Kun kukaa ei tiedä kuinka pinnan alla kuohuu..

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "vieras"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
V

"vieras"

Vieras
ja sisimmässä on joskus niin paha olla.

Kenelläkään ei ole minkäälaista aavistusta miltä musta joskus tuntuu ja miten vaikea mun on olla. Miten joskus (toisinaan useinkin) saan tehdä jumalattomasti töitä että en menetä järkeäni ja kerään itseni ja kestä ja jaksan olla lasten kanssa hymyssä suin. Etten romahda vaikka tekisi vain mieli maata peiton alla ja itkeä. Ei puhua kenenkään kanssa, ei nähdä ketään. Olla vaan yksin. Miten paljon helpompi vain olisi jos vaikka kuolisin. Ei murheita ja huolia, ei tätä käsittämättömän pahaa oloa. Tätäkö tämä elämä nyt on loppuun saakka?

Kaikki sukulaiset, tutut aina vaan kehuu kuinka hyvin hoidan lapseni ja rakastan heitä kovin ja vaikka se tuntuu pirun hyvälle, riipaisee se myös syvältä sielusta sillä hekin vain luulevat että olen yksi maailman onnellisimmista ihmisistä.

Mieskin vain luulee että olen vain pahantuulinen paskiainen. Huumorintajuton. Ilkeä. Ja haluan vain pilata suhteemme.
Rakkautta on, mutta kun ei ole miehelläkään oikeast aavistusta mun olosta. Olen koittanut kertoa mutta sanoo et johtuu vaan menkoista/olet väsynyt tms.

Puhumattakaan veljestä, siskosta, äidistä.. kukaan ei aavista. Ei anoppi, ei appi ei kukaan.

Joskus olen miettinyt että mitä jos vaan menisin pois. Kaipaisiko mua kukaan? Olisiko miehellä jo ensiviikolla uusi nainen?
Entä lapset? Ei nekään mua muistais kun ovat niin pieniä vielä.

Ja raksastaako mies mua oikeasti vai onko tää vaan toisen tarvetta ja kun on nuo lapset.
Luulen että rakastaa mutta silti epävarmuus kalvaa. Siksi kai olen niin ilkeä paska useimmiten.
Ja rakastanko mä?

Olenko mä hyvä äiti lapsilleni..


Kuinka ihmeessä tämä elämä voi olla tälläistä? :'(
Tätäkö mä kestän vielä monta kymmentä perkeleen vuotta?
Esitän iloista silloin kun en ole, autan toisia huolissa ja murheissa ja kysyn miten jaksaa vaikka kukaan ei koskaan kysy sitä minulta.

Suljenko vain puhelimen enkä pidä kehenkään yhteyttä, mieskin sopivasti työreissussa..
 
Tajuat varmaan, että oot sairas ja tarttet apua. Ainakin pitäs saada suunsa auki ja sanottua. JOs ei omaisille, niin jollekin ammattiauttajalle. Hae itelles apua!
 
Printtaapa tämä tekstisi ja näytä miehelle kunhan kotiutuu.

Ei ole järkeä kärvistellä ja pilata elämäänsä sen takia, että ei saa suutaan auki.

Ja niin, itse allekirjoitan avauksesi osittain omlata kohdaltani.
 
no miksi se on niin pirun vaikeaa avata suutaan? minua itseäni ärsyttää se jos näen että toisella on pahaolla(läheisellä) mutta ei halua avautua minulle,ikäänkuin en olisi sen arvoinen että minulle oltaisiin rehellisiä. puhu, se on yllättävän helppoa, vaatii halua ja päätöksen.miksi et halua?
 
Ei ole vaan niin helppo kertoa ja avata suuta.
Kunpa olisikin vaan niin.

Ja ei mä en ole surullinen 24/7 vaan mä teen ja puuhastelen lasten kaa kuinka kuka tahansa muukin "terve" äiti.

