Kun mies on kylmä...

["huuhkaja"]

voihan tuossa olla kysymys siitä, että mies kokee ettei hänen valituslistaansa päästä koskaan käsittelemään kun JOKU alkaa aina vollaamaan ja valtaa näyttämön. Jostain mies on vielä senverran vihainen tuossa kohtaa, ettei kykene ylittämään sitä. Pitäisikö tuosta kysyä ihan suoraan joskus ei-riidan aikaan?

Onko miehesi mielestä siis ihan oikein haukkua toista riidellessä - aika monen mielestä se on ihan normaalia? Tästäkin voisi olla syytä keskustella. Ja jos et itse harrasta samaa, niin sitä parempi. Jos muutosta ei ala tulla, niin voit tietysti kokeilla kerran samaa tekniikkaa (kunhan et sano mitään mistään mikä navan alta löytyy).

Lisäksi mies tuskin on huomaamatta että itket, vaan on aktiivisesti reagoimatta. Tärkeä ero, joka on kieltämättä vaikea ymmärtää silloin kun kokee tuon sivuuttamisen itse, koska se todella tuntuu tuolta että on nollan arvoinen. Mutta siinä voi olla näköharha: koska miehestä sillä hetkellä tuntuu ettei häntä ymmärretä, hän on taantuneessa tilassa eikä kykene näkemään asioita aikuisen silmin. Silloin naisen itkukohtaus on varaäidillinen petos ja suututtava heikkoudenosoitus kun pitäisi kantaa poikaa. Samaten itse kerjäät toiselta sellaista käytöstä, jota saisit hyvältä vanhemmalta. Ikävä totuus: lapsesi vanhempi ei ole sinun vanhempasi, joten tuo hoivatoive tulee jäämään oikeastaan aina vaille vastakaikua. Mitä enemmän toinen välittää, sitä enemmän hän riidellessä kärsii ja siis myös taantuu.

Mutta mielestäni kaiken tämän alla on olemassa yleinen ongelma: miehillä on taipumusta sovinistiseen virhepäätelmään, että koska naisia ei voi ymmärtää, niin ei myöskään tartte yrittää. Vammaiskuntoutuspuolella kyllä on jo kauan sitten ymmärretty, että tarkoitus ei ole laitostaa vaan kehittää. Mieskuoro Kitisijät ei ole vielä tätä ymmärtänyt.

Ja ehkä kaiken taustalla vielä on onneton biologinen totuus: miehet nyt vaan ovat keskimäärin kylmempiä ja kyvyttömämpiä vastaamaan tunteisiin. Jos tämä on totta niinkuin miehet haluavat ainakin itse uskotella, niin se vain korostaa sovinistisen virhepäätelmän inhottavuutta: miehen kuuluu saada olla kenenkään häiritsemättä vammainen, koska se kuuluu hänen identiteettiinsä. Siksipä jokainen mies joka tämän uskomuksen osittainkaan jakaa, on pohjimmiltaan joko sitä mieltä että parisuhde ei sovi miehille joten parempi olla yrittämättäkään, tai että on oikein loisia suhteessa naisen kustannuksella ainakin henkisesti, jolloin kyyneleet kuuluvat luokkaan collateral damage. Ja jos niiden antaa haitata, niin suhdehan miehen kannalta silloin on entistä ikävämpi...

Omalla hiukan marttyyrihenkisellä miehellä tuntuu olevan pari syytä: hän on kiukkuinen tietämättä syytä, ja hän on patoutuneesti kiukkuinen siitä että kärsivällisyyksissään ei sano mitä kokee ja tarvitsee, koska kuvittelee että parisuhteen olemus on kärsiminen. Jostain kumman syystä sitten se patoamisen tuska on minun henkilökohtaista syytäni, vaikka olen tuhannen kertaa sanonut että en halua hänen toimivan patotehtävissä vaan toivon kuulevani ensi tilassa jos olen jotenkin hänen päiväänsä pilannut.

Mutta jossain määrin mieheni on myös henkinen loinen. Yritän selittää itselleni, ettei se pohjimmiltaan johdu välinpitämättömyydestä vaan alemmuudentunnosta. Ja tästä syystä toivoisin, ettei miehiä paapottaisi vaan naisväki opettelisi pienestä pitäen vaatimaan tunnepuolella pojiltaan ainakin saman kuin tytöiltä. Ja samalla opetettaisiin tyttöjä luottavaiseen vallankäyttöön: muotoilemaan selkokielelle, mitä paksukalloisemmalta astialta kulloinkin toivotaan, ja toimintakaavion mitä sitten kun ei mene vieläkään perille. Eli rakennettaisiin molemmille sukupuolille sellaista itsetuntoa, mikä nykyisessä ilmapiirissä on omiaan vain heikkenemään, ja jonka voi saavuttaa vain kokemalla onnistumisen elämyksiä yrityksissään kommunikoida tarpeitaan. Nykyisellään heti kun tulee ongelmia, kumpikaan sukupuoli ei tunne saavansa arvostusta suhteessa.

