Kuinka teidän miehet keskustelee ja tukee teitä?

["Ymmyrkäinen"]

Mä olen ollut yhdessä mieheni kanssa 12 vuotta ja meidän "keskustelut" menee aina riitelyksi. Mies syyttää mua, että mä sanon asiat väärällä äänenpainolla tai muuten väärin ja hermostuu ja alkaa huutaa tai äristä tai häipyy paikalta. Ei myöskään yleensä palaa kesken jääneisiin asioihin kuin tosi harvoin. Mä sitten joskus yritän, nykyään harvoin jaksan, koska uusi riita syntyy heti.
Mä haluaisin puhua asioista rauhassa, mutta siitä ei kerta kaikkiaan tule mitään, kun miehellä menee heti hermo, jos vähänkin "vaikeammasta" asiasta pitäisi puhua. Hänen mielestään vaikeita asioita on sellaiset, jotka on mun mielestä ihan tavallisia arjen asioita. Joskus toki yritän puida meidän vaikeaa suhdettakin. Mies on mun mielestä hirveän negatiivinen ja väsyy helposti lasten kanssa, vaikka hyvä isä onkin ja touhuaa lasten kanssa. Pitää lapsia kuitenkin ikävä kyllä usein "rasitteena" ja jos ei kireyteen syynä ole lapset niin sitten joku muhun, mun työhöni tms. tms liittyvä asia. Aina on syynä joka tapauksessa joku muu kuin oma asenne. Haukkuu mua riitojen yhteydessä milloin miksikin, mm. luonnevikaiseksi ääliöksi, henkisesti sairaaksi, empatiakyvyttömäksi, kelvottomaksi äidiksi jne. jne.
Ollaan nyt eroamassa, mulla on luotto mennyt siihen, että meidän kommunikaatio tästä joskus paranisi. Ymmärrän, että riitoihin tarvitaan kaksi ja että omassa käyttäytymisessä olisi varmasti parantamisen varaa, mutta silti olen sitä mieltä, että asiat pitäisi hoitaa puhumalla eikä haukkumalla, huutamalla ja jättämällä asiat kesken. Mulla ainakin on vuosien "möykky" sisällä kun asiat on jääneet kesken. Mies syyttää mua myös siitä, etten pyydä koskaan mitään anteeksi. Mä koen asian niin, että musta tuntuisi meidän riitojen jälkeen omituiselta pyytää anteeksi, koska olen selvästi altavastaajana riidoissa miehen haukkuessa mut maan rakoon. Hän hermostuu niin pienestä (mun mielestä) etten oikein näe, miksi mun pitäisi niissä tilanteissa pyytää anteeksi, kun olen aivan lyttyyn lyöty. Musta se jotenkin oikeuttaisi miehen käytöksen. Sanottakoon selvyyden vuoksi, ettei mieskään niissä tilanteissa pyydä anteeksi. En oikein muista, miten asiat vuosia sitten olivat vastaavissa tilanteissa, kuka silloin pyysi anteeksi ja mitä... Nykyään kuitenkaan kumpikaan ei pahoittele mitään.
Mun pointti onkin se, että hirvittävä syyllisyys on sen takia, että haluan erota. Mulla ei ole alkoholisti-isän lapsena kokemusta normalista parisuhteesta. Mutta tämä ei tunnu musta normaalilta vaan pahalta ja mulla on ollut pari vuotta fyysisiäkin oireita, joiden epäilen johtuvan tästä vuosia jatkuneesta stressistä ja pahasta olosta. Parisuhdeterapia ei auttanut asiaan. Pitäiskö mun vielä yrittää jotain vai voiko jo luovuttaa? Uskon, että pystymme hoitamaan lasten asiat jatkossa melko sopuisasti, vaikka tietysti lapset ainakin jonkin aikaa erosta kärsivätkin. Mutta pitkässä juoksussa... mä en rakasta enkä luota mieheeni enää lainkaan sen suhteen, että pystyisi normaaliin kommunikointiin ja olisi mun kanssa "tiimi". Me ollaan kuin äiti ja teinipoika, näin sanoi parisuhdeterapeuttikin...