Ja mulla on paljon paljon hyviäkin päiviä. Mut liian usein myös tunnen niin kun kerroin.

Ja en halua myöntää olevani heikko. Rakastan lapsiani enkä halua että kukaan saa asetta viedä niitä multa pois.
 
No mistä ihmeestä ne voivat tietää jos et kerro.


Istu miehesi kanssa alas ja kerro miltä sinusta tuntuu. Jos puhuminen on vaikeaa niin kirjoita ja anne se miehellesi, ystävällesi, sukulaisillesi.

Pyydä lääkärin/neuvolan kautta ammattiapua.

KUKAAN ei voi tietää miltä sinusta tuntuu jollet itse sitä heille kerro. Eivät he ole ajatustenlukijoita. Ja jos sinä itse annat päällepäin sellaisen kuvan että kaikki on loistavasti niin he sitten myös olettavat.
 
[QUOTE="xxx";22211906]No mistä ihmeestä ne voivat tietää jos et kerro.


Istu miehesi kanssa alas ja kerro miltä sinusta tuntuu. Jos puhuminen on vaikeaa niin kirjoita ja anne se miehellesi, ystävällesi, sukulaisillesi.

Pyydä lääkärin/neuvolan kautta ammattiapua.

KUKAAN ei voi tietää miltä sinusta tuntuu jollet itse sitä heille kerro. Eivät he ole ajatustenlukijoita. Ja jos sinä itse annat päällepäin sellaisen kuvan että kaikki on loistavasti niin he sitten myös olettavat.[/QUOTE]

olen koittaut kertoa miehelle mutta hän ei ota mua vakavasti.
 
Se on ERITTÄIN kova kynnys aukaista suutaan tuollaisessa tilanteessa. Tilanne on pahempi jo siksikin, koska osaat pitää "kulissit" yllä, eli kertomasi voi tulla esim. miehellesi täysin puun takaa. Sitä pelkää jo valmiiksi, ettei kukaan ota tosissaan tai saat vähättelevää palautetta, että liioittelet.

Minä itse olen samassa tilanteessa... Jo se, että otit asian esille täällä on jo ensimmäinen askel.
Monesti itsekin mietin, kuinka kauan pitää piehtaroida tässä pahassa olossa ja odottaa sen menevän vain ohitse itsestään. Mitä jos vain ottaisin ja lähtisin jonnekin ihan yksin vähäksi aikaa.

Olen itse yrittänyt tuoda arkeeni jotain uutta. Käydään jossain miehen kanssa, järjestetään aikaa, yritän tunkea itseni yksin jonnekin missä olisi uusia virikkeitä. Mutta ei sitä aina vaan jaksa. Jos on masentunut, jo se, että täytyy laittautua jonnekin, saa luopumaan päätöksestä lähteä jonnekin. Ei vaan jaksa, on helpompi olla yksin kotona.

Kerran olin niin pohjalla, että ajattelin vain itseni lopettamista, että muilla olisi helpompi jos vain häviäisin. Siinä vaiheessa avasin suuni miehelle, että olen loppu henkisesti.
Hän otti sen yllättävän rakentavasti vastaan. Sain häneltä apua ja tsemppausta, mutta valitettavasti sitä kesti aikansa, kunnes asia äkkiä unohtui... Ja minä olin taas kolossani.
Minun mielestä läheiset, sukulaiset eivät voi auttaa. Korkeintaan miehesi voi auttaa sinua arjessasi. Muuten on pakko pärjätä ja selvittää pää itse, jos se ei onnistu, varaa aika vaikka terveydenhoitajalle. Ei tarvitse heti lähteä mihinkään terapeutille. Ystäväni kulki terkkarilla useita kertoja vain puhumassa tunnin, terkkari ei passittanut mihinkään terapiaan tai jatkohoitoihin vaan kuunteli ja puhui. Hänelle se oli pelastus. Jos itse vaivun liian syvälle, aijon käyttää saman mahdollisuuden ja puhua jollekin ulkopuolisell. Muuten, olen päättänyt selvittää pääni yksin.
Valitettavasti.