Naisten ongelmana taas on uskominen romanttiseen kuvaan, että mies on oikeasti vahvempi ja siksi halu nojautua täysin ja pysytellä pikkutyttönä olisi oikeutettu. Se on lapsellinen oppi lopultakin, ja omiaan suututtamaan naisen perinpohjin, kun miehestä ei löydykään prinssiominaisuuksia. Osa feminismistäkin on tämän kiukun juhlimista. Se toinen osa on sitten aivan asiaa, vaan pirukos ne erottaa. Ainakaan kovin nuorella iällä. Valitettavasti parisuhdeongelmat kasautuvat juuri tuohon hiukan liian nuoreen ikään.

 

["heluna"]

Painiiko kukaan muu saman ongelman kanssa?

Voisin kertoa 11 yhteisestä vuodestamme hyvin pitkän jutun mutta kiteytettynä:

Mies rakastaa minua, tiedän sen ja sanoo sen joka päivä (rutiininomaisesti kylläkin) mutta tämän lisäksi mies on järjettömän kylmä.
Meillä on hyvin "tulinen" suhde ja sanaharkkaa tulee usein. Mies ei ole mikään puhuja tyyppi, eikä mikään kova hellittelemäänkään. Tämä alkaa olla minulle jo ongelma.
Olen aika herkkä ja kun pahoitan mieleni, miestä ei tunnu hetkauttavan lainkaan. Hän voi jatkaa kylmää linjaa pahasta olostani huolimatta eikä asioita keskustella.

Näyttäisi siltä, että miehelle riittäisi että olisimme riitelemättä yhdessä (eikä kai ne riidatkaan hänestä niin kamalia ole) , sen sijaan kun minä haluan että olemme _onnellisesti_ yhdessä. (Rakkautta, hellyyttä, toisen huomioimista)
Tämän lisäksi mies on äärimmäisen taitava piikittelijä. Tekee huumoria ns. minun kustannuksellani.

Onko muita samassa tilanteessa olevia tai olleita ja onko tähän mitään ratkaisua?
Puhuminen olisikin ratkaisu mutta kun se olen minä joka puhuu eikä mies tunnu edes kuuntelevan.
Hänen mielestään ongelmat ovat vain minun omassa päässäni.

Rakastan miestäni enkä halua menettää häntä mutta tämä kylmyys alkaa olemaan jo ongelma.

hei meillä oli kanssa toi kylmyys ongelma(siis mies kyllä halais ja pussasi monta kertaa päivässä) mutta jos mä kerroin että joku asia tuntui pahalta mies oli vaan hiljaa, ja tää hiljaisuus/reagoimattomuus aiheutti minulle pahaa mieltä. en kokenut että mies välittää minun tunteistani/minusta. ja lopulta vaan raivosin miehelle(emme siis ikinä ridielleet,emmekä sopineet emmekä puhuneet tunteista/parisuhteesta, vuosien aikana tästä kertyi minulle melkoiset pettymysken turhautumisen ja lopulta vihan tunteet).

en tajunnut että mies ei osaa muuta,hän vaikeni koska yritti sillä tavalla välttää riitaa, välttää pahaa mieltä. eli yritti omalla tavallaan pelastaa suhteen(hölmöhän se on kun puhumattomuus nimenomaan lisäsi sitä minun pahaaoloa-> raivoa->miehen pahaaoloa) eikä hän tajua sitä millään. Mutta jos mä olisin tajunnut ajoissa että miksi se mies vaikenee,mä olisin voinut toimia toisin!

jos sun miehelläskin on sama homma? mua harmittaa etten hakeutunut pariterapiaan, ongelma ois sillä ratkastu koska joku muu olis sanonut miehelle että täytyy puhua..

 

["heluna"]

[QUOTE="huuhkaja";27976897]voihan tuossa olla kysymys siitä, että mies kokee ettei hänen valituslistaansa päästä koskaan käsittelemään kun JOKU alkaa aina vollaamaan ja valtaa näyttämön. Jostain mies on vielä senverran vihainen tuossa kohtaa, ettei kykene ylittämään sitä. Pitäisikö tuosta kysyä ihan suoraan joskus ei-riidan aikaan?

Onko miehesi mielestä siis ihan oikein haukkua toista riidellessä - aika monen mielestä se on ihan normaalia? Tästäkin voisi olla syytä keskustella. Ja jos et itse harrasta samaa, niin sitä parempi. Jos muutosta ei ala tulla, niin voit tietysti kokeilla kerran samaa tekniikkaa (kunhan et sano mitään mistään mikä navan alta löytyy).