 

["a p"]

Jaksaisko joku lukea..?

 

[mamacita_]

En jaksa. Mutta luin vähän pätkiä sieltä täältä ja en ymmärrä mikä tässä oli ongelma? Eroamassa olette ja se on varmaan ihan oikea ratkasu.

 

[....]

Aika pahalta kyllä kuulostaa. Tuohon siis tuntuu kiteytyvän koko juttu: "mä en rakasta enkä luota mieheeni enää lainkaan sen suhteen, että pystyisi normaaliin kommunikointiin ja olisi mun kanssa "tiimi". Me ollaan kuin äiti ja teinipoika, näin sanoi parisuhdeterapeuttikin..."

Sanoiko se terapeutti yhtään, miten tuollaista lähdetään korjaamaan? Onko sinulla yhtään aavistusta, mistä tuo kierre on lähtenyt alkuun? Minkälaisista asioista miehesi hermostuu - siis konkreettisesti, minkälaisista asioista yritätte "keskustella"? Tuntuu aika selvältä, että sinä lähestyt näitä keskusteluja jo tietyllä asenteella, koska ne pelottavat sinua, ja mieskin on valmiiksi puolustuskannalla - eikä keskustelusta tule yhtään mitään. Mutta olisi hyvä tietää, mistä tuo on alunperin alkanut.

Tuossa on kyllä niin paljon ongelmia, että tuntuu vähän siltä, että kyseessä olisi kaksi ihmistä joiden kommunikointitavat eivät sovi yhtään yhteen. Mutta olivatko asiat aluksi eri lailla?

 

["a p"]

Aika pahalta kyllä kuulostaa. Tuohon siis tuntuu kiteytyvän koko juttu: "mä en rakasta enkä luota mieheeni enää lainkaan sen suhteen, että pystyisi normaaliin kommunikointiin ja olisi mun kanssa "tiimi". Me ollaan kuin äiti ja teinipoika, näin sanoi parisuhdeterapeuttikin..."

Sanoiko se terapeutti yhtään, miten tuollaista lähdetään korjaamaan? Onko sinulla yhtään aavistusta, mistä tuo kierre on lähtenyt alkuun? Minkälaisista asioista miehesi hermostuu - siis konkreettisesti, minkälaisista asioista yritätte "keskustella"? Tuntuu aika selvältä, että sinä lähestyt näitä keskusteluja jo tietyllä asenteella, koska ne pelottavat sinua, ja mieskin on valmiiksi puolustuskannalla - eikä keskustelusta tule yhtään mitään. Mutta olisi hyvä tietää, mistä tuo on alunperin alkanut.

Tuossa on kyllä niin paljon ongelmia, että tuntuu vähän siltä, että kyseessä olisi kaksi ihmistä joiden kommunikointitavat eivät sovi yhtään yhteen. Mutta olivatko asiat aluksi eri lailla?