Voimia!
 
Se on ERITTÄIN kova kynnys aukaista suutaan tuollaisessa tilanteessa. Tilanne on pahempi jo siksikin, koska osaat pitää "kulissit" yllä, eli kertomasi voi tulla esim. miehellesi täysin puun takaa. Sitä pelkää jo valmiiksi, ettei kukaan ota tosissaan tai saat vähättelevää palautetta, että liioittelet.

Minä itse olen samassa tilanteessa... Jo se, että otit asian esille täällä on jo ensimmäinen askel.
Monesti itsekin mietin, kuinka kauan pitää piehtaroida tässä pahassa olossa ja odottaa sen menevän vain ohitse itsestään. Mitä jos vain ottaisin ja lähtisin jonnekin ihan yksin vähäksi aikaa.

Olen itse yrittänyt tuoda arkeeni jotain uutta. Käydään jossain miehen kanssa, järjestetään aikaa, yritän tunkea itseni yksin jonnekin missä olisi uusia virikkeitä. Mutta ei sitä aina vaan jaksa. Jos on masentunut, jo se, että täytyy laittautua jonnekin, saa luopumaan päätöksestä lähteä jonnekin. Ei vaan jaksa, on helpompi olla yksin kotona.

Kerran olin niin pohjalla, että ajattelin vain itseni lopettamista, että muilla olisi helpompi jos vain häviäisin. Siinä vaiheessa avasin suuni miehelle, että olen loppu henkisesti.
Hän otti sen yllättävän rakentavasti vastaan. Sain häneltä apua ja tsemppausta, mutta valitettavasti sitä kesti aikansa, kunnes asia äkkiä unohtui... Ja minä olin taas kolossani.
Minun mielestä läheiset, sukulaiset eivät voi auttaa. Korkeintaan miehesi voi auttaa sinua arjessasi. Muuten on pakko pärjätä ja selvittää pää itse, jos se ei onnistu, varaa aika vaikka terveydenhoitajalle. Ei tarvitse heti lähteä mihinkään terapeutille. Ystäväni kulki terkkarilla useita kertoja vain puhumassa tunnin, terkkari ei passittanut mihinkään terapiaan tai jatkohoitoihin vaan kuunteli ja puhui. Hänelle se oli pelastus. Jos itse vaivun liian syvälle, aijon käyttää saman mahdollisuuden ja puhua jollekin ulkopuolisell. Muuten, olen päättänyt selvittää pääni yksin.
Valitettavasti.

Voimia!

Olisin voinut kirjoittaa tämän. Mulla on taustalla, ilmeisesti, synnytyksen jälkeinen masennus jonka olen kieltänyt ja joka on jäänyt hoitamatta. Miehelle olen kertonut, helpottaa hetkeksi mutta jotain ihan pidempää terapiaa tässä tarvittaisiin, oma pää on jo niin tohjona ja jumissa.
En kuitenkaan pysty taipumaan, typerää, paikallisen terveydenhuollon puoleen. Pieni paikka ja juoru kulkee ja asiat valuvat vaitiolovelvollisuudesta huolimatta kylille. Ehkä minut viedään joskus piipaa-autolla jonnekkin lähimmälle kaatopaikalle, kun en enää saa sanaa suustani.
 
