Pakko avautua täällä, jos saisi jotain vertaistukea tai neuvoja tilanteeseni.
Olemme seurustelleet mieheni kanssa 2v. Minä täytän 30 tänävuonna ja jotain kriisiä senkin suhteen pukkaa. Mieheni on myös 30.
Meillä on laadukas parisuhde, matkustellaan ja viihdytään toistemme seurassa ja huumoriakin piisaa. Arki on siis todella mieluisaa.
Ongelmana on se, että mieheni näkee itsensä vielä aika "kloppina" eli tykkää mennä, viihtyy ystävien kanssa vkloppuisin ja haluaa kehittyä urallansa ja elää vielä itselleen. Haluaa elää vielä kahden mun kans parisuhteessa.
Kun taas mua on vaivanut jo vuoden verran kauhee vauvakuume ja ois kiva rauhottua ja elää sellaista rauhallista, mutta aktiivista perhe-elämää. Olen miehelleni koittanut puhua tästä, mutta hän sanoo ettei hänellä ole vielä sellaista fiilistä, että haluaisi elämäänsä niin isoa muutosta. Huom. Olen miehelleni ensimminen vakava parisuhde missä oikeasti puntaroidaan tulevaa.
Mieheni kyllä sanoo, että jokupv kyllä haluaa pari lasta, mutta ei vaan koe tällähetkellä halua siitä keskustella enempää.
Tuntuu että on ajatusten ja unelmien vankina ja herää stressiä ja pelkoa, että mitä jos hänelle ei tulekkaan vauvakuumetta. Itselleni perheen perustaminen on kuitenkin se tärkein asia ja haluaisin hyvissä ajoin aloittaa sen.
Mieheni on aika harkitseva ja järkevä ja hän haluaa olla 40v onnellinen ihminen ja todeta tehneensä oikeita valintoja elämässään. Myös talous ja työttömyystilanne Suomessa on häntä jonkinverran huolestuttanut. Yhdellä ainoalla hänen suuresta 28-38v vanhoista ystävistä on perhe,eikä perhevietti herännyt hänessä, vaikka läheisin ystävä sai lapsen. Peilaa siis elämää ja asioita myös todella paljon muihin asioihin, ei siis meidän toimivaan parisuhteeseen. Se ärsyttää minua, koska meidän suhteen pitäisi olla tärkein tekijä perheen perustamiseen, koska ei parempia vanhempia lapsillamme voisi olla. Ongelma on että näemme tän suhteen asiat vielä eritavalla.
Olen välillä miettinyt jopa eroa, jos tämä tilanne ei muutu. Tuntuisi silti turhalta erolta, koska en oo ikinä ollu muuten näin hyvässä parisuhteessa missä on hauskaa ja mukava olla. Mieheni ei myöskään puhu kauheana tunteista, mutta näyttää teoilla ja läsnäololla välittämisensä. Olemme asuneet vuoden yhdessä, eikä ole paljoa tarvinut riidellä edes. Molemmat ollaan työssäkäyviä ja hyvistä perheistä olevia.
Pitkän viestin kirjoitin, mutta jos jollain on antaa neuvoja tai jakaa kokemuksia niin kiitos
Olemme seurustelleet mieheni kanssa 2v. Minä täytän 30 tänävuonna ja jotain kriisiä senkin suhteen pukkaa. Mieheni on myös 30.
Meillä on laadukas parisuhde, matkustellaan ja viihdytään toistemme seurassa ja huumoriakin piisaa. Arki on siis todella mieluisaa.
Ongelmana on se, että mieheni näkee itsensä vielä aika "kloppina" eli tykkää mennä, viihtyy ystävien kanssa vkloppuisin ja haluaa kehittyä urallansa ja elää vielä itselleen. Haluaa elää vielä kahden mun kans parisuhteessa.
Kun taas mua on vaivanut jo vuoden verran kauhee vauvakuume ja ois kiva rauhottua ja elää sellaista rauhallista, mutta aktiivista perhe-elämää. Olen miehelleni koittanut puhua tästä, mutta hän sanoo ettei hänellä ole vielä sellaista fiilistä, että haluaisi elämäänsä niin isoa muutosta. Huom. Olen miehelleni ensimminen vakava parisuhde missä oikeasti puntaroidaan tulevaa.
Mieheni kyllä sanoo, että jokupv kyllä haluaa pari lasta, mutta ei vaan koe tällähetkellä halua siitä keskustella enempää.
Tuntuu että on ajatusten ja unelmien vankina ja herää stressiä ja pelkoa, että mitä jos hänelle ei tulekkaan vauvakuumetta. Itselleni perheen perustaminen on kuitenkin se tärkein asia ja haluaisin hyvissä ajoin aloittaa sen.
Mieheni on aika harkitseva ja järkevä ja hän haluaa olla 40v onnellinen ihminen ja todeta tehneensä oikeita valintoja elämässään. Myös talous ja työttömyystilanne Suomessa on häntä jonkinverran huolestuttanut. Yhdellä ainoalla hänen suuresta 28-38v vanhoista ystävistä on perhe,eikä perhevietti herännyt hänessä, vaikka läheisin ystävä sai lapsen. Peilaa siis elämää ja asioita myös todella paljon muihin asioihin, ei siis meidän toimivaan parisuhteeseen. Se ärsyttää minua, koska meidän suhteen pitäisi olla tärkein tekijä perheen perustamiseen, koska ei parempia vanhempia lapsillamme voisi olla. Ongelma on että näemme tän suhteen asiat vielä eritavalla.
Olen välillä miettinyt jopa eroa, jos tämä tilanne ei muutu. Tuntuisi silti turhalta erolta, koska en oo ikinä ollu muuten näin hyvässä parisuhteessa missä on hauskaa ja mukava olla. Mieheni ei myöskään puhu kauheana tunteista, mutta näyttää teoilla ja läsnäololla välittämisensä. Olemme asuneet vuoden yhdessä, eikä ole paljoa tarvinut riidellä edes. Molemmat ollaan työssäkäyviä ja hyvistä perheistä olevia.
Pitkän viestin kirjoitin, mutta jos jollain on antaa neuvoja tai jakaa kokemuksia niin kiitos