Mun muistini ja käsitykseni mukaan "keskustelu" on ollut aina samanlaista, mutta lapsien, yhteisten rahojen, isomman asunnon =isompien kotitöiden ym. takia puhuttavia ja sovittavia asioita on paljon aiempaa enemmän ja elämä kiireisempää ja täten stressaavampaa, joten pinna on valmiiksi tiukemmalla. Tämän varmaan jokainen "lapsellinen" ihminen ymmärtää.
Nyt yhtäkkiä vaikea muistaa yksittäistä keskustelunaihetta, josta mies hermostuu, mutta esimerkkejä eiliseltä: huomasin, että tietokoneeseen (josta mies on kovin tarkka) oli työnnetty cd-levy, jota en saanut pois eject-napilla ja kerroin asiasta miehelle, joka hermostui ja melttosi tovin siitä, kuinka näin ei saa tapahtua ja vaikka sanoin ihan tyynesti, että tietenkin, jos näen, että 3-vuotias koskee tietokoneeseen, kiellän niin tekemästä. Mutta siis hermostui muhun sen takia, että lapsi oli työntänyt koneeseen cd-levyn, joka sieltä kyllä sitten poiskin saatiin. Enkä ole itse ollenkaan varma, että se olen ollut minä, joka on ollut "vahtimassa" lapsia silloin, kun näin on tapahtunut, koska tietokone on samassa paikassa silloin, kun mies on kotona eikä hänkään joka hetki lapsia hoitaessaan näe.
Sitten silloin, kun vielä nukuttiin samassa sängyssä niin hermostui öisin siihen, kun lapsi herätti ja monesti poistui mielenosoituksellisesti ja äänekkäästi huoneesta muualle nukkumaan, vaikka en katso erityisvelvollisudekseni hoitaa valvovia lapsia öisin. Näin se kuitenkin meillä on mennyt. Aamuisinkin se olen aina minä, joka lasten kanssa nousee. Oma-aloitteisesti mies ei tee sitä koskaan.
Jokin aikaa sitten otti esille parisuhdeterapiassa mukaan saamamme paperit jotka siis oli tehty meidän elämänhistoriasta ja parisuhteen historiasta. Silloin halusi poikkeuksellisesti puhua meidän parisuhteesta. Kuitenkin heti alkumetreillä kysyi, että onko mun mielestä hänen väkivaltaisuutensa joku kynnyskysymys meidän suhteessa (on toisinaan tuuppinut mua suutuspäissään, kerran jopa lensin melkein vauvan päälle) ja kun vastasin, että "on" niin heitti samantien arvokkaat terapiapaperit takkaan ja keskustelu oli siinä. Katsoi oikeudekseen siis paitsi lopettaa keskustelun, kun vastasin väärin mutta myös polttaa yhteiset tärkeät paperit, jotka oli mun mielestä vaivalla saatu kasaan terapiassa ja olis olleet hyvä pohja keskustelun aloitukselle.
No, tässä vaan muutamia. Mutta yhdelle kysyjälle vastaukseksi: kirjoitan siksi, koska mietin vieläkin, että olenko mä liian herkkä enkä nyt vaan osaa kohdata näitä ongelmia tai tyytyä siihen, että kenenkään parisuhde ei ole täydellinen ja että mun kohdalle sattui tällaiset ongelmat. Meillä ei ole alkoholiongelmaa eikä vieraissa käyntiä. Mietin, haluanko erota liian herkästi.

 

["a p"]

Voi vitsi, eiks kenelläkään muulla ole vastaavia ongelmia?

 

[eevee]

minä jaksoin lukea. Ja ei tuohon voi oikein sanoa mitään koska sinä kerrot sinun näkemyksesi. Jos mieheltäsi kysyisi asioista, kertoisi hän varmasti aivan eri stooria...

Mutta, tuon perusteella kuinka sinä koet suhteenne sanon että erotkaa vain. Et ole mielestäni laittamassa hommaa poikki liian herkästi.

Miehesi kuulostaa ihan kamalalle......

 

[.....]

Tuntuu pahalta sanoa, kun minä haluaisin useimpien pariskuntien selviävän ongelmistaan, mutta ainakin kertomasi perusteella mieheltä puuttuu totaalisti ymmärrys lapsiperheen arkea kohtaan, ja - mikä pahinta - kunnioitus sinua ja sinun näkemyksiäsi kohtaan. Monen mielestä tuo papereiden heittäminen olisi varmaan pikkujuttu, mutta minulla alkoi kyllä tuon lukemisesta hälytyskellot soida päässä, että miten tuollaisen ihmisen kanssa voisi ollenkaan kommunikoida, jos alkaa heti kritiikistä kiukutella noin lapsellisesti?! Se osoittaa niin röyhkeää kunnioituksen puutetta, että huh huh.

Todella paha neuvoa mitään. Mitä se terapeutti teille neuvoi? Hän nyt tuntee teidän tapauksenne paremmin kuin kukaan lukija täällä, joten oliko hänellä mitään konkreettisia näkökulmia asiaan?