Suosittelen, että menet lääkäriin ensi tilassa, heti tänään jos vain mahdollista, ja pyydät lähetteen psykiatrian päivystykseen. Et olisi ensimmäinen etkä viimeinen äiti, joka masentuu, ja minusta kuulostaa, että tarvitset ammattiapua mitä pikimmin. Eikä avun tarve poistu sillä, että mies ei usko. Saatko jonkun katsomaan lapsia siksi aikaa kun käyt lääkärissä ja tuolla päivystyksessä?
Muistathan, että sulla on mahdollisuus olla onnellinenkin!
terv. yksi masennuksen läpikäynyt
 
[QUOTE="vieras";22212141]Hommaa itsellesi ihana rakastaja, joka rakastaa ja hellii sua, jonka kanssa on levollista ja ihanaa olla.[/QUOTE]

Been there, done that!
Ei auta, ei auta kuin sen ensimmäisen huuman aikaan. Sitten kun alkuhuuma on ohi, sinulla on mies ja rakastaja, molemmista huoli ja sitten vielä oma masennus. Kolmas pyörä rattaassa. Tosin, rakastajallekin voi puhua, mutta sitä tuntee itsensä jälkeenpäin likaiseksi. Se jälkisyytösten määrä ei tule todellakaan tekemään hyvää jo olemassa olevalle masennukselle. Olet saanut vain lisää huolia....
 
Olisin voinut kirjoittaa tämän. Mulla on taustalla, ilmeisesti, synnytyksen jälkeinen masennus jonka olen kieltänyt ja joka on jäänyt hoitamatta. Miehelle olen kertonut, helpottaa hetkeksi mutta jotain ihan pidempää terapiaa tässä tarvittaisiin, oma pää on jo niin tohjona ja jumissa.
En kuitenkaan pysty taipumaan, typerää, paikallisen terveydenhuollon puoleen. Pieni paikka ja juoru kulkee ja asiat valuvat vaitiolovelvollisuudesta huolimatta kylille. Ehkä minut viedään joskus piipaa-autolla jonnekkin lähimmälle kaatopaikalle, kun en enää saa sanaa suustani.

Nii-in. Mihinpä vetää se raja, milloin on liian syvällä. Sitä vain yrittää ja yrittää selvitä :( Ei ihminen tai kroppakaan kovin loputtomiin jaksa. Jotenkin täytyisi saada purkaa itseään, muttei tiedä keinoja tai edes halua.
 
Toi kuullostaa itellenikin tutulle,en ole masentunut (sinusta en tiedä) mutta ei ihmisen tarvi olla masentunut jos on paska olo.mullakin tällä hetkellä sisällä kiehuu ja tekisi mieli vaan huutaa täysillä vaikka sekään ei mitään auttaisi.itkeä en jaksa.lapsia ja kotia hoidan + että kuuntelen muitten ongelmat.kelläkään muulla ei ole hajua kuinka vitun rikki mä olen,kaikki luulee että meillä menee hyvin.
paskat,mies kohtelee mua niin huonosti,syyttää mua kaikesta vaikka täällä kaiken teen,hän juo,pelaa,kohtelee mua todella epäkunnioittavasti,onneksi väkivalta on jääny taakse (toivottavasti lopullisesti)

Ja en edes halua että kukaan kysyy miten mulla menee ja vaikka kysyisi niin sanoisin että hyvin,toisaalta en kaipaakkaan mitään apua.haluisin vaan että koti ja perhe olisi normaali ja jokseenkin onnellinen se riittäisi.

Mä kun en edes kehtaisi kellekkään selittää ja kertoa kuinka paskaa mun elämä on,uskoisikohan edes kaikki.se on vaan jaksettava (omalla kohallani siis) ja toivoa että asiat selviäsi vaikka eihän nää mihinkään selvii varmaan ilman eroa,mutta kun sitäkään en halua.
 
Kuules, nyt on korkea aika avautua! Ymmärrät varmaan itsekin, ettet tule jaksamaan elmääsi kuvaamasi kaltaisena kovin pitkään. Sinnittelet jo nyt voimiesi äärirajoilla! Niin ei voi jatkua!

Olisiko helpompi keskustella ajatuksistasi jonkin ulkopuolisen tahon kanssa? Onko kunnassasi esimerkiksi kriisikeskusta? Voit myös varata aikaa terveyskeskukseen. Teet parhaan palveluksen lapsillesi, perheellesi ja itsellesi kun haet apua! Heti! Älä jää yksin!
 
