O
"onneton"
Vieras
Niin pitkään olen miettinyt ja pähkäillyt.. Nyt tahdon vaan jonnekin purkaa tätä vyyhtiäni! Ollaan oltu yhdessä noin yhdeksän vuotta, paljon on noihin vuosiin mahtunut. Miehellä on lapsi entuudestaan ja meillä on nyt kolmevuotias lapsi.
Minulla on ollut jo pitkään onneton olo, olen yrittänyt miettiä mistä johtuu ja miten voisin itse siihen vaikuttaa. En vaan enää rakasta miestäni, piste. Tykkään hänestä kyllä, meillä ei ole koskaan ollut mitään suurempaa sanomista tai muuta. Siksi onkin niin vaikeaa miettiä mitä tehdä.
Niin vaikea sanoa asioita, olen aina halunnut vaan että kaikilla on hyvä olla. Itseäni ja omaa oloani en ole juurikaan miettinyt. Nyt tuntuu etten tunne enää itseäni, olen vain äiti, äitipuoli ja puoliso. Rakastan lastani yli kaiken, ja miehen lapseen olen kiintynyt tosi vahvasti. Ajatus siitä ettemme olisi enää perhe on ihan järjetön, en haluaisi sitä lapsille missään nimessä! Osittain ajatus on itsekäs: en halua olla poissa lapseni elämästä edes niitä viikonloppuja tai viikkoja mitkä tottakai viettäisi isällään jos asuttaisi erillään.
Kaikkein pahinta on se, ettei meillä ole varsinaisesti mitään minkä takia pitäisi erota. En vaan enää ole onnellinen tässä parisuhteessa. Kaikkea en tähän aio kirjoittaa, mutta olen näitä asioita punninnut jo pari vuotta. Meidän suhde on kehittynyt jonkin ympärille, mitä ei ole. Olen aina ollut luonteeltani toisia miellyttävä, en koskaan halua että kenelläkään on paha mieli. Tätä asiaa en pysty yksinkertaisesti muuttamaan, mutta näin toimimalla minähän myös huijaan muita? Eli teen muille "onnellisen " elämän ja itse olen onneton, vaikka periaatteessa minun ei pitäisi olla?
Ja olen kyllä miettinyt näitä asioita viime aikoina paljon. Tunnen mieheni ja tiedän, siis TIEDÄN että jos ero tulee niin hän ei tule sitä hyvin ottamaan. Tappelu on ihan varmaa, ja tulevaisuus lasten kannalta ahdistaa..
Kaikkein järkevintä siis olisi varmasti jäädä tähän suhteeseen, ainakin niin kauan että lapset ovat vanhempia. Meillä ei tapella kuitenkaan tapella (kuten sanoin, haluan että kaikilla on asiat hyvin) ja varmasti itsekin pystyisin olemaan tässä suhteessa.
En kuitenkaan ole onnellinen, vaikka miten päin tämän asian kuvittelen. Välillä ihan vihaan itseäni siitä, että elän elämääni muiden mukaan. Mutta näinkin kauan kun olen elänyt näin, en edes itse tiedä mitä oikeasti haluaisin, kuka oikeasti olen? Jos erotaan, löydänkö itseni vai en, ja jos löydän ja huomaan että tein väärin?
Minulla on ollut jo pitkään onneton olo, olen yrittänyt miettiä mistä johtuu ja miten voisin itse siihen vaikuttaa. En vaan enää rakasta miestäni, piste. Tykkään hänestä kyllä, meillä ei ole koskaan ollut mitään suurempaa sanomista tai muuta. Siksi onkin niin vaikeaa miettiä mitä tehdä.
Niin vaikea sanoa asioita, olen aina halunnut vaan että kaikilla on hyvä olla. Itseäni ja omaa oloani en ole juurikaan miettinyt. Nyt tuntuu etten tunne enää itseäni, olen vain äiti, äitipuoli ja puoliso. Rakastan lastani yli kaiken, ja miehen lapseen olen kiintynyt tosi vahvasti. Ajatus siitä ettemme olisi enää perhe on ihan järjetön, en haluaisi sitä lapsille missään nimessä! Osittain ajatus on itsekäs: en halua olla poissa lapseni elämästä edes niitä viikonloppuja tai viikkoja mitkä tottakai viettäisi isällään jos asuttaisi erillään.
Kaikkein pahinta on se, ettei meillä ole varsinaisesti mitään minkä takia pitäisi erota. En vaan enää ole onnellinen tässä parisuhteessa. Kaikkea en tähän aio kirjoittaa, mutta olen näitä asioita punninnut jo pari vuotta. Meidän suhde on kehittynyt jonkin ympärille, mitä ei ole. Olen aina ollut luonteeltani toisia miellyttävä, en koskaan halua että kenelläkään on paha mieli. Tätä asiaa en pysty yksinkertaisesti muuttamaan, mutta näin toimimalla minähän myös huijaan muita? Eli teen muille "onnellisen " elämän ja itse olen onneton, vaikka periaatteessa minun ei pitäisi olla?
Ja olen kyllä miettinyt näitä asioita viime aikoina paljon. Tunnen mieheni ja tiedän, siis TIEDÄN että jos ero tulee niin hän ei tule sitä hyvin ottamaan. Tappelu on ihan varmaa, ja tulevaisuus lasten kannalta ahdistaa..
Kaikkein järkevintä siis olisi varmasti jäädä tähän suhteeseen, ainakin niin kauan että lapset ovat vanhempia. Meillä ei tapella kuitenkaan tapella (kuten sanoin, haluan että kaikilla on asiat hyvin) ja varmasti itsekin pystyisin olemaan tässä suhteessa.
En kuitenkaan ole onnellinen, vaikka miten päin tämän asian kuvittelen. Välillä ihan vihaan itseäni siitä, että elän elämääni muiden mukaan. Mutta näinkin kauan kun olen elänyt näin, en edes itse tiedä mitä oikeasti haluaisin, kuka oikeasti olen? Jos erotaan, löydänkö itseni vai en, ja jos löydän ja huomaan että tein väärin?
Mutta jos elämä on kaksplus keskustelujen "kommentoiminen " niin en kyllä yhtään ihmettele miksi on ylipäätään joutunut tuolta munaa etsimään 