 

["vieras"]

ootko käynyt terapeutin luona juttusilla ihan yksin missään vaiheessa? Vois tehdä molemmille hyvää päästä puhumaan asioista myös niin ettei toinen ole vieressä kuuntelemassa - varsinkin jos joudut varomaan sanomisiasi ettei mies hermostu.

Kuulostaa kyllä hirveen vaikealta tilanteelta lähteä parantamaan, varsinkin kun vaikuttaa ettei mies oikein näe käytöksessään ongelmaa (vai näkeekö?).. Luulisin ettei suhde korjaudu ellei molemmat osapuolet myönnä ongelmaa ja lähde sitä ratkomaan yhdessä. Onko mies vaan niin äkkipikanen että sen takia keskustelut tyssää? Voihan se olla että häntäkin noiden papereiden polttaminen kadutti jälkeenpäin(?) Onko mies sanonut miksi keskustelu on hänelle niin vaikeaa (pelkästään sun "väärät" vastaukset ei riitä syyksi)?

 

["a p"]

Mä en tiedä, miksi mun pääni tyhjenee näistä asioista niin, että on vaikea pinnistellä esim. että mitä parisuhdeterapeutti meille sanoi. Olen kai niin loppu näiden asioiden vatkaamiseen. Hän kyseli ja kuunteli molempien mielipiteet ja mentiin siellä jonkinlaista draamatyyppistä dialogiakin niin, että kun toinen sanoi jotain mielipiteitään, tarpeitaan ym. niin sitten toinen toisti ne perässä ja siitä sitten piti jotenkin konkretisoitua se, että toinen varmasti ymmärtää toista. Mutta terapeuttikin totesi, että "on teillä taidettu näistä asioista jo puhuakin", kun ymmärrettiin kyllä, mistä kenkä puristaa. Molemmat käytii terapiassa myös yksin ja lopputulos oli terapeutin mielestä se, että mies on kiukutteleva teinipoika ja mä olen laadunvartija.
Olen yrittänyt kyllä höllätä "vartiointiani", mutta kun en vaan halua olla sellainen kanaemo, joka tekee pääosan töistä itse. Sitten kun yritän keskustella siitä, kuinka työt jaetaan tms niin kamala riita taas pystyssä. Mulla on vuorotyö,mutta en tee tuntimääräisesti yhtään enempää töitä kuin mieskään, vaikka siltä mies saa asian kuulostamaan. Laskee kiukkuisena kertoja, jolloin "joutuu" huolehtimaan lapset hoitoon ja kotiin, joskus jopa molemmat osuvat kohdalleen samana päivänä ja tämän takia kokee, että hän hoitaa ne lähes kokonaan ja tämän takia tuntinsa on miinuksella töissä. Kuitenkaan ei mun vapaapäivinäni tee niitä takaisin, koska ei jaksa nousta aamuisin niin aikaisin, että lähtisi aiemmin töihin. Ja kun sitten olen hänelle joskus näitä lasten vientejä ja hakuja laskenut niin kyllä niitä enemmän mun hoidettavakseni on jäänyt. Eli mulla on arkivapaita sen verran, että hän pystyisi hoitamaan työnsä ihan oman pillinsä mukaan. mutta ei sitten jaksakaan. Mun vuorotyö on siis myös syynä kuulemma moniin meidän ongelmiin. Voi huokaus.

 

["vieras"]

Äitini käsitys "keskustelustelusta" oli se, että hän syytteli muit. Koskaan omassa käytöksessä ei ollut/ole mitään vikaa.

Jos keskustelun lähtökohtana on se mitä toinen tekee aina väärin, niin lopputuloksena ei välttämättä ole keksutelu.

Kannattaisi piipahtaa pariterapiassa.