Lisäksi mies tuskin on huomaamatta että itket, vaan on aktiivisesti reagoimatta. Tärkeä ero, joka on kieltämättä vaikea ymmärtää silloin kun kokee tuon sivuuttamisen itse, koska se todella tuntuu tuolta että on nollan arvoinen. Mutta siinä voi olla näköharha: koska miehestä sillä hetkellä tuntuu ettei häntä ymmärretä, hän on taantuneessa tilassa eikä kykene näkemään asioita aikuisen silmin. Silloin naisen itkukohtaus on varaäidillinen petos ja suututtava heikkoudenosoitus kun pitäisi kantaa poikaa. Samaten itse kerjäät toiselta sellaista käytöstä, jota saisit hyvältä vanhemmalta. Ikävä totuus: lapsesi vanhempi ei ole sinun vanhempasi, joten tuo hoivatoive tulee jäämään oikeastaan aina vaille vastakaikua. Mitä enemmän toinen välittää, sitä enemmän hän riidellessä kärsii ja siis myös taantuu.

Mutta mielestäni kaiken tämän alla on olemassa yleinen ongelma: miehillä on taipumusta sovinistiseen virhepäätelmään, että koska naisia ei voi ymmärtää, niin ei myöskään tartte yrittää. Vammaiskuntoutuspuolella kyllä on jo kauan sitten ymmärretty, että tarkoitus ei ole laitostaa vaan kehittää. Mieskuoro Kitisijät ei ole vielä tätä ymmärtänyt.

Ja ehkä kaiken taustalla vielä on onneton biologinen totuus: miehet nyt vaan ovat keskimäärin kylmempiä ja kyvyttömämpiä vastaamaan tunteisiin. Jos tämä on totta niinkuin miehet haluavat ainakin itse uskotella, niin se vain korostaa sovinistisen virhepäätelmän inhottavuutta: miehen kuuluu saada olla kenenkään häiritsemättä vammainen, koska se kuuluu hänen identiteettiinsä. Siksipä jokainen mies joka tämän uskomuksen osittainkaan jakaa, on pohjimmiltaan joko sitä mieltä että parisuhde ei sovi miehille joten parempi olla yrittämättäkään, tai että on oikein loisia suhteessa naisen kustannuksella ainakin henkisesti, jolloin kyyneleet kuuluvat luokkaan collateral damage. Ja jos niiden antaa haitata, niin suhdehan miehen kannalta silloin on entistä ikävämpi...

Omalla hiukan marttyyrihenkisellä miehellä tuntuu olevan pari syytä: hän on kiukkuinen tietämättä syytä, ja hän on patoutuneesti kiukkuinen siitä että kärsivällisyyksissään ei sano mitä kokee ja tarvitsee, koska kuvittelee että parisuhteen olemus on kärsiminen. Jostain kumman syystä sitten se patoamisen tuska on minun henkilökohtaista syytäni, vaikka olen tuhannen kertaa sanonut että en halua hänen toimivan patotehtävissä vaan toivon kuulevani ensi tilassa jos olen jotenkin hänen päiväänsä pilannut.

Mutta jossain määrin mieheni on myös henkinen loinen. Yritän selittää itselleni, ettei se pohjimmiltaan johdu välinpitämättömyydestä vaan alemmuudentunnosta. Ja tästä syystä toivoisin, ettei miehiä paapottaisi vaan naisväki opettelisi pienestä pitäen vaatimaan tunnepuolella pojiltaan ainakin saman kuin tytöiltä. Ja samalla opetettaisiin tyttöjä luottavaiseen vallankäyttöön: muotoilemaan selkokielelle, mitä paksukalloisemmalta astialta kulloinkin toivotaan, ja toimintakaavion mitä sitten kun ei mene vieläkään perille. Eli rakennettaisiin molemmille sukupuolille sellaista itsetuntoa, mikä nykyisessä ilmapiirissä on omiaan vain heikkenemään, ja jonka voi saavuttaa vain kokemalla onnistumisen elämyksiä yrityksissään kommunikoida tarpeitaan. Nykyisellään heti kun tulee ongelmia, kumpikaan sukupuoli ei tunne saavansa arvostusta suhteessa.

Naisten ongelmana taas on uskominen romanttiseen kuvaan, että mies on oikeasti vahvempi ja siksi halu nojautua täysin ja pysytellä pikkutyttönä olisi oikeutettu. Se on lapsellinen oppi lopultakin, ja omiaan suututtamaan naisen perinpohjin, kun miehestä ei löydykään prinssiominaisuuksia. Osa feminismistäkin on tämän kiukun juhlimista. Se toinen osa on sitten aivan asiaa, vaan pirukos ne erottaa. Ainakaan kovin nuorella iällä. Valitettavasti parisuhdeongelmat kasautuvat juuri tuohon hiukan liian nuoreen ikään.[/QUOTE]


mutuen hyvä,mutta mun mieheni on itkenyt,monet kerrat..