Samanlaisen viestin olisin voinut minäkin kirjoittaa noin vuosi sitten. Talvella avauduin, kerroin asiasta ensin miehelleni, sitten lääkärille, ja kesällä perheellenikin.

Mies ymmärtää nyt minua paremmin ja auttaa jaksamaan, mutta toisaalta, nyt kun olo on hieman helpottunut huomaa hänestä ärtymyksen sitä kohtaan että olen "heikko".

Lääkäri iski reseptin kouraan, ja raivostui kun en suostunut ottamaan lääkkeitä ilman kunnon syytä tuosta-noin-vain. Passitti psykologille, jossa olen käynyt nyt melkein vuoden, mutta en koe asian edistyneen mihinkään suuntaan.

Äitini suuttui kertomastani, luetteli pitkät listat ihmisiä joilla menee niin paljon huonommin kuin minulla ja ovat selvinneet ja ihmetteli miksi en pärjää vaan vatvon vanhoja asioita.

Summa summarum: Jos olisin jättänyt kertomatta ja pitänyt elämän raskauden omana tietonani, voi olla ettei minua olisi enää tässä, mutta toisaalta olisinpahan saanut pitää ylpeyteni. Nyt.. no, nyt minulla ei ole enää edes niitä kulisseja joista olla ylpeä ja koen olevani vieläkin epäonnistuneempi.

ÄLKÄÄ kertoko noista asioista JOS pärjäätte niiden kanssa yksin, olette vielä ylpeitä itsestänne myöhemmin!
 
[QUOTE="vieras";22212771]Samanlaisen viestin olisin voinut minäkin kirjoittaa noin vuosi sitten. Talvella avauduin, kerroin asiasta ensin miehelleni, sitten lääkärille, ja kesällä perheellenikin.

Mies ymmärtää nyt minua paremmin ja auttaa jaksamaan, mutta toisaalta, nyt kun olo on hieman helpottunut huomaa hänestä ärtymyksen sitä kohtaan että olen "heikko".

Lääkäri iski reseptin kouraan, ja raivostui kun en suostunut ottamaan lääkkeitä ilman kunnon syytä tuosta-noin-vain. Passitti psykologille, jossa olen käynyt nyt melkein vuoden, mutta en koe asian edistyneen mihinkään suuntaan.

Äitini suuttui kertomastani, luetteli pitkät listat ihmisiä joilla menee niin paljon huonommin kuin minulla ja ovat selvinneet ja ihmetteli miksi en pärjää vaan vatvon vanhoja asioita.

Summa summarum: Jos olisin jättänyt kertomatta ja pitänyt elämän raskauden omana tietonani, voi olla ettei minua olisi enää tässä, mutta toisaalta olisinpahan saanut pitää ylpeyteni. Nyt.. no, nyt minulla ei ole enää edes niitä kulisseja joista olla ylpeä ja koen olevani vieläkin epäonnistuneempi.

ÄLKÄÄ kertoko noista asioista JOS pärjäätte niiden kanssa yksin, olette vielä ylpeitä itsestänne myöhemmin![/QUOTE]

Tätä olen miettinyt. En halua myöntää olevani heikko ettei kukaan voi koskaan vetää sitä asetta mua vastaan.
JOS joskus kävisi niin en todellakaan haluaisi että lasten huoltajuua jutuissa voitaisiin vetää valtikka kortti mun pahasta olosta.
Mä en koe olevani masentunut, mulla on paljon hyviäkin päiviä, mutta toisinaan mulla on tosi paha olla.
 
[QUOTE="vieras";22212771]Samanlaisen viestin olisin voinut minäkin kirjoittaa noin vuosi sitten. Talvella avauduin, kerroin asiasta ensin miehelleni, sitten lääkärille, ja kesällä perheellenikin.