 

["a p"]

[QUOTE="vieras";25313909]Onko mies sanonut miksi keskustelu on hänelle niin vaikeaa (pelkästään sun "väärät" vastaukset ei riitä syyksi)?[/QUOTE]

No mä olen niin raskassoutuinen tyyppi ja teen asioista niin vaikeita. Vaikka kuinka olen koittanut miettiä niin ihan normaaleita keskustelunavauksia mielestäni teen. En vaan osaa puhua niin, ettei mies ärsyyntyisi. Ja kyllä varmaan tietysti omasta naamastakin näkyy se, että tuo mies v-ttaa mua suunnattomasti toisinaan, kun asiat menee samalla kaavalla vuodesta ja kohta vuosikymmenestä toiseen...

 

["qwer"]

[QUOTE="vieras";25313931]Äitini käsitys "keskustelustelusta" oli se, että hän syytteli muit. Koskaan omassa käytöksessä ei ollut/ole mitään vikaa.

Jos keskustelun lähtökohtana on se mitä toinen tekee aina väärin, niin lopputuloksena ei välttämättä ole keksutelu.

Kannattaisi piipahtaa pariterapiassa.[/QUOTE]

Nehän oli käyneet jo.

 

[Ken guru]

[QUOTE="a p";25313783]Voi vitsi, eiks kenelläkään muulla ole vastaavia ongelmia?[/QUOTE]

Anteeksi, mutta saisit ehkä enemmän lukijoita jos jaoittelisit kirjoituksiasi edes hieman.

 

["vieras"]

auttaisko tuon työnjaon suhteen se, että niitä hommia laitettaisi ihan paperille ja yhdessä miettisitte että mikä on kohtuullinen määrä kummallekin? Siis kaikki lasten kanssa heräämiset, kotityöt ja muut.. Ite huomaan ainakin helposti ajattelevani että teen meidän suhteessa "kaiken" ja sitten kuitenkin huomaamatta moni asia on jäänyt miehen kontolle - toimii molemmin päin.

Onko sulla mitään mahdollisuuksia muuttaa työaikoja jos ne kerran selkeesti kuormittaa molempia?

 

["a p"]

[QUOTE="vieras";25314013

Onko sulla mitään mahdollisuuksia muuttaa työaikoja jos ne kerran selkeesti kuormittaa molempia?[/QUOTE]

Mä en tee mitään hankalaa vuorotyötä mielestäni eikä sitä oikein pysty muuttamaan. Mä itse koen työni ja työaikani mielekkääksi. Lapset saa olla kotona arkisin eikä tule niin pitkiä hoitopäiviä. Jos tekisin päivätyötä, lasten hoitoaika olis lähes 10 tuntia viitenä päivänä viikossa, koska meillä on pitkät työmatkat.
Mies laskee omien sanojensa mukaan täysiksi työpäiviksi ne viikonloput (mulla n. joka 3. vkl töitä), jolloin joutuu olemaan lasten kanssa keskenään. Musta se kuulostaa kummalliselta. Kuulostaako teistä? Meillä siis kaksi lasta, toinen 7 ja toinen 3, erityislapsia ei kumpikaan.

 

["vieras"]

[QUOTE="a p"; Mies laskee omien sanojensa mukaan täysiksi työpäiviksi ne viikonloput (mulla n. joka 3. vkl töitä), jolloin joutuu olemaan lasten kanssa keskenään. Musta se kuulostaa kummalliselta. Kuulostaako teistä? Meillä siis kaksi lasta, toinen 7 ja toinen 3, erityislapsia ei kumpikaan.[/QUOTE]

No kuulostaahan se tavallaan hassulta että lasten kanssa ei voisi olla "vapaalla". Ehkä tossa sitten heijastuu se, että moni muukin asia stressaa, jolloin pienikin velvollisuus tuntuu isolta. Saisitteko lastenhoitoapua noiden sun viikonloppuvuorojen kohdille edes vaikka pariksi tunniksi. Se voi vaikuttaa paljonkin jos järkkäät miehelle hetkittäin aikaa olla ihan itsekseen ja rauhassa vapaa-ajallakin - ja samoin itsellesi!

