H
"huoh"
Vieras
Meillä on miehen kanssa kaksi alle 2v. kummilasta (miehen siskon lapset). Olemme muistaneet aina synttäreinä, jouluna ja tietysti myös ristiäisten aikaan näitä lapsia sekä itse olen auttanut leipomisissa jne.
Miehen äiti kuitenkin jatkuvasti painostaa ja kyselee, että millon meillä olisi aikaa ottaa tämä isompi hoitoon ja että "kyllä teidänkin nyt pitäisi" kun niillä on niin rankkaa pienten lasten kanssa.
Käymme miehen kanssa molemmat töissä ja iltaisin tuo lastenhoito olisi siis aivan mahdonta (ollaan kotona yleensä n. kuuden seitsemän aikoihin). Mielestäni ei ole järkeä esim. yhden tunnin takia alkaa lapsia kuljettamaan meille ja sitten kohta takaisin kotiin nukkumaan. Viikoloppuisin ollaan sitten usein miehen kotona, jossa näemme näitä lapsia tai sitten saatamme käydä heillä kotona kylässä. Joka tapauksessa näemme näitä kummilapsia useita kertoja kuukaudessa.
Itselläni on vielä siinä mielessä vaikeat ajat menossa, että oma äiti sairastaa parantumatonta syöpätautia ja hänen kanssaankin haluaisin nyt viettää mahdollisimman paljon aikaa, kun vielä mahdollisuus on. Välillä tuntuu, että anoppi kokee jotenkin, että tämä äitini hoito on pois hänen lapsenlapsiltaan ja hän usein voivotteleekin, kuinka emme ehdi tarpeeksi viettää aikaa näiden lasten kanssa kun on tuo sairas äiti hoidettavana...
Pidän lapsista, mutta jotenkin tämä tilanne on alkanut ahdistaa. Miehen sisko on sen tyyppinen, että ei tyrkytä lapsia meille hoitoon ja varmaankin viikonloppuisin haluavatkin olla oman perheen kesken kun isäkin on kotona. Tuntuisi tyhmältä vaatia, että saamme ottaa heidän lapsensa meille juuri tuolloin.
Aavistelen, että anoppi yrittää jotenkin saada minulle vauvakuumetta aikaiseksi, mutta tämä tilanne ei kyllä paranna yhtään oloani. Kyllä niitä lapsia tässä tulee kun oikea aika on....asiasta on jo puhuttu, mutta anopin mielihalujen perässä en ala hyppäämään....
Kuinka usein te muut (lapsettomat) hoidatte kummilapsianne tai avustatte perheitä muuten? Tuntuu, että tässä mennään itsekin välillä ihan jaksamisen äärirajoilla ja sitten pitäisi vielä ottaa hartioilleen toisen perheen jaksaminen...
Me ei toisiaankaan miehen kanssa matkustella ja juhlita, vaikka lapsettomia olemmekin. Kyllä se arki menee velvollisuuksien hoitamiseen meilläkin, mitä anoppi ei tunnu mitenkään tajuavan...
Miehen äiti kuitenkin jatkuvasti painostaa ja kyselee, että millon meillä olisi aikaa ottaa tämä isompi hoitoon ja että "kyllä teidänkin nyt pitäisi" kun niillä on niin rankkaa pienten lasten kanssa.
Käymme miehen kanssa molemmat töissä ja iltaisin tuo lastenhoito olisi siis aivan mahdonta (ollaan kotona yleensä n. kuuden seitsemän aikoihin). Mielestäni ei ole järkeä esim. yhden tunnin takia alkaa lapsia kuljettamaan meille ja sitten kohta takaisin kotiin nukkumaan. Viikoloppuisin ollaan sitten usein miehen kotona, jossa näemme näitä lapsia tai sitten saatamme käydä heillä kotona kylässä. Joka tapauksessa näemme näitä kummilapsia useita kertoja kuukaudessa.
Itselläni on vielä siinä mielessä vaikeat ajat menossa, että oma äiti sairastaa parantumatonta syöpätautia ja hänen kanssaankin haluaisin nyt viettää mahdollisimman paljon aikaa, kun vielä mahdollisuus on. Välillä tuntuu, että anoppi kokee jotenkin, että tämä äitini hoito on pois hänen lapsenlapsiltaan ja hän usein voivotteleekin, kuinka emme ehdi tarpeeksi viettää aikaa näiden lasten kanssa kun on tuo sairas äiti hoidettavana...
Pidän lapsista, mutta jotenkin tämä tilanne on alkanut ahdistaa. Miehen sisko on sen tyyppinen, että ei tyrkytä lapsia meille hoitoon ja varmaankin viikonloppuisin haluavatkin olla oman perheen kesken kun isäkin on kotona. Tuntuisi tyhmältä vaatia, että saamme ottaa heidän lapsensa meille juuri tuolloin.
Aavistelen, että anoppi yrittää jotenkin saada minulle vauvakuumetta aikaiseksi, mutta tämä tilanne ei kyllä paranna yhtään oloani. Kyllä niitä lapsia tässä tulee kun oikea aika on....asiasta on jo puhuttu, mutta anopin mielihalujen perässä en ala hyppäämään....
Kuinka usein te muut (lapsettomat) hoidatte kummilapsianne tai avustatte perheitä muuten? Tuntuu, että tässä mennään itsekin välillä ihan jaksamisen äärirajoilla ja sitten pitäisi vielä ottaa hartioilleen toisen perheen jaksaminen...
Me ei toisiaankaan miehen kanssa matkustella ja juhlita, vaikka lapsettomia olemmekin. Kyllä se arki menee velvollisuuksien hoitamiseen meilläkin, mitä anoppi ei tunnu mitenkään tajuavan...
