Mä taas en vain jaksa uskoa, että nuorena alkanut suhde kestäisi (nuorena = n. 16-18 v). Siihen ikään mennessä ei ole tarpeeksi ehtinyt saamaan kokemuksia (en tarkoita seksikokemuksia vaan yleensä elämän kokemusta), että jossain vaiheessa herää ajatus/haave jostain muusta tuntemattomasta. Oli se sitten "parempi" puoliso, toinen työ, koulutus tms. Mutta se tunne, että jotain puuttuu tai tyytymättömyys vain saadaan täytettyä, kun kokeilee omia siipiä, ilman puolisoa.
Itseni mukaanlukien löysin "täydellisen" miehen 16-v, suhde kesti 12 v. Kaiken piti olla hyvin, mutta jotain vain puuttui, ei vain enää sytyttänyt. Jälkeenpäin olen katunut vain sitä, etten eronnut aiemmin. Vaikka sisimmässä tiesin, ettei tästä tule mitään, olin päättänyt uskoa rakkauteen ja suhteeseen -siinä meni monta hyvää vuotta hukkaan!
Kolme vuotta vietettyäni rauhallista sinkkuelämää (en ollut bilehile tai baarikärpänen), löysin uuden rakkauden joka kolahti ja lujaa. Tiesin haluavani tämän miehen kanssa perheen ja viettää elämäni hänen kanssaan. Ja niin tässä toista lasta syntyväksi odotellaan.
Minä ja exäni oltiin ulkopuolisten silmissä ns. täydellinen pari, eihän me voida erota, eihän meillä ole mitään syytä, meillähän on kaikki hyvin. On tietty valitettaavaakin, mutta yhtä ystävää lukuunottamatta kaikki nuoruuden tuttavapariskunnat ovat jo eronneet.
summa summarium minun näkemykseni vain on, että nämä teinisuhteet joko päättyvät ennemmin tai myöhemmin tai ovat onnettomia.