Kun postiluukusta kolahtaa käräjiltä lappu...

[vieras]

Lapsen isä haluaa vaan tehdä jostain syystä sinulle kiusaa. Mutta kerää kaikenlaisia todisteita itsestäsi ja exästä miksi lapsi voi asua sinun luonasi. Ja hae sitten myös itse yksinhuoltajuutta. Just tämmöisten asioitten takia en itse aikoinaan antanut tehdä lastenvalvojan luona yhteishuoltajuuspaperia. Olen avoliitossa lapsen isän kanssa vaikka olenkin yksinhuoltaja, eroa harkitsen.

Taidat nyt unohtaa tämän tapauksen pitkään jatkuneen masennuksen. Sillä voi olla merkitystä ja me emme tietenkään ole tässä asiassa asiantuntijoita palstan kautta ja olemme jälleen kerran lukeneet vain yhden tarinan tilanteesta. Lapsi ei todellakaan ole masentuneen ihmisen terapeutti ja tällaisissa tapauksissa on hyvä, että asiat menevät tarkempaan tutkintaanja arviointiin. Joskus on jopa parempi, että isovanhemmatkin huolehtivat lapsen tasapainoisesta kehityksestä.

 

[Logotar]

Lasta ei ihan hepposin perustein lähdetä muuttamaan isälleen, eikä sitä yksinhuoltajuuttakaan ihan helposti saa.

Joten ei liene sen kummempaa huolta ja hätää.

Totta turiset. Tasa-arvo ei toteudu huoltajuusasioissa.

näinpä. Meillä on menossa kärjäjöinti myös aiheesta. Haluamme että miehen esikoinen muuttaisi tänne ja kävisi koulua täällä. Lomat luonnollisesti saisi viettää sitten äidin luona.

Tai toisinpäin. Asuu siellä missä nyt mutta viettäisi lomat suurimmaksi osaksi täällä.

nyt kun on tilanne se että ei juuri nähdä tyttöä kouluaikana saati lomilla...

 

[Logotar]

Harvemmin diabeetikot miettii itsensä / läheistensä tappamista. Diabeetikoilla ei myöskään ole vaaraa joutua psykoosiin tai ettei pääse aamulla sängystä. En lähtisi vertamaan diabetesta ja masennusta toisiinsa. Todella masentunut äiti ei saa lapsestaan iloa ja lapsi aistii sen.

Ei ehkä psykoosia tai itsemurha-ajatuksia. Mutta huono hoitotasapaino, sairaalareissut hyperglykemian takia, tajuttomuus hypoglykemian takia... huonot ruokavaliotottumukset ja esimerkit...

on noita riskejä olemassa muissakin sairauksissa kuin masennuksessa...

 

[TrueBlood]

Sulla ei ole masennuksen suhteen mitään pelättävää tai hävettävää. Jos olet sitä hoitanut ja käyt terapiassa, se kertoo, että olet vastuullinen vanhempi. Muista pyytää sitten ne lääkärintodistukset.

Olosuhdeselvittely voi kestää aikansa, riippuen toki sitten paikkakunnasta. Meillä meni huoltajuuskiistaan about 1,5v ja lähihuoltajuus säilyi mulla.

 

[evita]

Taidat nyt unohtaa tämän tapauksen pitkään jatkuneen masennuksen. Sillä voi olla merkitystä ja me emme tietenkään ole tässä asiassa asiantuntijoita palstan kautta ja olemme jälleen kerran lukeneet vain yhden tarinan tilanteesta. Lapsi ei todellakaan ole masentuneen ihmisen terapeutti ja tällaisissa tapauksissa on hyvä, että asiat menevät tarkempaan tutkintaanja arviointiin. Joskus on jopa parempi, että isovanhemmatkin huolehtivat lapsen tasapainoisesta kehityksestä.

En minäkään todellakaan lähtisi vetämään johtopäätöksiä vain toisen osapuolen lausuntojen perusteella. Emme mistään tiedä miten hyvin lapsi voi jne., joten hyvin vaikea ottaa kantaa.

Toivottavasti asia tutkitaan tarkkaan ja mietitään mikä LAPSELLE parasta, ei sitä kuka aikuinen enemmän haluaa lapsen tuhisemaan viereensä.

 

[Keksi]

Lasta ei ihan hepposin perustein lähdetä muuttamaan isälleen, eikä sitä yksinhuoltajuuttakaan ihan helposti saa.

Joten ei liene sen kummempaa huolta ja hätää.

Totta turiset. Tasa-arvo ei toteudu huoltajuusasioissa.

Miten niin ei muka toteudu? Tässä tapauksessahan vanhemmilla oli alun alkaen yhteishuoltajuus.

 

[ei huolta]

9 tapuksessa kymmenestä äiti saa huoltajuuden (siis niin että isä saa lapsen luokseen joka toinen viikonloppu). Tiedän tapauksen jossa psyykkisesti sairas, itsemurhaa useita kertoja yrittänyt äiti sai huoltajuuden ja muutti toiselle paikkakunnalle. Isä näkee lastaan vaan joka toinen viikonloppu, aikasemmin monta kertaa viikossa.

