fyysistä väkivalta ei koskaan ollut). Tosin äiti tuntui monasti "unohtaneen" että oli humalassa se riidan aloittaja. Eropapereita äiti näytti minulle toistuvasti tai sitten hyvin näyttävästi kiskoi sormukset irti ja laittoi pöydälle. Meni päivä ja toinen. Ja yhtenä aamuna kaikki oli kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Äitini tapa puhua isästäni on aina sama. Isäs sitä, isäs tätä. Hyvin alentava, mollaava. Onhan hän sanonutkin että ei ole koskaan rakastanut isääni - halusi vaan pois lapsuuden kodistaan... ja että isä alkoi ryypätä kun minä synnyi. Tiedä häntä. Kerta toisensa jälkeen äiti on känniriitojen päälle käynnyt esittelemässä mustelmia jotka isä on hänelle tehnyt. Taas ainoa joka on asiaa oikeasti todistanut olen minä, siis lapsi silloin, ja nähnyt että äitini aina tarrasi isään kiinni ensin. Ja isä vaan irroitti itseään että pääsi lähtemään ulos tilanteesta.
Isäni - työnsä aina hoitanut silti viinan kanssa ollut hieman vaikeuksia. Ei mitään putkia, lähinnä viikonloppu ryypiskelyä. Ja valitettavasti överiksikin mennyttä. Olen lapsena koittanut peitellä isän juomista. Kun äiti oli töissä ja isä vetäisikin sitten viinaa, siivoilin parhaani mukaan jälkiä, juotin isälle kahvia, pistin suihkuun ja saunaan. että selviäisi ennen äidintuloa => ettei riidat taas alkaisi. Joskus onnistuin joskus en.
Molemmat ovat yrittäneet tappaa itsensä. Isä useamman kerran. Aina jotenkin kuitenkin selvinneet. Nämä tapahtuneet sen jälkeen kun muutin pois kotoa. Kuitenkin äitini edelleen pommittaa puhelimitse minua jokaisen riidanpoikasenkin kohdalla. Haluaa että tiedän realiteetit isästäni - näin hän aina aloitta. Perkele, mä tiedän kyllä. Mutta tiedän myös että äiti on kykenevä valehtelemaan ja suurentamaan asioita. Äitini olettaa että minä puhun isälle "järkeä" - mitä tyhmyyksissäni tein kauan. Yritin toimia heidän terapeuttina. Kuunnella auttaa.
En jaksa enää. ENENEN. JA nyt tulee huutia siitä kuinka kamala lapsi ja kiittämätön olen. Vanhempien tuttaviltakin. He ei tiedä mitään siitä helvetistä mitä lapsena näin ja koin. Niistä valvotuista pelonsekaisista öistä ja huolesta. Haluan vaan että tää piina loppuu.
Mutta takaraivossa painaa äidin sanat: Senkin kiittämätön ja nokkava kakara. Olenhan minä sinua pienenä hoitanut ja itkithän minulle kun erosit ensimmäisestä poikaystävästäkin. Ja sitten sinä et voi kuunnella minua! Järki sanoo, ei ole minun tehtävä - he itse ovat vastuussa omasta elämästä. Mutta velvollisuudentunto, se hiiavtin peikko kiusaa. Olenko heille sen velkaa? Pitäisikö minun kädestäpitäen auttaa heidät eroamaan kun eivät itse osaa (isä ei edes halua, jostain kumman syystä tuntuu rakastavan äitiäni).
Liian pitkä tarina, tiedän. enkä edes tiedä mitä kommenttia odotan. Haluaisin vaan joskus elää omaa elämää ilman huolta vanhemmistani. Minulla on oma perhe, ei ole oikein että minä itken kotona omien vanhempieni parisuhde ongelmia.