Onko mies saanut koskaan vapaasti kertoa miltä hänestä tuntuu tai mitä asioita hän muuttaisi ja millä tavalla jos saisi itse päättää? Siis ihan täysin niin, ettet millään tavoin edes kommentoi kesken kertomisen.. Tuli mieleen, että joskus asioiden kirjoittaminen voi käydä helpommin jos keskustellessa meinaa mennä hermot tai muuttua syyttelyksi.

Näkisin kuitenkin, että itse keskusteluasetelman muuttaminen voi olla todella vaikeaa, mutta yleistä stressaantumista (joka siis siihen keskusteluun ja riitelyyn vaikuttaa) voi koittaa helpottaa ihan käytännön järjestelyillä.

 

["a p"]

[QUOTE="vieras";25314341]No kuulostaahan se tavallaan hassulta että lasten kanssa ei voisi olla "vapaalla". Ehkä tossa sitten heijastuu se, että moni muukin asia stressaa, jolloin pienikin velvollisuus tuntuu isolta. Saisitteko lastenhoitoapua noiden sun viikonloppuvuorojen kohdille edes vaikka pariksi tunniksi. Se voi vaikuttaa paljonkin jos järkkäät miehelle hetkittäin aikaa olla ihan itsekseen ja rauhassa vapaa-ajallakin - ja samoin itsellesi!

Onko mies saanut koskaan vapaasti kertoa miltä hänestä tuntuu tai mitä asioita hän muuttaisi ja millä tavalla jos saisi itse päättää? Siis ihan täysin niin, ettet millään tavoin edes kommentoi kesken kertomisen.. Tuli mieleen, että joskus asioiden kirjoittaminen voi käydä helpommin jos keskustellessa meinaa mennä hermot tai muuttua syyttelyksi.

Näkisin kuitenkin, että itse keskusteluasetelman muuttaminen voi olla todella vaikeaa, mutta yleistä stressaantumista (joka siis siihen keskusteluun ja riitelyyn vaikuttaa) voi koittaa helpottaa ihan käytännön järjestelyillä.[/QUOTE]

Kyllä lastenhoitopuaa on ollut usein viikonloppuisin jolloin miehellä on hoitovastuu. Yleensä myös viettää toisen viikonlopun päivistä, ellei koko viikonloppua, harrastuksensa parissa. Silti sanoo, ettei hänellä ole mitään vastapainoa tälle lastenhoidolle ja arjelle.
Meillä ei ollut erityistä stressiä silloin, kun elimme vielä kaksin, muttei keskustelu silloinkaan onnistunut.
Olen monesti lähettänyt kirjeen tai sähköpostia asioista ja yrittänyt avata keskustelua siten, mutta yleensä ei vastaa niihin mitään vaan on vihainen, kun häiritsen hänen työpäiviään viesteillä.
En tiedä enää, miten pitäisi toimia ja rehellisesti sanottuna olen menettänyt ja intoni koko hommaankin.

 

["vieras"]

No tuossa tilanteessa en näkisi ainakaan, että sun pitäisi potea syyllisyyttä mahdollisesta erosta. Olet ainakin yrittänyt korjata suhdetta ja ainakin kertomasi perusteella miehen asenne on se suurin ongelma.

Mitä mieltä mies on erosta?

 

["a p"]

[QUOTE="vieras";25314455]No tuossa tilanteessa en näkisi ainakaan, että sun pitäisi potea syyllisyyttä mahdollisesta erosta. Olet ainakin yrittänyt korjata suhdetta ja ainakin kertomasi perusteella miehen asenne on se suurin ongelma.

Mitä mieltä mies on erosta?[/QUOTE]

Samaa mieltä toisaalta, mutta sitten taas ns. viime hetkellä alkaa empiä ja jossitella ja jauhaa sitä, että me pilataan lasten loppuelämä eroamalla. Aivan niinkuin tämä jatkuva ankea ilmapiiri ei olisi haitallista niille. Ja kuten huomaatte, olen syyllistynyt kyllä siitä, että pilaan lasten elämän. Usein siis kysmys häneltä kuuluu: "Haluatko pilata lasten elämän? Tollasen ihmisen ei olis koskaan kuulunut saada kahta näin ihanaa lasta."