Mies ymmärtää nyt minua paremmin ja auttaa jaksamaan, mutta toisaalta, nyt kun olo on hieman helpottunut huomaa hänestä ärtymyksen sitä kohtaan että olen "heikko".

Lääkäri iski reseptin kouraan, ja raivostui kun en suostunut ottamaan lääkkeitä ilman kunnon syytä tuosta-noin-vain. Passitti psykologille, jossa olen käynyt nyt melkein vuoden, mutta en koe asian edistyneen mihinkään suuntaan.

Äitini suuttui kertomastani, luetteli pitkät listat ihmisiä joilla menee niin paljon huonommin kuin minulla ja ovat selvinneet ja ihmetteli miksi en pärjää vaan vatvon vanhoja asioita.

Summa summarum: Jos olisin jättänyt kertomatta ja pitänyt elämän raskauden omana tietonani, voi olla ettei minua olisi enää tässä, mutta toisaalta olisinpahan saanut pitää ylpeyteni. Nyt.. no, nyt minulla ei ole enää edes niitä kulisseja joista olla ylpeä ja koen olevani vieläkin epäonnistuneempi.

ÄLKÄÄ kertoko noista asioista JOS pärjäätte niiden kanssa yksin, olette vielä ylpeitä itsestänne myöhemmin![/QUOTE]

Ja kaikki tässäkin kirjoituksessa on niin tuttua. :) Samaan johtopäätökseen olen tullut, onpahan ainakin kulissit. :D Saattaa kuulostaa ettei tilanteeni ole niin paha kuin mitä se todellisuudessa on. Oikeasti on.
Yksityisellä lääkärillä kävin pari kertaa ja hyvä ettei lääkäri pitkästymistään haukotellut ongelmieni vähäisyyttä. No minua ainakin todella kadutti, että haaskasin rahaani ja psykiatrian erikoislääkärin kallista aikaa. Mä olen jotenkin kapseloitunut tähän tilanteeseen. En tiedä, enkä muista, millainen ihminen olin aiemmin. Pahinta on ettei mikään tunnu miltään. Osaan nauraa ja edelleen näyttää hyvältä. Kaadun ilmeisesti kullissini kanssa.
Jossain syvällä vielä tuntuu että minulla olisi paljon annettavaa, työkalut vain ovat hukassa.
 
Suosittelen, että menet lääkäriin ensi tilassa, heti tänään jos vain mahdollista, ja pyydät lähetteen psykiatrian päivystykseen. Et olisi ensimmäinen etkä viimeinen äiti, joka masentuu, ja minusta kuulostaa, että tarvitset ammattiapua mitä pikimmin. Eikä avun tarve poistu sillä, että mies ei usko. Saatko jonkun katsomaan lapsia siksi aikaa kun käyt lääkärissä ja tuolla päivystyksessä?
Muistathan, että sulla on mahdollisuus olla onnellinenkin!
terv. yksi masennuksen läpikäynyt

ei mun olo niin paha oo ettäkö mun pitäisi tältä seisomalta lähteä lääkäriin.
En koe ainakaan niin.

Mulla on paljon hyviäkin hetkiä niinkuin tuonne taisin jo kirjoittaa mutta jostain täysin tuntemattomasta syystä mulla myös ajoittain tosi paha olla.
 
Mä en yksinkertasesti kestä lukea näitä tekstejä. Itse elin samanlaisessa tunteessa koko lapsuuden ja nuoruuden.. Vasta aikuisena uskalsin ottaa asian esiin.

Ja pakko myöntää etten varmaan olis tässä jos en olis jonkun näköistä selvennystä ja apua asiaan hakenut. Lääkitystä en ottanut, psyk. sairaanhoitajan luona kävin keskustelemassa... Ja kaikista eniten auttoi tieto siitä, että mikä mua vaivaa.
 

Yhteistyössä