 

[ap]

En lyö lastani, näin sitä lapsuusperheessäni ihan tarpeeks. En käytä alkoholia, exä tuli kerran vielä yhdessäasuessamme tuhannen tuubassa kotiin..
Lapsi on selvästi onnellinen kanssani, joka päivä muistaa sanoa että rakastaa äitiä ja pusuvimma yllättää milloin missäkin. Eikö se jo kerro että lapseni pitää minusta? Se että jos tyttö nukkuu vieressäni ja meillä on omia pikku höpöttelyjuttuja ja kutittelua ja halimista ennen nukkumaan alkamista tuskin tarkottaa terapiaistuntoa minä täällä osa lapseni ja minun välistä hellyyttä ja rakkautta pitää..

 

[äippä]

Mutta eikö sinun olisi helpompi kuntoutua ja parantua omasta masennuksestasi kun nyt kuitenkin olet jo joutunut turvautumaan isän hoitoon ja sinun sairauden takiahan lapselle on päiväkotipaikkakin kertomasi perusteella annettu.

Ajattele siis positiivisesti tämä asia sillä kuitenkin asutte samassa kaupungissa niin luultavasti kuitenkin saat tavata lastasi niin paljon kuin haluat.

Olen sairastanut jo 18vuotiaasta asti joten "parantuminen" on vähän niin ja näin. Kuntoutuksessa/terapiassa olen käynyt niin ennen lasta kuin sen jälkeenkin. Ja paras "hoito" masennukseen on tuon oman tytön tuhina vieressä.

Lapsi kun ei kuitenkaan ole mikään terapeutti joka parantaa vanhempansa?
Ja aika pahahan tuon masennuksesikin täytyy olla jos
kerran viikossa joudut aina vaan edelleen terapiassa käymään
Kyllähän se totta on että lapsella täytyisi olla tasapainoinen vanhempi.

Sun mielestä lapsi ei saisi äitiään halata ettei joudu "terapeutiksi"?
Entäs vaikka diapeetikot, joutuvat pistämään insuliinia elämänsä ajan ja välillä parempana ja välillä pahempana. Hekään eivät ole sairautensa tähden tasapainoisia vanhempia?

Mikä minusta tekee tasapainottoman vanhemman kerroppas se?

Kumminkin lapsi tietää aina että äiti on läsnä jos hätä tulee. Äidiltä saa aina halin kun tarttee ja syliin pääsee. Äiti tekee ruokaa kun on nälkä jne jne..
Isä on se josta ei koskaan tiedä saako sen luo mennä vai viekö isä suoraan papan luo. Einekset on pääasiallinen ruoka. Ja tv on lapsen seuralainen kun isällä on "parempaa tekemistä"..

Harvemmin diabeetikot miettii itsensä / läheistensä tappamista. Diabeetikoilla ei myöskään ole vaaraa joutua psykoosiin tai ettei pääse aamulla sängystä. En lähtisi vertamaan diabetesta ja masennusta toisiinsa. Todella masentunut äiti ei saa lapsestaan iloa ja lapsi aistii sen.

Tähän on pakko puuttua diabeetikon vaimona. Miehelläni on taipumusta muuttua hyvinkin agressiiviseksi kun sokerit tarpeeksi alhaalla. Tämähän on kuitenkin yksilöllistä ja miehellänikin se vaihtelee ylihauskan ja vihaisen välillä. Myöskään ei välttämättä itse tajua sokereiden olevan alhaalla ja ei näin ollen syö mitään. Eli riippuen masennuksen tasosta/tilasta niin kyllä diabetes on mielestäni pahempi. Ja siis miltä ne pienestä lapsesta tuntuisi jos isältä lähtee taju kun sokerit alhaalla? Hyvällä tuurilla elimistö korjaa asian ja isä herää ja huonolla tuurilla isä kuolee.
Miehelläni on tällä hetkellä hoito hyvässä mallissa ja hypoja tulee harvoin, mutta kun sokerit alkaa laskee niin kyllä se olen minä joka huomaa sen ennen miestäni.

Jos on lääkitys kunnossa masentuneella ja ei ole psykoottisia oireita tai ei ole ollut psykoosissa niin kyllä sen lapsen pystyy hoitaa.

Itse sairastuin masennukseen ja kärsin psykoottisista oireista ja elin jonkun aikaan jonkinlaisessa psykoosissa nuorimman lapsemme syntymän jälkeen, eli siis synnytyksen jälkeistä masennusta, mutta silti pystyin lapset yksin hoitaa kun mies töissä. Me saimme kyllä tähän nopeasti apua (kiitos ihanan neuvolan terveydenhoitajan) ja mies sairaslomaa ja mä oikeanlaisen lääkityksen ja nyt olen täysin kuntoutunut, mutta ei multa ainakaan toimintakyky lasten hoidon suhteen lähtenyt.