 

[toinen vieras]

[QUOTE="vieras";25314455]No tuossa tilanteessa en näkisi ainakaan, että sun pitäisi potea syyllisyyttä mahdollisesta erosta. Olet ainakin yrittänyt korjata suhdetta ja ainakin kertomasi perusteella miehen asenne on se suurin ongelma.

Mitä mieltä mies on erosta?[/QUOTE]

Minua häiritsee tämä tarkoitusenhakuisuus, jossa kertomassa on suorastaan alleviivattu miehen ikävä käyttäytyminen ja asenne. Ja kertoja hakee hyväksyntää avioerohakemukselleen.

Ok, mies on selvästi stressaantunut tällä hetkellä, mutta eihän se kerro minkälainen hän olisi onnellisessa suhteessa. Ilmeisesti ap on myös jäätävä ja psykopaattinen akka ja kertomuksen toinen puoli olisi ehkä otsikolla "elämää narsistin kanssa". ;-) Kaikki ihmiset osaavat olla siis tosi ikäviä ihmisiä, jos tilanne on ahdistava. Oliko se teille jotain uutta? Minusta tuossa tarinassa ei ollut mitään epänormaalia ikävää, siis ei hakkaamista tai älytöntä juomista tai seksiin liittyviä iljettävyyksiä tms. joka vaatisi mielenterveyshoitoa tai olisi saanut minut ällistymään.

Kaksistaan te ette ilmeisesti pääse puusta pitkään ongelmien ratkomisen kanssa, varsinkin kun sinä et edes halua nähdä itsessäsi mitään vikaa, kuittasit vain oman osuutesi yliolkaisesti "Noo..ainahan riitelyyn tarvitaan kaksi, mutta kun tuo mies..." Itseasiassa riitelevät parit selviytyvät paremmin avioliiton ongelmista, kuin ne jotka eivät osaa tuulettaa tunteitaan!

Pariterapiasta varmasti on annettu tai suositeltu uutta aikaa, kannattaa käyttää sitä hyväkseen. Ja se toteamus, että olette kuin äiti ja teinipoika kertoo teistä molemmista paljon. Mikään parisuhde ei minusta onnistu jos nainen ottaa hallitsevan Justiinan roolin suhteessa. Samat ongelmat tulevat esiin siinä seuraavassakin suhteessa, sillä monet miehet menevät helposti samaan rakastavan äidin "hoitokoukkuun" -varsinkin eronneet tai karanneet miehet- ja tuloksena on juurikin tuo kuvio.

 

["a p"]

Minua häiritsee tämä tarkoitusenhakuisuus, jossa kertomassa on suorastaan alleviivattu miehen ikävä käyttäytyminen ja asenne. Ja kertoja hakee hyväksyntää avioerohakemukselleen.

Ok, mies on selvästi stressaantunut tällä hetkellä, mutta eihän se kerro minkälainen hän olisi onnellisessa suhteessa. Ilmeisesti ap on myös jäätävä ja psykopaattinen akka ja kertomuksen toinen puoli olisi ehkä otsikolla "elämää narsistin kanssa". ;-) Kaikki ihmiset osaavat olla siis tosi ikäviä ihmisiä, jos tilanne on ahdistava. Oliko se teille jotain uutta? Minusta tuossa tarinassa ei ollut mitään epänormaalia ikävää, siis ei hakkaamista tai älytöntä juomista tai seksiin liittyviä iljettävyyksiä tms. joka vaatisi mielenterveyshoitoa tai olisi saanut minut ällistymään.

Kaksistaan te ette ilmeisesti pääse puusta pitkään ongelmien ratkomisen kanssa, varsinkin kun sinä et edes halua nähdä itsessäsi mitään vikaa, kuittasit vain oman osuutesi yliolkaisesti "Noo..ainahan riitelyyn tarvitaan kaksi, mutta kun tuo mies..." Itseasiassa riitelevät parit selviytyvät paremmin avioliiton ongelmista, kuin ne jotka eivät osaa tuulettaa tunteitaan!

Pariterapiasta varmasti on annettu tai suositeltu uutta aikaa, kannattaa käyttää sitä hyväkseen. Ja se toteamus, että olette kuin äiti ja teinipoika kertoo teistä molemmista paljon. Mikään parisuhde ei minusta onnistu jos nainen ottaa hallitsevan Justiinan roolin suhteessa. Samat ongelmat tulevat esiin siinä seuraavassakin suhteessa, sillä monet miehet menevät helposti samaan rakastavan äidin "hoitokoukkuun" -varsinkin eronneet tai karanneet miehet- ja tuloksena on juurikin tuo kuvio.

Mielestäni sanoin olevani myös osapuoli riidoissa, mutta tavalla, jota en useinkaan ymmärrä. Miten ihmeessä voisin silloin kertoa omasta käytöksestäni, kun en kerrassaan osaa ensinnäkään olla puhumatta mieltä vaivaavista asioista, mutten toisaalta osaa puhua niistä niin, etten ärsyttäisi. Sanoin myös terapeutin sanoneen mun olevan laadunvartija ja sanoin mielestäni vähentäneeni tätä vartiointia.

Totta helvetissä mä tajuan, että miehen kertomus olisi kovin erilainen, mutta kun en tunnista niitä asioita itsessäni, joista hän mua syyttää tai toki tiedän tekeväni vuorotyötä ja tiedän, että lastenhoito rassaa, mutta en vaan yksinkertaisesti tajua, miksi hän ei tee asioille mitään vaan valittaa valittamasta päästyään ja kokee kaiken niin hirvittävän negatiivisesti. Mm. sanoo, ettei enää tapaa kavereitaan, kun mulla on vuorotyö (olen tehnyt vuorotyötä aina, ei mikään uusi juttu) ja hän joutuu olemaan lasten kanssa. Miksei? Mä itse otan lapset mukaani, kun haluan tavata kavereitani. Hän ei, valittaa vaan. Ihan vaan esimerkkinä. Eniten mua vituttaa tollanen asenne. "Kaikki olis toisin, jos vaan se ja se asia muuttuisi". Ja sitten kun muuttuu niin tulee joku muu asia, jonka pitäis olla toisin, että olis hyvä olla. En vaan v-ttu tajua.

 

[suo]

Eiks sillä terapeutila ollut muuta sanottavaa? Ei sitten varmaan kannata harmitella, että en saa miestä, joka on saman tyyppinen lähtemään pariterapiaan.

 

["a p"]

Eiks sillä terapeutila ollut muuta sanottavaa? Ei sitten varmaan kannata harmitella, että en saa miestä, joka on saman tyyppinen lähtemään pariterapiaan.

No ei se kyllä mun mielestä mitään keskustelukonsteja neuvonut eli että MITEN se keskustelu oikeasti saadaan sujumaan. Mitä itse ajattelit tehdä tilanteelle?
Mua jäi vähän kaivelemaan tuon edellisen vastaajan kommentti siitä, että meillä on ihan normi ongelmat ja mä olen myös iso ongelma. Oli miten vaan eli en ollenkaan halua väheksyä omaa osuuttani, mutta keskustelemalla mun mielestä pitäis selvitä eikä karjumalla ja syytämällä herjauksia ja halveksimalla. Olen vissiin omituinen, mutta mun kuolee tunteet ihmistä kohtaan, joka mulle latelee törkeyksiä toistuvasti.

 

["vieras"]

Tuon perusteella eroaisin.

Haluaisin kyllä huomauttaa, että liika keskustelu ja analysointikin vie parisuhteen äkkiä karikkoon jos molemmat ei ole analysoimaan taipuvaisia. Meilä pätee sääntö että ei saa valittaa jos ei aio muuttaa mitään.